Jännittävää, kuinka yksi ja sama kirja voi saada niin erilaisen ja ristiriitaisen vastaanoton. Puhun tietysti omastani, ”Jeesus vai Paavalista?” Yksi selitys on ehkä Paavalin oma, suuri ristiriitaisuus. TS-Kulttuuri julkaisi 27.1. Jouko Grönholmin arvion kirjastani. Hän puhuu minusta pastorina, vaikka hän omassa kirjassaan ”Kirjojen Turku” (Cultura Oy 1992) jo puhuttelee minua kirjailijana, ja kirjoja senkin jälkeen on tullut kahdeksan lisää.
Grönholmin arvion mukaan kirjani tuntuu ”heppoiselta, sekavalta ja punaisen lankansa heti alkuun kadottavalta”. Hän kertoo suoraan pettymyksensä ja sanoo, että vaativaa ”essee”-sanaa hän ei tässä yhteydessä käyttäisi.
Mainittuaan kirjani ”Paavali, risti ja riita” (WSOY 1992) Grönholm kirjoittaa: ”Uuden testamentin eksegetiikassa, selitysopissa, ja erityisesti Paavalin tutkimuksessa kuluneet vuosikymmenet ovat merkinneet paljon, mutta se näkyy valitettavan vähän Jeesus vai Paavali?-kirjassa.
Arvion mukaan olen siis pudonnut kärryiltä viimeisten 30 vuoden tutkimuksista. Päätodistajana Grönholm käyttää Helsingin yliopiston emeritus-professoria, Lars Aejmelaeusta. ”Lars Aejmelaeukselta on ilmestynyt kokonainen Paavali kirjasto niin suomeksi kuin saksaksikin.”
No, kriitikon tehtävä on kritisoida, tietenkin. Hiukan erikoista on, että Jouko Grönholm koettaa lyödä minua maan rakoon nimenomaan Aejmelaeuksella. Hänkin on lukenut kirjani ja antoi sähköpostitse siitä palautetta jo marraskuussa. Luvan saatuani lainaan hiukan: ”Sinulla oli monia tuoreita ajatuksia ja pohdintoja, joihin miltei kaikkiin saatoin tyytyväisenä yhtyä. — Erityisen läheiseltä teksteissäsi tuntuvat minulle kaikesta huokuva rehellinen alatien kristillisyys, jossa uskon konkreettiset seuraukset elämään ovat keskiössä.”
Ja vielä, Aejmelaeuksen luettua Turun Sanomien kirja-arvio: (Eksegeesisi) ”oli mielestäni jokseenkin täysin sopusoinnussa sen kanssa, mitä ainakin Paavalista nykytutkimuksenkin pohjalta ajatellaan.”
En lähde väittelemään lehden palstoille. Kokemuksesta tiedän, kuinka käy kiistelyssä lehden toimittajan kanssa. Mutta jossain kai on lupa myös puolustautua?
Mistä siis nousee Jouko Grönholmin ja kulttuurin päällikön Tuomo Karhun pahantahtoisuus ja tosiasioiden vastaisuus? Sitä en tiedä, ihmettelen vain. Mutta jos uskonasiat Sinua kiinnostavat, Tolle Lege!
Heikki P, koska en ole lukenut kirjojasi, minkä tässä tunnustan sinulle ja teille kaikille, en rupea näkemyksiäsi arvioimaan. Mutta mutta:
Lars Ajmelaeus – jonka Paavali-kirjaa parhaillaan vähän jälkijunassa satun juuri lukemaan – toteaa johdannossa kaksi itseäni sangen suuresti kiinnostavaa asiaa. Ensiksikin hän toteaa rehellisesti, että Paavali-tutkimuksessa on monia eri tulkintoja ja valtava määrä tutkimusta, jota kukaan ei voi hallita. Hän itse nojaa historiallis-kriittiseen metodiin ja sen tekemään erotteluun Paavalin ”aitojen” ja ”epäaitojen” kirjeiden välillä sekä näkee erilaisia ristiriitoja, ei siis vain jännitteitä ja painotuseroja, Apostolien tekojen ja Paavalin omien kirjeiden välillä. Ei tästä sen enempää kuin että nykytutkimuksessa jopa suomalaisten yliopistoeksegeettien näkemykset näistä asioista tuntuvat eriävän toisistaan…
Toiseksi Aejmelaeus toteaa, että viime vuosikymmenten vahva valtavirta on ”kirjallisuuskriittinen konservatismi”, jossa kaikkia Paavalin kirjeitä pyritään ”väkisin” pitämään aitoina ja yhtenäisinä. L.A. toivoo toki, että tämä buumi palailisi vähitellen historiallis-kriittisen tutkimuksen linjoille. Olen jo pidemmän aikaa lukenut pätkissä tällaiselle ”uudelle” käsitykselle perustuvaa (yleistajuista) kommentaaria. Siinä perustellaan ainakin minua vakuuttavalla ja tuoreella tavalla Paavalin kirjeiden yhtenäisyyttä sekä apostolin johdonmukaisuutta antiikin retoriikan ja kulttuurin pohjalta. Toki historiallis-kriittiset epäilyksetkin mainitaan.
