Nyt uskonpuhdistuksen 500-juhlavuotena on aika katsoa luterilaisena peiliin. Mitä se luterilaisuus oikeastaan olikaan? Ja onko tohtori Martti Lutherin löydöissä jotakin yli muiden?
Armo-oppia?
Suurin osa kirkkokansastamme Suomessa varmaan määrittelee luterilaisuuden armo-opiksi ja Kristuksen armon varaan turvaamiseksi. – Mikäpä siinä! Eihän se ole ollenkaan huono määritelmä, vaikka onkin itsessään vielä aika kapea… Lähtökohtaisesti Lutherin reformi lähtee näet liikkeelle yhtä aikaa huonoon moraaliin kuin harhautuneeseen armo-oppiinkin liittyvästä protestista. Johann Tetzelin tapa myydä aneita sielumme turvana ei näet ollut pelkästään väärää opetusta vapaasta armosta, se oli myös kovin moraalitonta. Siksi Lutheria ei voi pelkistää vain armon saarnamieheksi.
Lisäksi on huomioitava, ettei Luther keksinyt edes kaikista teologeista ensimmäisenä ideaa Jumalan armosta. Kristillistä armon saarnaa oli toki julistettu jo Uuden testamentin ja Paavalin ajoista alkaen. – Armosta syvällisesti opettanutta kirkkoisä Augustinusta arvostettiin myös Lutherin aikana. Eivätkä Lutherin armoon liittyvät löydöt siten nousseet mistään tyhjiöstä. Luther ammensi ajatuksensa rakennuspuita myös aikalaisiltaan. Merkittävää oli esimerkiksi Lutherin hengellisen ohjaajan ja sielunhoitajan Johannes von Staupitzin vaikutus. Staupitz yritti pitkään takoa Lutherin päähän jonkinlaista “armollista suhteellisuudentajua”, ja Luther myöntää itsekin ammentaneensa monet reformaation oppinsa juuri häneltä.
Miksi kuitenkin juuri Martti Lutherista tuli uskonpuhdistajamme? Miksi reformaatio ei rakentunut muiden kirkkoisä Augustinuksen (tai vaikkapa superälykkään Tuomas Akvinolaisen) oppilaiden varaan? Tätäkin joukko Rooman kirkossa varmasti riitti! – Ehkä vastausta pitää etsiä siitä, että uskonpuhdistus on myös jotakin muuta kuin armo-oppia (tai muuten vain terävää teologiaa)…
Luther – Moraalisen protestin supermies?
Oliko Martti Luther sitten moraalisen protestin supermies numero yksi? – Varmasti hän oli sitä; osin myös sitä, mutta… Tässäkään suhteessa Luther ei ollut ensimmäinen. Kun Luther vielä valmistautui tohtorin virkaansa, nousi Viidennessä Lateraalikonsiilissa teologi Aegidius Viterbolainen, joka vaati avaussaarnassaan ottamaan neuvottelujen keskeisimmäksi aiheeksi vakavat uudistukset. Pyhän olisi muutettava ihmiset, eikä ihmisten pyhää. Paavit elivät kuin renesanssiruhtinaat. Kirkko nähtiin vain rahankeruulaitoksena jne.
Tiedämme, että Luther reagoi anekauppaan. Silti jo ennen Lutheriakin samaa moraalista ja henkistä uudistumista olivat vaatineet myös monet muut. Lutherin ohella voi mainita vaikkapa uskonnon ulkoistamista arvostelleen Erasmus Rotterdamilaisen. Aidompaa hengellisyyttä ja sisäistä uudistusta etsivät myös Lutheria edeltäneet Tuomas Kempiläinen ja Johannes Tauler. – Luther ei siis ollut moraalisissa uudistuspyrkimyksissään ainoa lajissaan…
Raamatun opettaja?
