– Puhutaan Jumalasta.
– Mitä puhumista hänessä on?
– Pitäähän asiaan saada joku tolkku.
– Kyllä, mutta se ei onnistu sanojen avulla.
– Millä sitten?
– Vaikenemalla, keskittymällä olemaan ajattelematta liikaa Jumalaa. Elämällä. Harjoittamalla apofaattista eli negatiivista teologiaa.
– Siinä vasta sana!
– En ole keksinyt sanaa itse. Se on jo kirkon varhaista vaiheista asti ollut suhtautumistapa liikaa älyllistä teologisointia vastaan. Jumala on elämä itse, ei älyllinen määrittely. Venäläissyys ja ortodoksinen hurskauselämä on ammentanut paljon tästä näkökulmasta.
– Anna esimerkki negatiivisesta teologiasta.
– Jumalasta lässyttäminen, paljo puhe ja höpöttäminen tekee hänestä villasukan. Se lämmittää, mutta ei pidä vettä.
– Miksi Jumalan tulisi pitää vettä.? Onko hän sadetakki?
– Elämä on vedestä syntynyt ja vesi on kaiken elämän ehto.
– No jo on syvällistä
– Eikö. Ja lisäksi se, että hengellisiä asioita koetaan, tarkoittaa, että niihin sisältyy jotain mikä on sanojen ulottumattomissa.
– Mutta kyllähän kokemuksia voi sanallistaa. Ilman sitä jokainen olisi omillaan oman kuplansa sisällä
– Totta tuokin.
– Toisin sanoen Jumalasta voidaan puhua ilman lässytystä, samoin Jumala voidaan kokea ilman älyllistä selostusta.
– Joo…
– Niin tai näin, jonkinlainen sanallistaminen on aina paikallaan. Laulu, runo, liturgia. Jumala taitaa olla sekä villasukka että sadetakki.
– Sateella kumisaapas olisi kyllä hyvä…
– Totta, siitä on iloa vaikka ei sataisi, mutta olisi mutaista, kuten elämässä tapaa olla.
– Jopas taas.
– Sanos muuta.
– Oli kiva tavata.
– Samat. Törmäillään.
(Kuvassa yllä merikotka)
Ennen kaikkea turhaan lausumista pitäisi välttää, koska se syö sanaa, eikä Hän jätä rankaisematta sitä, joka turhaan lausuu.
Mutta toisaalta, mehän emme tiedä Jumalan nimeä, eli emme edes voi lausua Hänen nimeään turhaan, eikä muutenkaan.
Usko nimen lausumiseen katoaa, mikäli nimi ei merkitse mitään. Näin ajautuu avun ulkopuolelle. Näin tulee todeksi se, rangaistus, joka turhaan lausumisesta on annettu.
Juuri näin. Pyhä Jumala on lässyttämisemme yläpuolella.
Raamattu on meille puhuva Jumala.
Robert D. Preus (1924-1995), Raamatun inspiraatio, s. 22, Concordia, 1999. Tämä teos on Preusin väitöskirja.
Jumala puhuu tietysti muuallakin kuin Raamatussa joka on vain tradition yksi kirjallinen osa.
Raamattu ja traditio uskonpuhdistuksen näkökulmasta 1, Halvar Sandell, pastori, Helsinki:
https://www.concordia.fi/vanhat/lehti/2010/52010/2.html
Tässä tasapainoisempi artikkeli: https://www.vartija-lehti.fi/kasikirjoituksista-ja-lutherin-erehdyksesta/
Hyytiäisellä on hyvin negatiivinen ja yksioikoinen suhtautuminen Lutheriin.
Kuten tunnettua, luther loi uuden tradiotulkinnan ja nosti Raamatun, yksin Raamattu, kaiken yläpuolelle. Tätä Hyytiäinen kuvaa mielestäni oikein. Alkukirkossa Raamattun asemaa ei ymmärretty näin. Raamattu ei luonut kirkkoa, vaan kirkko loi Raamatun.
Hyytiäinen on entinen luterilainen pappi, joka kääntyi jokin aika sitten ortodoksiksi.
