Koronaepidemian takia olemme joutuneet tutustumaan aivan erityiseen spesialiteettiin nimeltä etäkirkko: Samaan aikaan kun näitä rivejä kirjoitan, maan hallitus funtsii Säätytalolla, missä järjestyksessä ja missä määrin yhteiskuntaa voidaan käynnistää voimassa olevia rajoituksia purkamalla. Jos kirkonmenot sallitaan seurakunnalle pian laajemminkin, niin tämän bloggauksen juju katoaa kertaheitolla kuin ilmavaiva Saharaan. No, silläkin uhalla jatkan kirjoittamista.
Jumalanpalvelusten striimauksen hyviin puoliin kuuluu se, että nyt on todella helppo päästä kurkistamaan, millaisia sanajumalanpalveluksia Suomen Siionissa toimitetaan. Toivottavasti nyt opittuja taitoja ei täysin hylätä kirkon ovien jälleen avauduttua kaikelle kansalle. Huono puoli asiassa on, että kun kansa on nyt tottunut surffailemaan kirkosta toiseen, saa yhdessä ainoassa kirkossa livenä kovalla kirkonpenkillä istuminen sohvalla löhöämisen sijaan monet kaipaamaan kaukosäädintä, jossa on pikakelaus ja mykistys.
Viestinnän kannalta se, MITEN jokin asia esitetään, on aivan yhtä tärkeä juttu kuin se, MITÄ sanotaan. Korona-aikana tuo MITEN tarkoittaa nimenomaan striimausta. Jos se ei toimi, niin seurakunta äänestää kaukosäätimillään. On hyvin raskasta yrittää seurata lähetystä, jossa kuva on epätarkka, ääni katkeilee, kamera pysyy paikallaan eikä käänny esimerkiksi musisoivia kanttoreita kohti vaan kuvitelee (sinänsä luterilaisesti), että tässä seison enkä muuta voi. Voi, voi sentään!
Selityksiksi huonolle laadulle olen kuullut mm. sen, että ei ole määrärahoja, ei koulutusta, ei taitoa ja huono kalusto. Hei, come on, nämähän ovat pelkkiä tekosyitä: Jos on halua palvella seurakuntalaisia tasokkaasti, niin ostopalveluja löytyy, seurakuntalaisissakin voipi olla riittävää ammattitaitoa homman hoitamiseen. Miksi tällaisten ratkaistavissa olevien asioitten takia pitäiai mämmätä koko seurakunnan hyvä maine?
Entinen duunipaikkani Helsingin tuomiokirkkoseurakunta on jo vuosia sitten oivaltanut ammattitaitoisen ja siksi hyvälaatuisen tallentamisen idean. Raamatun tekstit ja virsien sanat näkyvät kuvasta visuaalisesti hyvin tyyliteltyinä. Niinpä tuomiokirkosta striimattujen jumisten seuraaminen on ilo näkövammaisenkin katsojan silmälle.
Eläkeukkona huomaan tänä outona keväänä haikailleeni, että hei, tuollaisissa kirkonmenoissa olisi varmasti ihan kiinnostavaa saarnata! Seurakunnaksi kirkonpenkkeihin istuttaisin lystikkäitä ja isokokoisia pehmoleluja. Niitä omituisia otuksia saisi varmasti olla läsnä enemmänkin kuin kymmenen. Haaveeni on kuitenkin turha, sillä perussairauksieni takia karanteenielämää viettävänä minun pitää pysyä kotona. Ainoa lohdutukseni on se, että näin voin pelastaa ihmishenkiä, siinä joukossa myös omani.
Aivan toisenlaista mallia Jumalan palvelemisessa edustavat seurakunnat, jotka matkivat telkkarista tuttua nojatuolikirkkoa, jossa käydään sanajumalanpalveluksen kaavaa läpi ilman liturgista vaatetusta laiskanlinnan uumenista käsin päin.
Miten ihmeessä monet seurakunnat ovat omien sunnuntaijumalanpalvelustensa sijaan valinneet tämän TV-formaatin? Miksi toimittajien pitää istua nojatuolissa omissa kamppeissaan kun voisivat vallan hyvin seisoa ja kulkea alboissaan ja stolissaan? Voi, miten laiskan vaikutelman tuollainen istuminen antaa. Terveysviranomaisten olen antanut kertoa itselleni, että istuminen tappaa. Kun olen kysellyt, miten ihmeessä ortodoksiset uskonveljeni jaksavat seisoa liturgioissa tunnista toiseen, on vastaus ollut ehkä hieman hämmentäväkin: Kyllä siihen tottuu.