Suomessa elää vahva näkemys siitä, että Raamatun kirjoittajien ja tekstien keskinäisiä ristiriitoja painottava historiallis-kriittinen eksegetiikka olisi korkein akateeminen totuus. Ja sehän sopii pönkittämään myös moniarvoisuutta ja postmodernia totuusnihilismiä. En toki rupea ammattieksegeettiemme näkemyksiä nollaamaan, koska arvostan akateemisuutta (kuten en nollaa evoluutiotutkimustakaan). Mutta mitä siitä seuraakaan meille, jos osoittaudumme kriittisessä innossamme Jeesuksen, Paavalin & Pietarin ja heidän kauttaan puhuvan Jumalan sanojen turhentajiksi?
Mielenkiintoisinta minusta Paavalissa on hänen tekstiensä ja historiansa monet analogiat Josefuksen elämän ja tekstien kanssa. Teologeilta täysin selvittämättä?
Seppo
Valitettavasti annat täydellisen irvikuvan teologien työskentelystä. Kuvittelet salaisuudeksi sellaista joka on eksegetiikan aakkosiin kuuluvaa ainesta.
Muista että Josefus oli muinoin lukemattomia vuosisatoja Raamatun jälkeen kristikunnan eniten lukema kirjoittaja.
MARKO,
tässä yhteydessä en käy itseäni lukeneempia ja tietävämpiä tulkitsemaan. Totean vain, että meillä teologeilla on suuri vastuu siitä, jos ja kun lapsenuskoa Raamatun tulkinnassa ihannoidaan. Uskossa ja Raamatun ymmärtämisessä voi myös kasvaa. Erisorttinen ja eriasteinen fundamentalismi, jota moni pappikin edustaa ja levittää, on karkottamassa ajattelevia ihmisiä kirkon ja evankeliumin luota pois.
Heikki P. Jotta puurot ja vellit eivät menisi sekaisin, totean kaksi asiaa. Ensiksikin konservatiivinen, evankelikaalinen ja historiallis-kriittisestä poikkeava Raamatun tulkinta EIVÄT ole synonyymejä fundamentalismille. Käsitteetkin pitäisi määritellä.
Toiseksi. Allekirjoitan periaatteesa sen, mitä sanot lapsenuskoisesta raamatuntulkinnasta ja tulkinnassa kasvamisesta. Hyväksyn myös periaatteessa jo keskiajalla tehdyn erottelun katederin ja saarnatuolin välillä: yliopistossa sopii hämmentääkin, kirkossa ei. Sekä lapsi että aikuinen tarvitsee vanhurskauttavaa uskoa ja siitä avautuvaa yhä syvempää ymmärrystä Raamatusta. Väärä ”kasvu” raamatuntulkinnassa johtaa vinoon ja pahimmassa tapauksessa pois pelastuksen osallisuudesta. Olen itse aikanaan menettänyt lapsenuskoni Heikki Räisästä luettuani. Siinä ei ollut kysymys jostain aikuistumisesta raamatuntulkunnassa vaan kirjaimellisesti uskon elämästä ja kuolemasta. Ja kun sitten sain armon tulla uskoon, tietyt kysymyksenasettelut yksinkertaisesti hävisivät päästäni. Mutta toinenkin käänne tapahtui opiskeluaikanani: uskonvanhurskauden ja verisen evankeliumin kolahtaminen.
Olen sitä mieltä, että niin lapset kuin aikuisetkin tarvitsevat ensisijaisesti pelastavaa Kristus-uskoa synnyttävää, vahvistavaa ja selkeyttävää raamatun tulkintaa. Kukin omalla tasollaan. Ei se karkoita ajattelevia ihmisiä pois kirkosta tai evankeliumin luota tai vaadi jotain vaikeiden asioiden sivuuttamista, Raamatun tekstien harmonisointia tai muuta. En minä lapsellista ja mitäänsanomatonta tulkintaa ihaile. Päin vastoin! Usko vain avaa Raamatun ymmärryksen nostaen sen uudelle levelille. Tämän kiteytti jo A. H. Francke puhuessaan Raamatun ulkoisesta ja sisäisestä ymmärtämisestä. Jumala puhuu meille raamatussa ja sen välityksellä. Eivät vain ihmiset Jumalasta.