Mika, ok tuota en tiennyt. Tuossa voi nähdä johdatuksen kun palaa kirkon yhteyteen. Lutherhan myös halusi aikoinaan liittyä ortodoksi kirkkoon. Hyytiäiseltä toinenkin mielenkiintoinen postaus; https://www.vartija-lehti.fi/reformaatio-ja-bysantin-kirkon-tekstityypin-kaappaus/
Hyytiäinen sanoo ilkeästi, ettei luterilaisuudesta jää paljon jäljelle.
Luterilaiset käänsivät Augsburgin tunnustuksem kreikaksi ja toimittivat sen ortodoksikirkon johdolle (en muista tarkemmin kenelle). Se ei johtanut ilmeisestikään sen pitemmälle. He siis olivat valmiita etsimään yhteyttä totuuden pohjalla.
Mika, kirjeenvaihtoa käytiin vaikka se oli hidasta. Ortodoksit eivät nähneet Ausburgin tunnustusta oikean uskon tunnustuksena. Luther taas halusi ortodoksi kirkosta piispan viran johon kirkko ei suostunut.
Tämä väite Lutherista ei kyllä pidä paikkaansa.
Mistä lähteestä tuo piispajuttu on?
Niin sanottu historiallis-kriittinen metodi, joka lähestyy Raamatun tekstiä ilman Jumalan pelkoa ja sen myöntämistä, että lukija on ”pyhällä maalla”, on aiheuttanut tuhoa luterilaisuudessa.
Esipuheesta Robert D. Preusin kirjassa Raamatun inspiraatio, Concordia ry, 1999.
Minä ainakaan en uskalla epäillä Raamattua. En ainakaan halua tehdä sitä.
Ei apofaattinen teologia merkitse, että Jumalasta ei käytettäisi sanoja ja käsitteitä. Koko teologian muodon isä, Pseudo-Dionysios kirjoittaa:
Sillä ensimmäisestä Syystä tulee puhua näin: Koska se on kaiken syy, sille täytyy antaa kaikki olevaa koskevaa määreet. Mutta koska se on myös kaikkea olevaa korkeampi, tulee siitä puhuttaessa vielä enemmän kieltää kaikki nämä määreet. Ei tule ajatella, että tämä kieltäminen olisi yksinkertaisesti myöntämisen vastakohta (Mystisestä teologiasta I)
Ts. Jumala on kuin villasukka, mutta ei lainkaan kuin villasukka, vaan äärimmäisesti enemmän kuin villasukka. Apofaattinen teologia on sitä, että ymmärretään samanaikaisesti jumalan samanlaisuus ja erilaisuus kaiken luodun olevan kanssa, mikä nostaa mystiseen ihmettelyyn ja ylistykseen.
Kirkon traditiossa apofaattisuus tunnetaan hyvin. Protestanttisessa teologiassa on tässä suhteessa ammottava aukko, eikä kirjallisuudessa löydy tästä mitään. Yleensä apofaattisuus edellyttää pitkää askeettista kilvoitusta ja himoista vapautumista, luomattoman valon näkemistä. Pyhät isät Dionysios Areopagiitta ja Gregosios Nyssalainen vertaavat apofaatista kohoamista Jumalan luo Mooseksen nousuun Jumalan luon Siinainvuorelle. Ymmärryksen rajat ylitetään tai ne jäävät taakse. Jumala ei ole enään mitään hänelle annetuista nimityksistä, ihminen on sanottomuudessa ja Hän on sysännyt syrjään kaikki ( katafaattisen ) teologian luomat nimitykset.
Olen joskus pohtinut onko läntisessä teologiassa havaittavissa vastaavuutta, vai onko kysymys enemmänkin psykologisista menetelmistä. Läntisessä kilvoitusperinteessä mielikuvat nähdään positiivisena valuuttana, mikä taas ortodoksi, yhteinäisenkirkon perinteessä pidetään vahingollisena.
Kyllä kirjallisuudessakin löytyy, esim. Knut Alfsvågin teokset. Kuten saksalaisessa mystiikassa yleensäkin, joka on yksi apofaattisen teologian ja Pseudo-Dionysioksen tulkintatraditio, myös Lutherin teologiassa uskonkokemuksen kuvaus on täynnä apofaattisuutta, mutta Jumalaa ei tavoiteta millään menetelmällä, vaan Jumala itse tekee ihmisen passiiviseksi kaikesta omasta reaalisessa kärsimyksessä ja ahdistuksessa ja tempaa hänet yhteyteensä.