Tiedämme, että Luther käänsi Raamatun saksalaisille. Hän kirjoitti myös monta Raamatun kirjoihin liittyvää selitysteosta. Raamattu oli Martti Lutherille kaiken opin ja elämän ylin ohje. Siksi luterilainen uskonpuhdistus tiivistyy yhdeltä osaltaan sanontaan Sola Scriptura, Yksin Raamattu. – Ei ole siis aivan perusteetonta nostaa viimeistään tässä kohdin Martti Luther muiden aikalaistensa yli, tai edelle, niin suuri on hänen panoksensa Raamatun sanan levittäjänä ja selittäjänä!
Rehellisyyden nimissä Luther ei ole kuitenkaan tässäkään suhteessa aivan yksin, tai aivan yksiselitteisesti muita edellä. On nimittäin historiallinen tosiasia, että jo ennen Lutheria vaikutti juuri raamatunkäännöstyön alueella John Wycliffe, joka käänsi Raamatun englanniksi, ja Jan Hus, jonka tavoitteena oli tuoda Pyhä Raamattu tshekinkielisten ulottuville. Husista myös tiedämme, että hänet poltettiin katolisen kirkon toimesta roviolla. – Lutherin tavoin nämä miehet tekivät työtä Raamatun sanan puolesta, ja haastoivat myös aikansa kirkollisen moraalirappion.
Miksi siis Lutherista tuli reformaation ykkösmies?
Luther ei ole yli-ihminen. Yksikään yksittäinen seikka ei sellaisenaan nosta häntä muiden yläpuolelle. Rehellisyyden nimissä voidaan myös kyseenalaistaa edustavatko kaikki hänen kirjoituksistaan korkeinta teologista tasoa, selviä hutilyöntejäkin joukosta löytyy, vaikkapa juutalaisiin liittyen. – Ja ehkäpä esimerkiksi Tuomas Akvinolainen oli jo ennen Lutheria muotoillut tiettyjä asioita Lutheria täsmällisemmin ja kurinalaisemmin(?). – Tuomas Akvinolainen ei kuitenkaan kantanut enää Lutherin aikana paimenen vastuuta! Sitä työtä ei enää tehnyt myöskään kirkkoisä Augustinus, eikä edes apostoli Paavali. – Jonkun täytyi tarttua härkää sarvista juuri tuolloin. Kirkon arkistoissa pölyttyvät teologiset tutkielmat, eivätkä edes vanhimmat Raamatun alkutekstit kävelleet täräyttämään vastalausettaan Johann Tetzelille, joka eksytti kansaa anekaupallaan eli tarjoamalla saksalaisten pelastuksen perusteiksi ihmistekoja.
Syvimmiltään uskonpuhdistusta ei koskaan ratkaista arkistoissa, tai teologien kirjastoissa, vaan taistelukenttätilanteissa. Lutherin aikana kyseessä oli tunnustustilanne. Paimen puolustaa laumaansa siellä, missä susi sitä lähestyy. Syvimmiltään paimenviran hoitaminen tarkoittaa aidon lauman suojaamista konkreettista uhkaa vastaan. Kirkkojen viralliset asiakirjat jossakin kaapissa eivät tee kirkkoa. Kirkko löytyy sieltä, missä Jumalan sanaa aivan oikeasti (ja oikein) julistetaan.