MARKO,
Kuulen puheesi vilpittömänä, etsijän puheena. Eivät nämä asiat ole ihan helppoja tai yksinkertaisia. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Lasten kaltaisia voisimme olla kyselyssä, ihmettelyssä. Mutta minusta ei naiivissa hyväuskoisuudessa.
Ihan yleisenä kommenttina.
Pappien perustehtävä kaiketi lähtee (määritelmällisesti) uskontunnustusten ym. dokumenttien pohjalta. Muussa tapauksessa kyseessä on ristiriitatilanne ns. kirkon julki- ja käyttöteorian yhtenevyyden kannalta.
Tieteellinen Paavali tms. tutkimus taas tutkiskelee ja analyseeraa eri teologian ja Raamatun ”asioita” – toivottavasti – erityisesti erilaisista lähtökohtaoletuksista käsin. Tieteessä ei olla sidottu kirkon tunnusten taustalla oleviin näkemyksiin. Olen ymmärtänyt, että myös teologiassa on useita erilaisia tutkimuksellisia lähtökohtia ja menetelmiä. Hyvinkin erilaiset käsitykset ja tulkinnat ovat mahdollisia. Ja tieteessä voivat käsitykjset myös vaihtua perusteellisemminkin.
Onko se siis naiivia hyväuskoisuutta, jos akateemisesti yliopistokoulutettuna teologina pidän kiinni vaikka nyt ”kirjallisuuskriittisestä konservatiivisuudesta”, koska se vastaa omaa hengellistä kokemustani JA jolla sattuu vieläpä olemaan puolestapuhujia akateemisessa teologiassa? En todellakaan ole lopettanut uuteen tutustumista ja itsekseni jopa kyseenalaistan joskus teologiaani ihan tietoisesti. Mutta en kyllä luonnehtisi itseäni etsijäksi. Olen kuin se entinen mies, joka on löytänyt kallisarvoisen helmen…
Olen itse sitä mieltä, että historiallis-kriittisellä teologialla on annettavaakin, siis tekstin ja tapahtumahistorian selvittelyssä. Ongelma tulee yhtäältä siitä, että luonnehdinta ”aito Paavali” – ”pseudopaavali” johtaa jokseenkin väistämättä Uuden testamentin karsintaan, varsinkin kun moni tuppaa vielä tekemään eron ”aidon Jeesuksen” ja ”epäaidon Jeesuksen” välillä. Toisaalta vielä isompi ongelma tulee siitä, että yksinkertainen luottamus historiassa toimivaan ja historian tuolla puolen olevaan Jumalaan menetetään, kun Raamattu ”demytologisoidaan”, Jumalan ihmeet selitetään pois, Raamatun tekstien sanotaan olevan vain ihmisen uskonkokemusten kuvausta ja erilaisten elämäntapaohjeiden vain omaan aikaansa sidottuja näkemyksiä. Kyllä se järkemme taakka tulee aikamoiseksi, jos se väärällä tavalla korotetaan herraksi ja jumalaksi uskon asioissa.
Tämä on Markolle, ei Jukalle. ”Onko se siis naiivia hyväuskoisuutta, jos…” Enhän minä määrittele Sinun uskoasi, itse Sinä sen teet. En ainakaan ole tarkoittanut määritellä ja myös itse pidän ehdottomasti kiinni siitä, että itse tunnustan uskoni, ei joku oppimestari yläviistosta. Historiallis-kriittinen. Liberaali. Konservatiivi. Ja niin edelleen, loputtomiin.
Minun lähtökohtani on, ettei yksi, pyhä, kristillinen usko ensisijaisesti ole sanoja, vaan elämää. Jos kiinnostut lukemaan kirjani, mitä tietenkin toivon, on siinä yksi luku nimeltä Imitatio Cristi, Jeesuksen seuraaminen. En halua määritellä uskoani, kirkon uskoa teoreettisilla tai teologisilla sanoilla. Toivon, että se olisi jotakin, mikä näkyisi elämässä. Ja koska jälki on heikkoa, on pakko turvautua vanhoihin tuttuihin käsitteisiin: katumus, anteeksisaaminen, parannus, uusi elämä.