Jo papinkoulussa kuulin, että meitä luterilaisia pidetään monessa mielessä laiskoina kristittyinä huolimatta siitä, että eräässä virressämmekin lauletaan näin: ”Tiel elon velttona olla ei auta, / vaarat ne vaanivat vaeltajaa/kunnian kruunua laiska ei voita/ turhaan ei aikaansa tuhlata saa” (Joutukaa sielut-virren vanhat sanat).
Alboista paastoamista vieroksun. Minulle ei riitä vastaukseksi se, että korona-aikana on epähygieenistä käyttää kyseisiä valkovaatteita. Luulenpa kuitenkin, että kirkkojen sakastien vaatekaapeissa hengaavissa alboissa on puisessa hengarissa kunkin käyttäjän ikioma nimi.
En soisi, että poikkeustilanteessa unohdetaan alban kaunis symboliikka ja teologia: Albahan on kirkollisissa palvelutehtävissä ja toimituksissa käytettävä pitkä, valkoinen kaapu. Alba on erityisesti jumalanpalvelusta toimittavan papin perusasu, mutta Suomen EVL kirkossa sitä käyttävät kaikki ehtoollisen jakajat. Samoin alban pukevat ylleen konfirmoitavat rippikoululaiset. Valkoiseen pukuun puetaan myös kaiken ikäiset kastettavat. Albaan pukeutuva pukee vertauskuvallisesti ylleen Kristuksen (Room. 13:14): Vapahtajan armo ja rakkaus peittävät alleen inehmon oman vajavaisuuden ja syntisyyden. Siksi omia kledjuja ei pitäisi kyseisissä palvelutehtävissä suosia.
Kun oma kotiseurakuntani Tapiola joutui kirkon peruskorjauksen takia väistötiloihin, niin siinä yhteydessä otettiin käyttöön myös epäliturgiset nojatuolit. Olen jutellut netissä monien ihmisten kanssa, jotka ovat sitä mieltä, että ei tämä tällainen ole mikään jumalanpalvelus. Kun kysyn, että mikäs sitten, niin he ovat vastanneet, että pyhäpäivän hartaushetki. Jotkut valistuneet keskustelijat ovat viitanneet jopa kirkkojärjestykseen, joka velvoittaa kaikki seurakunnat järjestämän jumalanpalveluksia sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä, hartaushetkistä ei sanota mitään.
Toisaalta ei kirkkojärjestys tiedä mitään koronastakaan ja sen mukanaan tuomista erityisjärjestelyistä, mutta kirkkojärjestys sanoo, että jumalanpalvelukset on pidettävä ja kirkolliset toimitukset suoritettava kirkkokäsikirjan mukaisesti. Nojatuolit ovat niin ikään pöhköjä mööpeleitä kirkkotilaan.
Uskon, että Tapiolan seurakunta voi hyvinkin petrata kuin possu juoksuaan siirtymällä striimaamaan Otaniemen maailmankuuluun kappeliin, jossa arkkitehtipariskunta Heikki ja Kaija Siren halusi korostaa Luojan ja luodun välistä kohtaamista. Tuossa kappelissa seurakuntamme saanee taas kokea viettävänsä yhteistä Jumalan kansan juhlaa. Kauanko, Herra, meidän vielä täytyy odottaa?
Ylin kuva: Kuvaus, kamera, käy!
Keskimmäinen kuva: Kun työvoimaa on vähän, niin vähiä voimia on säästettävä relaamalla
Alin kuva: Otakappeli odottelee päästäkseen taas palvelemaan, vaikka striimiporukkaa
Alban perusymmärrys on eriyttää todistus persoonasta mitä alba ilman huppua ei tee.
Striimaukset mahdollistavat myös etukäteen nauhoitetun uudelleen järjestelyn jolloin kuva epäsopivasta ilmeestä papilla voidaan vaihtaa sopivampaan uusintaotoksessa.
Näin evankeliumi elää ajassa, ja sen aina pienissä hetkissä.
Pekka V: Kirjoitit: ”Alban perusymmärrys on eriyttää todistus persoonasta mitä alba ilman huppua ei tee”. Avaatko vähän tätä ajatusta, en millään saa siitä tolkkua?