Jumalan armosta voidaan kirjoittaa paljon ja hyvin. Armon syvin olemus on kuitenkin uhrissa. Siksi sitä voi myös julistaa parhaiten elämällä tätä uhria todeksi, eli heittäytymällä itsekin tunnustustilanteisiin. Kristuksen armo ei ole mikään esitelmä, eikä tutkielma. Se on löydettävissä uhrissa. Siksi uskonpuhdistuksen dynamiitti on löydettävissä siinä, kun armon uutisen radikaali panos heitetään juuri sinne, missä se räjäyttää kaikki muut vaihtoehtoiset pelastuksen tikapuut säpäleiksi. Johann Tetzel oli tuotteistanut kirkollisen pelastustien näppärän kaupalliseksi sovellukseksi, anekaupaksi. Lutherin julistama armo-oppi räjäytti tämän menestyskonseptin tuhannen päreiksi. Tässä Luther ei osoittanut pätkääkään hienotunteisuutta Tetzeliä kohtaan. – Emme tosin tiedä tajusiko hän kuitenkaan iskeneensä samalla hermosäikeeseen, jonka toinen pää oli itsensä Rooman paavin kynnen alla. Joka tapauksessa niin kuitenkin kävi…
Näin Lutherista tuli siis uskonpuhdistaja numero yksi, kun hän suojeli omaa laumaansa anekaupaksi tuotteistetun armo(ttomuus)opin raatevalta sudelta. Lutherista tuli uskonpuhdistaja numero yksi, koska hän päätti jatkaa valitsemallaan tiellä olisipa sen loppu millainen tahansa. – Ehkä on syytä samalla nöyrästi todeta, että Lutherista tuli uskonpuhdistaja numero yksi juuri siksi, koska Jumalan varjeli hänet Jan Hussin kohtalolta. Jumala suojeli sanansa palvelijan ja salli tämän evankelisen kamppailun murtautua laajempien kansanryhmien ulottuville kuin kenties koskaan aiemmin. Kun annamme Lutherille kunnioitustamme, varsinaisen kunnioituksen ja kiitoksemme kohteen tulee aina olla Jumalan armollisessa johdatuksessa.
Martti Lutherin ja muiden suurten hengenmiesten vertailua
Jos vertaamme Martti Lutheria muihin kirkon suuriin opettajiin, voimme löytää monia yhtäläisyyksiä (kuten jo edellä totesin). Samalla voimme myös löytää joitakin ratkaisevia eroja, jotka on nekin tärkeää huomioida.
Luther oli alkujaan augustinolaismunkki, mutta hänen elämänsä erosi monessa suhteessa kirkkoisä Augustinuksen elämänpolusta. Augustinus teki kirkollisen uransa vallan huipulla. Luther puolestaan eli aika ajoin myös pakolaisena, ja teki tärkeimmän työkautensa katolisen kirkon ja valtakunnan kirouksen alaisena henkipattona. – Luther erottautui donatolaisista puolustaessaan Augustinuksen tavoin sakramenttien arvoa niiden toimittajan mahdollisesta arvottomuudesta huolimatta. Siitä huolimatta Luther oli valmis ottamaan donatolaisten tavoin kirkollisen separatistin leiman ryhtyessään vihkimään omia pastoreita ja järjestämään luterilaista jumalanpalveluselämää Rooman kirkon kaitsennasta irrallisena “protestikirkkona”.
Luther oli myös Raamatun käännöstyöhön omistautunut reformaattori, kuten Wycliffe, Hus ja Erasmus Rotterdamilainen. Lutherin ehdoton johtotähti tämän yksin Raamattun auktoriteettia korostavan työskentelyn ytimessä oli kuitenkin evankeliumin julistaminen. Lutherin johtama reformaatioliike orientui yksin evankeliumin tähden. Luther ei uskonut lain tai moraalisaarnan synnyttävän koskaan uutta elämää. Erasmuksesta poiketen Luther ei näet juurikaan uskonut ihmisen omaan moraaliseen kykenevyyteen Jumalan edessä. Lain saarna oli toki välttämätöntä, jotta ymmärtäisimme Kristuksen armon ohittamattomuuden. Itsessään laki ja moraalisaarna oli kuitenkin Lutherin mielestä vasta Jumalan vierasta työtä, joka ajaa ihmisen ahdistukseen. Vain evankeliumi voi koota ja uudistaa kirkon ja ihmisen; antaa uuden elämän. Siksi luterilaisia reformaattoreita kutsuttiin ensimmäisiksi evankelisiksi. Yksin Raamattu periaate tarvitsi Lutherin mukaan rinnalleen myös periaatteet: Yksin uskosta, Yksin armosta, Yksin Kristuksen tähden!