Heikki P, jatkan vielä vähän. Ymmärrän kyllä sen, että kaikki kristityt eivät ole analyyttisiä, ajattelevia tai ”teoreettisia”. Mutta kristillisellä uskolla ON täsmällinen sisältö, vaikka inhimillinen kielemme ei tavoita kaikkea eivätkä eurooppalaisen tradition termit ole aina yhteensopivia vaikkapa afrikkalaisen käsitemaailman kanssa. Tai Jumala mahdu käsitteisiin. Meidän kahden ero näyttää olevan siinä, että ymmärrämme hyvin eri tavoin sen, mitä dogmaattiset oppilauseet ovat. Minulle ne eivät ole jotain historiallista tai runollista kuvausta ja uskonnollisen kokemuksen pintaa vaan täsmällistä hengellisen todellisuuden kuvausta. Kuten Seppo A Teinonen totesi: dogmi on uskon totuus, jonka kirkko esittää uskottavaksi.
Totta kai usko näkyy elämässämme eri tavoin. Tätähän Paavali muuten painottaa kirjeissään monta kertaa: avioliittoa ja aviollista uskollisuutta, pesäeron tekemistä epäjumalien palvelukseen, työnteon merkitystä, ahneuden karttamista… Mutta milloin olemmekaan kehoittaneet Paavalin tavoin, että esim. Hare Krishna -uskovien tulisi tehdä parannus epäjumalanpalveluksestaan, avosuhteessa elävien solmia avioliitto ja työtä vieroksuvien etsiytyä töihin tai huippujohtajien jakaa omaisuudestaan tarvitseville? (Totta kai kaikkea tätä voidaan edistää myös lempeällä kehottamisella ja auttamisella). Ettei vain olisi niin, että nämä apostolin kehotukset ovat kovin sopimattoman tuntuisia sille ajalle, jossa elämme. Ja meille itsellemmekin? Näiden kysymysten äärellä erilaiset Paavalin kirjeiden tekijäkysymyksetkin tuntuvat hiukan etäisiltä.
Heikki Palmu
”Uskossa ja Raamatun ymmärtämisessä voi myös kasvaa.”
Aivan. Ja varsinkin ristin alla. Ahdistukset ja äkkilähdöt seuranamme. Kun Herra tarttuu tukasta kiinni, siinä voi käydä siten, ettei historiallis-kriittiset tulkinnat ja metodit oikein auta. Herran sanan akatemiassa taidetaan pikemminkin opettaa odottamista ja ikävöimistä Hänen puoleensa. Hän vaitiollen ahdistusten alla, mutta vastaten ajallaan ja tavallaan itsekullekin uskovalle, silloin kun Hänelle sopii.
Milloin Jumala puhuuu ja miten Hän puhuu? Siihen Raamattu ei anna yhtä, kiveen hakattua vastausta. En tieda mitä ajattelisin tuosta tukasta turjuttamisesta?
Ajattelen, että totuus olisi hyvä löytää asiasta kuin asiasta. Myös Raamatusta. Jos Paavali ei ole kirjoittanut, siis sanellut, kaikkia hänen nimissään kulkevia kirjeitä, se on ihan hyvä tietää, vaikka se ei varsinaisesti kenenkään uskonelämään vaikutakaan. Pystyykö sitä sitten millään tutkimusmenetelmillä täysin varmasti todistamaan? Ja jos pystyisikin, entä sitten? Kaikkea voimme spekuloida.
KARI,
mielestäni Paavalin kirjeiden ulottuminen pitkälle Paavalin kuoleman jälkeen on vastaansanomatonta. Joka kirjeellä on joku yhteys ympäröivään elämään. Yksikään ei ole kirjoitettu jossakin tyhjiössö, hapettomassa tilassa, vaan sisältää paljon viitteitä aikaann ja ympäristöön,jossa mne on kirjoitettu.
Suuri on Efeson Artemis
Onko Paavalin tutkimisenne koskaan ihmetellyt hänen vierailuaan Efesossa.
Paavalin puhuessa Efesossa, seuraan ilmestyi myös muutamia juutalaisia, jotka eivät toimineet mitenkään Paavalin vastaisesti. Päinvastoin. Eräs mies, jossa kirjoituksen mukaan oli Paha henki, hyökkäsi joukkoon ja sanoi juutalaisille; ”Jeesuksen minä tunnen ja Paavalin tiedän, mutta keitä te olette.” Ja paha henki hyökkäsi juutalaisten kimppuun raateli ja repi heidät kappaleiksi.
Tieto levisi kaupunkiin ja ihmiset pelästyivät ja kääntyivät suurin joukoin kristityiksi.
Toisessa yhteydessä tällaista miestä on pidetty riivaajahenkien valtaamana, mutta tässä hän toimii pelon levittäjänä, joka saa aikaan kristityksi kääntymisen ?
