Kirkkomme seurakuntien päämessujen lisäksi seurakunnat järjestävät monenlaisia viikko ja teemamessuja. Lisäksi kirkkomme piirissä toimiin monenlaisia jumalanpalvelusyhteisöjä, joiden noudattama messukaava vaihtelee. Hyvä näin, sillä todetaanhan Augsburgin tunnustuksessa: ” Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” Seikka että messut ovat keskenään erilaiset, ei tarkoita, että toinen olisi toista pyhempi tai vähemmän pyhä. Olennaista on kuitenkin tiedostaa, että olemme messussa pyhän äärellä ja sanan kuulolla.
Taannoin tein erään messun aikana havainnoin, kuinka saarnapuheen aikana eräät rippikoulunuoret, vai oliko peräti isosia asialla, varsin avoimesti kutittelivat toinen toisiaan. Siis sen sijaan että olisivat antaneet toisilleen mahdollisuuden keskittyä sanankuuloon. Mainitsin asiasta jälkikäteen messun liturgille, joka kertoi tehneensä saman havainnoin, mutta ei voinut kesken saarnaansa puuttua asiaan. Joskus aiemmin, eräässä toisessa messussa, havaitsin rippikoulunuorten sipsin syöntiä ehtoollisen jaon aikana. Tuokin asia on tietämäni mukaan jo käsitelty kyseisessä seurakunnassa.
Mikä siis meni vikaan, vai menikö mikään? Joku voisi todeta, että nautimme tässä liberaaliteologian hedelmiä, mutta nähdäkseni kyse ei ole siitä. Lähtökohtaisestihan myös kirkkomme työntekijöiden piirissä esiintyvä liberaaliteologia on tunnustuksellista teologiaa: Raamattukäsitys ja raamatuntulkinnan metodit vain ovat toiset.
Tietämättä mitään edellä viitattujen rippikouluryhmien taustoista, voisin arvella, että näitä messutilanteita edeltänyt katekeesi on ollut vielä varsin keskeneräistä. Onko sitten niin, ettei perinteiselle kristilliselle opetukselle ole enää riittävästi aikaa, vaan isompi osa ajasta kuluu yleisien elämänhallinta asioiden käsittelyyn?
Mitenkä sitten on? Kun nämä nuoret sitten konfirmaatiossa yhdessä muun seurakunnan kanssa omalla suullaan tunnustavat kristillisen uskonsa ja heidät vahvistetaan Kristuksen seuraajiksi, niin ovatko he kylliksi selvillä, mitä tuli tunnustetta?
Rippikoulu on ajanjaksona varsin lyhyt, josta syystä kodin ja seurakuntien vastuulla oleva kiristinopin kasvatus tulisi aloittaa huomattavasti nuorempana. Aikanaan lukkarinkoulussa lapsen piti osata katekismus ulkoa jo 12 vuotiaana ja rippikouluun mentäessä Svebiliuksen tai Möllerin selitykset Lutherin katekismukseen. Nykyisin lapset opettelevat koulussa vallan muita asioita, joten tunnustuksellinen uskonopin opetus tulee heille järjestää erikseen.
Muuten, en ole havainnut nuorten häiriökäyttäytymistä niissä muutamissa saarnatilanteissa, joita olen saanut pitää. En nimittäin puhu heidän ohi, tai yli, vaan pyrin kohtaamaan saarnassa myös heidät.
Saarnatessani olen kontaktissa koko seurakunnan kassa. Viimeksi kun saarnasin, niin en edes ottanut saarnatekstiä mukaan pönttöön. Jolloin se ei häirinnyt välitöntä yhteyttä seurakuntaan.