Onko Jumala villasukka vai sadetakki?

– Puhutaan Jumalasta.

– Mitä puhumista hänessä on?

– Pitäähän asiaan saada joku tolkku.

– Kyllä, mutta se ei onnistu sanojen avulla.

– Millä sitten?

– Vaikenemalla, keskittymällä olemaan ajattelematta liikaa Jumalaa. Elämällä. Harjoittamalla apofaattista eli negatiivista teologiaa.

– Siinä vasta sana!

– En ole keksinyt sanaa itse. Se on jo kirkon varhaista vaiheista asti ollut suhtautumistapa liikaa älyllistä teologisointia vastaan. Jumala on elämä itse, ei älyllinen määrittely. Venäläissyys ja ortodoksinen hurskauselämä on ammentanut paljon tästä näkökulmasta.

– Anna esimerkki negatiivisesta teologiasta.

– Jumalasta lässyttäminen, paljo puhe ja höpöttäminen tekee hänestä villasukan. Se lämmittää, mutta ei pidä vettä.

– Miksi Jumalan tulisi pitää vettä.? Onko hän sadetakki?

– Elämä on vedestä syntynyt ja vesi on kaiken elämän ehto.

– No jo on syvällistä

– Eikö. Ja lisäksi se, että hengellisiä asioita koetaan, tarkoittaa, että niihin sisältyy jotain mikä on sanojen ulottumattomissa.

– Mutta kyllähän kokemuksia voi sanallistaa. Ilman sitä jokainen olisi omillaan oman kuplansa sisällä

– Totta tuokin.

– Toisin sanoen Jumalasta voidaan puhua ilman lässytystä, samoin Jumala voidaan kokea ilman älyllistä selostusta.

– Joo…

– Niin tai näin, jonkinlainen sanallistaminen on aina paikallaan. Laulu, runo, liturgia. Jumala taitaa olla sekä villasukka että sadetakki.

– Sateella kumisaapas olisi kyllä hyvä…

– Totta, siitä on iloa vaikka ei sataisi, mutta olisi mutaista, kuten elämässä tapaa olla.

– Jopas taas.

– Sanos muuta.

– Oli kiva tavata.

– Samat. Törmäillään.

(Kuvassa yllä merikotka)

37 KOMMENTIT

    • Luterilaiset käänsivät Augsburgin tunnustuksem kreikaksi ja toimittivat sen ortodoksikirkon johdolle (en muista tarkemmin kenelle). Se ei johtanut ilmeisestikään sen pitemmälle. He siis olivat valmiita etsimään yhteyttä totuuden pohjalla.

  1. Niin sanottu historiallis-kriittinen metodi, joka lähestyy Raamatun tekstiä ilman Jumalan pelkoa ja sen myöntämistä, että lukija on ”pyhällä maalla”, on aiheuttanut tuhoa luterilaisuudessa.

    Esipuheesta Robert D. Preusin kirjassa Raamatun inspiraatio, Concordia ry, 1999.

    Minä ainakaan en uskalla epäillä Raamattua. En ainakaan halua tehdä sitä.

  2. Ei apofaattinen teologia merkitse, että Jumalasta ei käytettäisi sanoja ja käsitteitä. Koko teologian muodon isä, Pseudo-Dionysios kirjoittaa:

    Sillä ensimmäisestä Syystä tulee puhua näin: Koska se on kaiken syy, sille täytyy antaa kaikki olevaa koskevaa määreet. Mutta koska se on myös kaikkea olevaa korkeampi, tulee siitä puhuttaessa vielä enemmän kieltää kaikki nämä määreet. Ei tule ajatella, että tämä kieltäminen olisi yksinkertaisesti myöntämisen vastakohta (Mystisestä teologiasta I)

    Ts. Jumala on kuin villasukka, mutta ei lainkaan kuin villasukka, vaan äärimmäisesti enemmän kuin villasukka. Apofaattinen teologia on sitä, että ymmärretään samanaikaisesti jumalan samanlaisuus ja erilaisuus kaiken luodun olevan kanssa, mikä nostaa mystiseen ihmettelyyn ja ylistykseen.