Onko siis pelko, oli se sitten helvetti, inkvisitio, roviot, pannaan julistaminen, muu karkotus ja ankaruus ja hengenmenetyksen uhka pahan hengen toimesta, parhaita käännytyskeinoja kautta historian? Tiedän, että täälläkin on henkilöitä, jotka mielellään repisivät minut kappaleiksi, kuin Hypatian aikoinaan, ja heittäisivät inkvisition hoiviin pelkohoitoon, mutta nyt se ei ole enää mahdollista.
Tämän kommentin aihe ei kuitenkaan ollut minä, vaan Paavali Efesossa ja pelosta kääntyminen.
Tarja hyvä,
Sinä esität pohdintoja ja tulkintoja, et toteeksi näytettyjä faktoja. Sallittua se tietysti on.
Näyttää, että nykyisin joissain aisoissa – ns. ei-uskonnollisissa – kelpuutetaan vain oma kokemus jonkin aisan määrittelyn perustaksi, toisissa tapauksissa – ns. uskonnollisissa – taas e pidetä totuutta tai todellisuutta edustavana.
Jukka Mikkola
Mikä siinä oli tulkintaa?
Yleensä minua sytetään siitä, että olen liian kirjaimellinen, eli katson niinkuin on kirjoitettu.
Heikki
”Onko kaikki präntätty totta?”
Itsekin luonnollisesti epäilen Jumalan sanaa. Onko siinä nyt mitään outoa syntiinlankeemuksen jälkeen, josta tämä aika ei kaiketi halua enää kuullakaan?
Vaikka jo varhainen kristikunta puhui siitä, että jokainen sana Raamatussa on Pyhän Hengen inspiroima se ei sulkenut pois Raamatun inhimillisyyttä. Täysin inhimillisenä Raamattu on myös kokonaan jumalallinen. Paradoksaalisesti, kuten Kristuksen salaisuus. Raamattu on yhtäaikaa inhimillinen ja jumalallinen, ”sekoittamatta, muuttumatta, erottamatta ja jakamatta.” Historiallis-kriittinen teologia ei taida yhtyä edellämainittuun käsitykseen Raamatun totuusarvosta ja Kristuksen jumaluudesta.
Yhdyn noihin esilleottamiisi vanhoihin tuttuihin käsitteisiin. ”Katumus, anteeksisaaminen, parannus, uusi elämä.” Noihin viittasin tuossa tekstissäni, joskaan en aivan suoraan. ”Risti, ahdistukset, äkkilähtö, tukasta tarttuminen.” Niitä voidaan kuvata (eikä pelkästään kuvata) Ps118:18 sanoin: ”Herra minua kyllä kuritti, mutta kuolemalle hän ei minua antanut.”
Uskon kautta saatu uusi elämä ei jää vaille pyhittävää ristiä, joka alla Paavalinkin huokasi, vaan sai vastauksen: ”Minun armossani on sinulle kyllin” / ”……sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.” (Ps23:4) Psalmissa 38:16 puhutaan sekä Herran odottamisesta, kuten myös vastaamisesta. Elävä Jumala ei jää vastaamisessaan tietenkään ”taivaan tantereille,” jättäen ihmisen pelastusvarmuudesta, osallisuudesta Kristukseen epätietoiseksi.
”Jo varhainen kristikunta puhui siitä, että jokainen sana Raamatussa on Pyhän Hengen inspiroima.” Tämä ei ole totta jo silläkin perusteella, ettei mitään yhtenäistä ’varhaista kristikuntaa’ ole ollut. Varhaiset kristilliset saurakunnat syntyivät matkojen päähän toisistaan ja vain osa niistä koostui juutalaiskristityistä. Juutalaisilla oli Vanha testamentti, jota voi hyvin nimittää Raamatuksi. Uusi testamentti koottiin vasta neljännellä vuosisadalla.
Kirjoittaessaan tuosta varhaisesta kristikunnan käsityksestä ja Pyhän Hengen inspiraatiosta niin sitten piispa Juha Pihkala on erehtynyt kirjassa – Tulkinnan kehällä.
Tarkistapa millaista ilmaisua piispa käytti kirjassaan. Olet kenties ymmärtänyt asian yksioikoisemmin kuin se on lausuttu.
Niin, kuten Pihkala toteaa: 12 teesiä Raamatusta on samoilla linjoilla: ”Raamatun jumalallista alkuperää ja inhimillistä muotoa ei voi eikä tarvitse erottaa toisistaan” (1.teesi)
Tuo piispan teesi ei lausu mitään ’jokaisesta sanasta Raamatussa’.