Onko kirkon hommissa uskollisuus kunniamme ja ihmisten palveleminen intohimomme?

Heikki-suntio palveli Vanhassa kirkossa ja Bulevardilla 39 vuotta. Sunnuntaina suoritimme hänelle eläkkeellesiirtymisriitin heti helluntaimessun jälkeen Bulevardin seurakuntasalissa. Lienee turha edes mainita, että seurakuntasali pullisteli väkeä, lisätuoleja piti hakea rutkasti eri puolilta taloa. Vaikeinta vaatimattomalle ja pidetylle työtoverilleni taisi olla kuunnella pidettyjä puheita, jotka eivät olleet erityisen vaatimattomia. Uskollisuuttaan  ja avuliaisuuttaan puheissa  korostettiin.

Itse olen ajatellut kieltää kaikki puheet jälkeenjääneiltä, kun oma abiturienttiaikani on käsillä. Leppostellaan mieluummin, lauletaan kevätlauluja, joissa mainitaan Kiuru ja kertoillaan vitsejä, kohotellaan Cocis Zero-laseja.

Heikki livahti kuin koira veräjästä juuri kun seurakuntayhtymässä alkavat maata kaatavat kolmivuotiset bileet nimeltä Toimintakulttuurin muutos. Toimintakulttuurinmuutosohjausryhmäpuheenjohtaja Kaisa pohtii syntyjä syviä ja tuntemattomia tulevia mm. tähän tapaan:

”Vaikka moni Helsingin seurakuntien pitkäaikainen työntekijä on työuransa aikana palvellut useampaa helsinkiläistä seurakuntaa tai yksikköä, yllättävän moni on tehnyt työnsä paikassa, johon aikanaan tuli. Työkiertoon ei ole ollut erityistä halua jos ei kutsua eikä järjestelmääkään.”

Totta. Kun kuusi vuotta sitten olin monen muun ihmisen kanssa ruokailemassa firmamme pääkallonpaikan, myös Vatikaanina tunnetun, III Linja 22:n ruokasalissa, meitä yhdisti se, että olimme tulleet olleeksi Helsingin seurakuntayhtymän palveluksessa 30 vuotta. Vertaistuki oli aivan paikallaan. Kenenkään meistä ei tarvinnut tuntea itseään vieraaksi tai muukalaiseksi, ei oudoksi eikä orvoksi, viimeisestä mohikaanista tai dinosauruksesta nyt puhumattakaan. Kyllä meitä sitkeitä roikkujia silloin vielä kiiteltiin. Annettiin myös  ruusu ja kunniakirja. Yhteisvalokuvakin otettiin. Tosin en tainnut nähdä tuota fotoa koskaan…

”Muualla työelämässä tehtävänvaihdoksia pidetään pätevöitymisen välineenä. Sisäänajo tehtäviin on suunnitelmallisempaa ja nopeatempoisempaa kuin kirkossa, jossa työntekijällä on yhä usein mahdollisuus oloutumisensa jälkeen luoda työnsä sisältö itse. Sekin on seurakunnallista kulttuuria, että työntekijä palkitaan pitkästä urasta ja uskollisuudesta innovatiivisuuden tai poikkeuksellisen paneutumisen sijaan.”

Kaisa, Kaisa! Se joka on vähässä uskollinen, on sitä myös paljossa. Homma ei kuitenkaan toimi toisin päin, sillä odottaessaan pääsevänsä hoitamaan niitä tosi tärkeitä ja merkittäviä juttuja moni laiminlyö tai suhtautuu välinpitämättömästi ”liian pieniin” palvelustehtäviin ajatellen, että hänet on tarkoitettu tekemään vain suuria tekoja, johtamaan joukkoja, käyttämään valtaa, saamaan mainetta ja kunniaa.

Ovatko pitkästä urasta ja uskollisuudesta palkitseminen tai innovatiivisuuden ja poikkeuksellisen paneutumisen palkitseminen välttämättä toistensa vastakohtia? Itse olen saarnannut kaikki kolme vuosikertaa tusinasti läpi. Minulla on siis omasta mielestäni 36 vuoden kokemus yhdestä seurakunnasta (joka v.1999 kaappasi kolme pienempää seurakuntaa ja liitti ne itseensä). Pessimistisesti voidaan tietysti ajatella, että minulla on vain yhden vuoden seurakuntakokemus, jota olen toistanut 36 kertaa. Mutta onneksi minä en ole pessimisti.

Henkilösuhteisiin perustuvassa työssä uskollisuudella on arvonsa. Toisaalta sekin on totta, että kun parempi oksa osuu kohdalle, on sille hyppääminen helppoa, vaikka juuri olisi perustellut liikkumattomuuttaan verkostoillaan.

Sanotaan, että nuo aina vihreämmälle ja vihreämmälle oksalle hyppijät tekevät uraa, mutta kattia kanssa: Hehän kiipeävät vain yhä ylemmäs puuhun. Ura tehdään maassa ja maahan. Siinä on kyse diggaamisesta, kaivamisesta. Itse en ole nähnyt mitään hohtoa siinä, että duunia vaihtamalla minusta tulisi jotenkin korkeakirkollisempi henkilö. Ajattelen, että kun pääsin Vanhaan kirkkoon papiksi, olen jo urani huipulla, sillä koin vahvasti, että Jumala johdatti minut juuri tälle paikalle. Sittemmin sitä uraa on vain kaivettu syvemmäksi. Pappeus sinänsä  on laadultaan ihan samaa, työtehtävät vain erilaisia riippuen siitä, kiipeilenkö puissa vai kaivanko toisille kuoppaa.