Lutheria voidaan verrata myös sveitsilaiseen uskonpuhdistaan Ulrich Zwingliin tai Genevessä vaikuttaneeseen Jean Calviniin. Zwingli ja Luther kulkivat monissa kamppailuissaan samoja polkuja, mutta suhtautumisessa ehtoolliseen miesten polut erkaantuivat. Luther ei päässyt sen Raamatun sanan yli, että ehtoollinen on todella Kristuksen ruumis ja veri. Zwingli antoi tässä suhteessa järkensä hallita ilmoituksen sanaa ja paalutti ehtoollisen merkityksen vain symboliseksi muistoateriaksi. Calvin perustaa pääteoksensa (Institutio Religions Christiane) monessa suhteessa Lutherin Katekismukseen. Suhteessaan maalliseen esivaltaa Calvin ja Luther astuvat silti eri teille. Calvin ei tehnyt Lutherin tavoin samanlaista eroa lain ja evankeliumin valtapiirien välillä. Calvinilla kirkkoa ilmensivät yhtälailla kirkkokuri ja evankeliumin julistus. Kirkkokurin rikkomisesta saatettiin Geneven seurakunnassa langettaa jopa kuolemantuomiota, kun Luther näki tällaiset toimet esivallan tehtäväksi. Calvinin ja Lutherin teologiaa erottaa nähdäkseni eräs merkittävä pastoraalinen tekijä. Lutherin reformaation ytimessä on oma synninhätä ja epätoivo, jossa vain armon evankeliumi voi auttaa. Siksi kaiken Lutherin työskentelyn ytimessä on tämän ihmisen olemassaoloa kannattelevan perusasian, evankeliumin puolesta ahkeroiminen. Näin on asian laita olipa kyse kurjan kansan sielunhoidollisesta lohduttamisesta tai moraalittoman anekaupan vastustamisesta. Calvin tarinalla on toinen tausta. Calvinin kääntymys ei ole yhtä lailla kyvyttömyydestään hätääntyneen tarttumista evankeliumin oljenkorteen, vaan hänen oman kuvauksensa mukaan kovettuneen sydämen nöyrtymistä kuuliaisuuteen. Calvinin teologia on paljon enemmän kirjoituspöydän takaa tehtyä, kun Lutherilla se puolestaan pusertuu kuin oliiviöljy Getsemanen öljypuristimosta.
Martti Luther ei ehkä ole uskonpuhdistaja yli muiden, mutta varmaan voi sanoa: Hän on uskonpuhdistaja Jumalan armosta; Kristuksen suuresta armosta!
Mitä Martti Luther on meille?
Tänä vuonna me vietämme uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa. Martti Lutherin elämäntyö on ennen kaikkea loistava esikuva vastuullisesta paimenuudesta. Evankeliumin asiassa ei laskelmoida inhimillisten auktoriteettien reaktioita. Kun lauma tarvitsee oikeaa ravintoa, sitä jaetaan ja sitä puolustetaan hintaa kysymättä. Uskottavin teologia kypsyy paineen alla, eikä koskaan ohi uhrin. – Se kypsyy paineen alla, ja antaa oman uhrinsa, mutta eläen samalla itse kokonaan Kristuksen uhrista. – Tällaista paimenen asennetta ei opita koskaan kirjoista. Se ei jalkaudu luoksemme arkistoista, eikä kirjoituspöytien takaa. Se kumpuaa vain henkilökohtaisella tasolla tapahtuneesta Kristuksen armon kirkastumisesta käsin, jonka rinnalla voi sanoa apostoli Paavalin tavoin:
“Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room.8:38-39)
Tätä Martti Luther on minulle ja meille, Jeesuksen Kristuksen sovitusuhrin julistaja vailla vertaa!