Olen siinä ymmärryksessä, että jumalanpalvelusten on oltava kyseisen pyhäpäivän livetoimintaa. YLE on eri asia uusintamahdollisuuksineen, joskin paikallisseurakuntien striimijumikset tarjoavat niillekin verkossa uudelleentoistomahdollisuuden.
Mulle tulisi vähän huijattu olo, jos vaikkapa Tapiolan seurakunta ilmoittaisi, että ensi sunnuntaina esitämme edellisenä keskiviikkona purkitetun nojatuolikirkon. Pöh!
Toki suora on suora. Mutta kyllä sen myös tuloksesta näkee, mikä on suora ja missä on ainakin osia tehty erikseen. Suorakin saadaan tasokkaaksi, mutta vaatii teknistä henkilökuntaa enemmän kuin mitä useimmissa seurakunnissa on mahdollista.
No, johan nyt: 3 Pekkaa samaan aikaan langoilla!
Pekka K: Isoissa seurakunnissa on usein useita kirkkoja. Jos minulla olis valtaa niin kuin on mieli, niin ottaisin Helsingin tuomiokirkkoseurakunnasta striimauspaikaksi oman duunipaikkani Vanhan kirkon, joka sekin on Suurkirkon (ai, että mä tykkään tästä vanhasta nimestä!) lailla ihan Enkelin suunnittelema.
VK:ssa striimaus olisi helpompaa, alttaritaulu ihanampi (valoisa Jeesus siunaa lapsia vs. synkkä Jeesus otetaan ristiltä). VK on perushelsinkiläisen kotikirkko, Tuomiokirkko on keisarin tahdosta sellainen pompöösi palatsi, jossa eri tyylisuuntia on sekoitettu keskenään…
Hyvä blogi, kiitos Hannu.
Meillä Lähetyshiippakunnassa kuvataan normaali luterilainen messu, tosin paikanpäällä on vain noin 5 henkeä. Kotisohvalta katsoo lähetystä satoja seurakuntalaisia. Kaipaan päästä ehtoolliselle. Nyt on ollut pitkä tauko. Normaalisti käyn lähes joka sunnuntai ehtoollisella.
Juha: Jep, et ole ainoa ehtoollista kaipaava. Vaan ehkäpä tämän sulun ansiosta isoamisemme ja janoamisemme kasvaa ja jalostuu sellaiseksi kärsivällisyydeksi, jollaista emme hengellisessä vaelluksessamme ole ns. normaalioloissa koskaan saaneet kokea / joutuneet kokemaan.
Juha Heinilä huomaa asiaa olla mukana katsomassa hyvää asiaa tosin seuraavaa Hän ei ehkä hyväksy. Siinähän tullaan jo Ehtoollisen asiaan epäkelpoisessa huomaamisessa Herramme Rakkauteen luotujaan kohtaan.
Kotiehtoollinen ei synny kirkon statuksesta olla samalla kertaa hallinnoimiensa substanssien käyttäjä ja kaitsija.
Piispat eivät asiassa sooloile luvassa kun varmasti yhteistä kollegiaalista näkyä tarvittaisiin.
Voisiko ehtoollisen kuitenkin Jumalaan uskova kotona viettää. Asiaa ei tarvitsisi hoitaa striimattuun, vaan omaan tahtiin.
Paavali sakramentalisoi kasteen mikä tähän aikaan katsottuna tarkoittaa Paavalin pitäneen kastetta ensimmäisenä askeleena pyhityksen ja vanhurskauttamisen tiellä.
Näin kotiehtoollinen kävisi seuraavasti: Isä Meidän rukous, syntien tunnustaminen katumusta ja syyllisyyttä ymmärtäen, ja huomioiden, leivän murtaminen ja nauttiminen, kiitosrukous vaikkapa lainaamallani rukouksella toisesta blogista, ja päätökseksi Herran Siunaus.
Kiitosrukouksen yhteydessä voi asiaa laajentaa muistamalla läheisiä ja kauempanakin olevia kuin muuta sydämellä olevaa. Toki syntien tunnustaminen katumusta ja syyllisyyttä ymmärtäen vaati hiukka totuttelua mutta kyllä onnistuu kun jonku kerran asiaa koettaa.
Tässä käyttöön sopiva rukous: Min Jesus, jag tror att du är närvarande i altarets allraheligaste sakrament. Jag älskar dig över allt, och min själ längtar efter dig. När jag nu inte kan inte ta emot dig i altarets sakrament, så kom ändå på ett andligt sätt till mig. Jag tar emot dig som om du redan vore här hos mig, jag förenar mig med dig. Jag tillber dig i djupaste vördnad. Tillåt inte att jag någonsin blir skild från dig. Amen.