Uskollisuus vähässäkin on ollut minulle aina tärkeä periaate. Työelämässä se näkyy uskollisuutena niin taivaallista  työnantajaa  kuin maallista palkanmaksajaakin kohtaan. Kauan samalla paikalla pysyneenä minut tunnetaan suhteellisen hyvin. Olen ikään kuin saanut paljon ansiotonta arvonnousua. On hauskaa törmätä sellaiseen morsiameen, joka sanoo, että minä olen vihkinyt hänen vanhempansa.

No,rajansa kaikella. Lopetan työni heti paikalla sinä päivänä, kun joku morsmaikku sanoo, että olen kastanut hänen äitinsä.

Yhden kerran kauan sitten minut saatiin houkutelluksi mukaan kappalaisen vaaliin. Sain kolmannen vaalisijan, ulkomailla ja esimiestehtävissä olleet kaksi kilpakumppaniani olivat kurssikavereitani.  Jouduin vähän liian kovaan kyytiin. Tuon viran silloin saanut Pentti johtaa tällä haavaa väliaikaisesti koko seurakuntayhtymää, toiseksi tullut Matti taas on hiippakunnan ykkösmies.

Oma isäni viihtyi koko työelämässäoloaikansa Vilhonkadun Pääkonttorissa. Setäni teki uransa Tehtaankadulla, ala-asteen (o.s. kansa)koulussa. Minun kohtaloni katu Helsingin keskustassa taas on ollut Bulevardi. Mutta tähän nämä pitkät palvelusuhteet sitten jäävätkin: Oma tyttäreni valitsi koulumaailman ja on nyt opettanut Helsingissä puoli vuotta. Syksyllä odottaa toinen koulu. Virkoja saa odottaa kauan, joten tytön on vain pyrittävä ottamaan pätkätöistä kaikki ilo ja hyöty irti.

Jos joku kysyy, mistä minä olen saanut päähäni sen, että uskollisuus on jotenkin hyvä ja tärkeä juttu kirkollisissa kuvioissa, niin vastaan, että Raamatustapa tietenkin. Uudessa testamentissa uskollisuudella ymmärretään erityisesti sitä, että annetut tehtävät hoidetaan tunnollisesti. Jokainen luojan luoma ihminen (ateistit lienevät tästä siis vapaat) on jossakin mielessä taloudenhoitaja, jonka haltuun Jumala on uskonut jotakin tärkeätä.

Se, joka käyttää omaisuuttaan ja lahjojaan itsekkäästi, syyllistyy kavallukseen. Kavallukselta ja laiminlyönniltä säästyy se, joka pysyy taivaallisen työnantajansa yhteydessä, kysyy aina hänen antamiaan tehtäviä ja täyttää ne sitten empimättä.  Paavalin sanoin: Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.

Taivaallinen työnantaja koettelee palvelijoittensa uskollisuutta vähäisimmissä asioissa. Hengellisessä työssä mitään kellokortteja tarvita, sillä meitä tarkkaillaan taivaasta käsin päin. Katsotaan, miten huolehdimme oman ympäristömme lähimmäisistä ja käsittelemmekö myös rahaa rehellisesti.

Uskollisen palvelijan vastakohtana on uskoton palvelija, vaikka minun mielestäni olisikin parempi puhua hyvästä ja huonosta tai pahasta palvelijasta. Mistä sitten tunnistaa huonon / uskottoman / pahan palvelijan? Ensiksikin tämä onneton antaa sellaisten lahjojensa surkastua, jotka on annettu käytettäviksi lähimmäisten hyväksi.  Toiseksi hän haalii itselleen liikaa töitä tai liian laajan työalan. Normaalissa tapauksessa työtä tulee lisää sillä tavalla, että Jumala uskoo ihmiselle enemmän tehtäviä eikä niin, että ihminen puuhastelee kaikenlaista ja ottaa itselleen tehtäviä, joita taivaallinen työnantaja ei ole koskaan hänelle tarkoittanut.

Touhukkuus ja kiire johtuvat uskottomuudesta ja uskottomuus taas siitä, ettei ihminen etsi Jumalan antamaa suuntaa elämälleen. Jumala ei näännytä työntekijöitään tehtävillä. Jumalaa ei pidä syyttää siitä, että olemme itse mokanneet pahemman kerran ja olemme omalla riehumisellamme ajaneet itsemme joulupukin tavoin joulunaikana piippuun.

Ei Jumala halua, että ihmiset hajottavat lahjojaan (nyt en siis puhu joululahjoista vaan armolahjoista). Uskollisuus on palvelijan asenne Herraan ja hänen johdatukseensa. Uskollisuus tekee työtä vain siellä, mihin se on asetettu, eikä liikauta sormeakaan muualla. Ei meitä ole kutsuttu toteuttamaan itseämme vaan palvelemaan Kristuksen kirkkoa. Tämän seikan on aivan ehdottomasti kirkastuttava kaikille Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöille.

Ja vielä hyväksi lopuksi tältä paikalta: Kyllä minä ainakin haluaisin, että uskoni saisi kerran muuttua näkemiseksi ja korvani kuulisivat tämän tervetulotoivotuksen: ’Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija… Mene Herrasi iloon.’