Ks. esim. https://www.academia.edu/51151893/Apofaattisen_teologian_elementtej%C3%A4_Martti_Lutherin_usko_k%C3%A4sityksess%C3%A4
Perehtymällä tutkimukseeni vaikka academia.edussa löydät asiasta paljon lisää.
Luin tuon artikkelin. Luther katollisen kirkon poikana on tietysti omaksunut joitakin jälkiä yhtenäisestä kirkosta. Kokonaisuudessa heikkoa, vaikka yhtymäkohtia sanallisesti varmasti löytyy, patristinen traditio on jo katkennut, hukattu, ja keksitty oma luterilainen traditio. . Tuota Norjalaista kaveria en tunne, joten en osaa arvioida. Suomeksi kuitenkaan en löydy protestanteilta apofaatista teologiaa, kuten sitä löytyy kosolti ortodoksi kirjallisuudesta. Kiitos kuitenkin vinkistä.
Tämäkin on vähän erikoinen väite. Ortodoksisessa perinteessä on toki käännety ja luoto paljon apofaattista teologiaa käsitteleviä tekstejä, mutta esim. tuon Pseudo-Dionysioksen perusteoksen Mystisestä teologiasta on allekirjoittanut saanut kääntää ja julkaista Niin & Näin -lehdessä:
https://www.academia.edu/51075843/Pseudo_Dionysios_Areopagita_Mystisest%C3%A4_teologiasta
https://www.academia.edu/51075945/Reunamerkinn%C3%A4t
Muuta asiaa käsittelevää, tätä on luettu paljon:
https://www.academia.edu/51064251/Kun_sanat_eivat_riit%C3%A4_apofaattinen_teologia
Hämäräksi jää, mikä kelpaa protestanttien apofaattiseksi teologiaksi, juurikin koska Pseudo-Dionysioksen synnyttämä perinne on niin laaja ja rajanveto vaikuttaa hirveän keinotekoiselta. Itsekö kirjoitetut uudet tekstit, tutkimukset, käännökset vai mikä? Miten olisi vaikka emerituspiispa Juha Pihkalan kääntämä Nikolaus Cusanuksen De docta ignorantia, joka kiistämättä on kommentaari Pseudo-Dionysiokseen? Hengen tie -sarjan käännökset kuten Tietämättömyyden pilvi? Luterilaisen ortodoksian ajan Arndtin Neljä kirjaa totisesta kristillisyydestä? Pauli Annalan Antiikin teologinen perintö, parikymmentä vuotta ennen katoliseksi kääntymistä tehty? Virsi 386?
Kiitos Sami tuosta: ”Yleensä apofaattisuus edellyttää pitkää askeettista kilvoitusta ja himoista vapautumista, luomattoman valon näkemistä. Pyhät isät Dionysios Areopagiitta ja Gregosios Nyssalainen vertaavat apofaatista kohoamista Jumalan luo Mooseksen nousuun Jumalan luon Siinainvuorelle. Ymmärryksen rajat ylitetään tai ne jäävät taakse. Jumala ei ole enään mitään hänelle annetuista nimityksistä, ihminen on sanottomuudessa ja Hän on sysännyt syrjään kaikki ( katafaattisen ) teologian luomat nimitykset.”
Luterilaisessa teologiassa on eksytty sanoilla kikkailemiseen ja Jumalan käsittämätön ääretön rakkaus ja jatkuva läsnäolo kaikessa on jäänyt sivuun. Juuri ymmärryksen rajat ylittämisestä on kyse. Ihminen jää sanattomaksi, mutta samalla sanojen merkitys muuttuu tarpeettomaksi, sillä keskinäinen ymmärrys muuntuu aivan toiselle tasolle. Pyhän Hengen toiminnassa olennaista on se ettemme ymmärrä ja sen kautta löytyy syvempi ymmärtäminen. Sanoohan sana: ”älä nojaa omaan ymmärrykseesi”.