Ja sama suomeksi: Jeesukseni, uskon Sinun olevan läsnä alttarin kaikkein pyhimmässä sakramentissa. Rakastan Sinua yli kaiken, ja sieluni kaipaa Sinua. Kun nyt en voi Sinua ottaa vastaan alttarin sakramentissa tule kuitenkin hengellisellä tavalla luokseni. Tulen Sinua vastaan kuin jo olisit täällä luonani, haluan olla kanssasi. Ylistän Sinua syvimmälla kunnioituksella.. Salli minun koskaan tulla erotetuksi Sinusta, Aamen.
Edelliseen sopii myös virsikirjamme käyttäminen. Alkuun, loppuun, ja välille löytyy hakemistosta hyviä ja sopivia lauluja oman harkinnan mukaan, ja näitä voi käyttää säkeistöjä lukemalla. Laulaa ei siis tarvitse osata.
Pekka V: Minä en vaadi, että minulle pitäisi erikseen leipoa oma ehtoollisleipä. Minulle kelpaa vallan mainiosti yhteinen leipä, jonka yhdessä muiden seurakuntalaisten kanssa otan vastaan. Kun tuo leipä ei nyt poikkeusoloista johtuen ole ulottuvillani, niin jaksan odottaa. Eivät tähän mitkään vippaskonstit auta enkä ikäni puolesta kuulu Kaikki-mulle-heti-nyt-sukupolveen.
Jahas, 1.6. alkaen tilanne muuttuu sellaiseksi, että 10 hengen kokoontumisrajoitus muuttuu 50:ksi. Mitähän tämä mahtaakaan tarkoittaa kirkollisessa kentässä? Heaven knows!
Luulen, että 1.6. alkaen ainakin sanajumalanpalvelukset ovat mahdollisia niin, että osallistujia max. 50.
Ikäraja menee 70:ssä. He saavat pysyä kotona.
Kuten gerontologian professori Marja Jylhä kommentoi eilen. ”Toisaalta ovat me ja toisaalta ovat ne vanhat.”
Kosti: Niin, 7-kymppisille ei nyt tullut helpotuksia karanteenin suhteen. Minä olen 65 v., mutta on sanottu, että jo 6-kymppiset alkavat olla vaaravyöhykkeessä. Etenkin perussairauksiensa vuoksi karanteenissa oleville on tarjolla se kovennettu koronaversio.
Eikös pääministeri sanonut, että viime kädessä vanhat ihmiset itse päättävät näissä etäisyyskysymyksissä sen, miten ovat kontakteissa esimerkiksi läheistensä kanssa? Onhan toki epäinhimillistä, että kuoleman kielissä olevat ihmiset joutuisivat kuolemaan yksin, ilman läheisyyttä, ilman toisen ihmisen kosketusta, ilman rippiä, ilman lohdutuksen sanoja, ilman laulua, raamatunlukua ja rukousta…
Suurin kenkkumaisuushan tässä jutussa on se, että emme tiedä, kuka voi sairastuttaa kenetkin. Oireetonkin voi olla tartuttaja.
Tapiolan seurakunta voinee vastata puolestaan, mutta sellaisen tiedon varassa olemme Espoossa olleet, että kirkon sulkeuduttua peruskorjausta varten ja toimintojen siirryttyä väistötiloihin ”Virsuksi” nimettyyn tilaan (ent. K-Kenkä) toimintojen siirtämistä Otakappeliin viivyttää siellä olevat korjaushankkeet (mm. ikkunapuitteiden tiivistykset).
Mutta sinne varmaan vielä päästään – varsinkin, kun tänään hallitus linjasi, että kokoontumisrajoituksia ollaan kesällä asteittain purkamassa (mm. 50 hengen kokoontuisrajoitus 1.6. alkaen eikä yli 500 hengen yleisötilaisuuksia ennen 31.7.).
Tässä toivossa. 🙂
Jouni: Juu, tiedän Otakappelin vesivahinkoasioista. Kesäkuun alkuun mennessä pitäisi olla kaikki kunnossa. Striimaustilanne tulee Otaniemessäkin olemaan haasteellinen, kuten kuvasta näkyy: Koko alttariseinä on ikkunaa. Kuvaamisen täytyy siis tapahtua vastavaloon.