    • Kirkon traditiossa apofaattisuus tunnetaan hyvin. Protestanttisessa teologiassa on tässä suhteessa ammottava aukko, eikä kirjallisuudessa löydy tästä mitään. Yleensä apofaattisuus edellyttää pitkää askeettista kilvoitusta ja himoista vapautumista, luomattoman valon näkemistä. Pyhät isät Dionysios Areopagiitta ja Gregosios Nyssalainen vertaavat apofaatista kohoamista Jumalan luo Mooseksen nousuun Jumalan luon Siinainvuorelle. Ymmärryksen rajat ylitetään tai ne jäävät taakse. Jumala ei ole enään mitään hänelle annetuista nimityksistä, ihminen on sanottomuudessa ja Hän on sysännyt syrjään kaikki ( katafaattisen ) teologian luomat nimitykset.

      Olen joskus pohtinut onko läntisessä teologiassa havaittavissa vastaavuutta, vai onko kysymys enemmänkin psykologisista menetelmistä. Läntisessä kilvoitusperinteessä mielikuvat nähdään positiivisena valuuttana, mikä taas ortodoksi, yhteinäisenkirkon perinteessä pidetään vahingollisena.

    • Kyllä kirjallisuudessakin löytyy, esim. Knut Alfsvågin teokset. Kuten saksalaisessa mystiikassa yleensäkin, joka on yksi apofaattisen teologian ja Pseudo-Dionysioksen tulkintatraditio, myös Lutherin teologiassa uskonkokemuksen kuvaus on täynnä apofaattisuutta, mutta Jumalaa ei tavoiteta millään menetelmällä, vaan Jumala itse tekee ihmisen passiiviseksi kaikesta omasta reaalisessa kärsimyksessä ja ahdistuksessa ja tempaa hänet yhteyteensä.

      Ks. esim. https://www.academia.edu/51151893/Apofaattisen_teologian_elementtej%C3%A4_Martti_Lutherin_usko_k%C3%A4sityksess%C3%A4

      Perehtymällä tutkimukseeni vaikka academia.edussa löydät asiasta paljon lisää.

  3. Luin tuon artikkelin. Luther katollisen kirkon poikana on tietysti omaksunut joitakin jälkiä yhtenäisestä kirkosta. Kokonaisuudessa heikkoa, vaikka yhtymäkohtia sanallisesti varmasti löytyy, patristinen traditio on jo katkennut, hukattu, ja keksitty oma luterilainen traditio. . Tuota Norjalaista kaveria en tunne, joten en osaa arvioida. Suomeksi kuitenkaan en löydy protestanteilta apofaatista teologiaa, kuten sitä löytyy kosolti ortodoksi kirjallisuudesta. Kiitos kuitenkin vinkistä.

  4. Kiitos Sami tuosta: ”Yleensä apofaattisuus edellyttää pitkää askeettista kilvoitusta ja himoista vapautumista, luomattoman valon näkemistä. Pyhät isät Dionysios Areopagiitta ja Gregosios Nyssalainen vertaavat apofaatista kohoamista Jumalan luo Mooseksen nousuun Jumalan luon Siinainvuorelle. Ymmärryksen rajat ylitetään tai ne jäävät taakse. Jumala ei ole enään mitään hänelle annetuista nimityksistä, ihminen on sanottomuudessa ja Hän on sysännyt syrjään kaikki ( katafaattisen ) teologian luomat nimitykset.”

    Luterilaisessa teologiassa on eksytty sanoilla kikkailemiseen ja Jumalan käsittämätön ääretön rakkaus ja jatkuva läsnäolo kaikessa on jäänyt sivuun. Juuri ymmärryksen rajat ylittämisestä on kyse. Ihminen jää sanattomaksi, mutta samalla sanojen merkitys muuttuu tarpeettomaksi, sillä keskinäinen ymmärrys muuntuu aivan toiselle tasolle. Pyhän Hengen toiminnassa olennaista on se ettemme ymmärrä ja sen kautta löytyy syvempi ymmärtäminen. Sanoohan sana: ”älä nojaa omaan ymmärrykseesi”.

Olli Seppälä
Olli Seppälä
Kirjoittaja on eläkkeelle siirtynyt Kotimaan julkaisupäällikkö. Hän on kirjoittanut kirjan Jälleenlöydetty aika (2024), jossa pohtii muistelmanomaisesti uskon tietään ja muistojen merkitystä.