Mitä taas Virsuun tulee, niin vain luontainen vaatimattomuuteni estää minua kertomasta, että taisinpa voittaa väistötilan nimikilpailun 80 muun nimen ehdottajan nenän edestä. Päädyin virsuun näistä syistä:
Tapiolan alkuaikoina 1950-luvulla elettiin vahvasti Kalevala-romantiikan ja mytologian aikaa, mikä näkyy vahvasti esim. katujen nimissä. Tapiolakin (synonyyminä Metsola) on metsänkuningas Tapion valtakuntaa. Ja väistötila sijaitsee alkuperäisessä keskustassa Tapiontorilla.
Kyse ei ollut K-kengästä vaan Viivi ja Lauri Teirisalon yksityisestä Kenkä-Tapiosta (1966-2016), joka Pankkitalon remontin vuoksi muutti Kauniaisiin. Eli kyseinen kenkäkauppa oli paikallaan, kun 1975 muutin pois Tapiolasta ja se oli siinä vielä, kun 2011 tulin takaisin. Perinteitä kunnioittaen tahdoin yhdistää kalevalaisuuden ja kengät.
Koska seurakunta ei oikein voi antaa jäsenilleen kenkää tai monoa saati sitten kalossinkuvaa takalistoon, niin päädyin Virsuun. Miten toivoisinkaan, että nojatuolikirkon toimittajillakin olisi jalassaan nämä veikeät tuohijalkineet, kun virsuveisuut raikaavat. Kiusallisesti hoksasin – vähän liian myöhään – että nimi tulee lähelle myös sanaa virus.
Jotkut irvileuat ovat ihmetelleet, että miksi puhutaan vain yhdestä virsusta eikä monikosta. Olen vastannut siihen, että vähän samaan tapaan kuin puhumme myös kengätkaupasta?
Toivottavasti lukija kesti tämän pienen ja vaatimattoman ekskursion?
Olemme blogistin kanssa samaa ikäluokkaa. Siitäkö johtunee, että aika usein olen suurelta osin samaa mieltä. Niin nytkin.
Onneksi on kaksi kirkkoa.
Pekka P: Ai kaksi kirkkoa, vai? Kui? Näkyvää ja näkymätöntäkö tarkoitat?
Pitääkö suntioparan olla 1.6. lähtien kirkon ovella vahtimassa, ettei tule yli 50 henkeä?
Marja-Sisko: Auts, siinäpä vasta epäkiitollinen tehtävä: Portsari, käännyttäjä, erilleen heittäjä…
Koronakirkoissa on se etu, että sohvalta ei tarvitse nousta. Nythän voimme harrastaa urheilua, jumpata, kuluttaa kulttuuria, laittaa ruokaa ja tehdä melkein mitä vain (jätän mielikuvituksen varaan) sohvalta. Omat eväät ja jalot juomat pöydälle varattuna säästävät askeleita. Tämä kaikki on ”uusi normaali”. Kun/jos virus päättää muuntautua joksikin muuksi, kukaan ei luovu tavoistaan.
Charlotta: Kerran kävin sellaisessa kodissa, kahden hengen taloudessa, jossa ei olkkarissa ollut sohvaa vaan kuusi nojatuolia, 4 tavallista kankaista laiskanlinnaa jalkajakkaroineen vieraille ja isäntäväelle 2 nahkaista lepotuolia, sellaisia reclinereita, jotka pyörivät, keinuivat, kallistuivat ja joista vipua vääntämällä ilmestyi myös oma jalkatuki.
MUTTA EI SIIS SOHVAA – miten sellainen voi olla mahdollista? Eikös sellainen osteta huusholliin kuin huusholliin ekana?
Ehtoollisesta sen verran, että Jeesus kehoittaa syömään häntä totisena leipänä, muttaa sanoo myöhemmin; ”Joka minun leipääni syö, se on kääntänyt kantapäänsä minua vastaan. ”
Jeesus taitaa olla vähän vekkuli.
Juutalaisille kantapään näyttäminen tarkoitti häpäisemistä tai vihollisuutta toista kohtaan.
Tarja: Mainitsemassasi raamatunkohdassa ei ole mitään vekkulia! Jeesus puhuu siinä kavaltajastaan Juudaksesta:
”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei ole palvelija herraansa suurempi eikä lähettiläs
lähettäjäänsä suurempi. Jos te tämän tiedätte, niin olette autuaat, jos te sen teette. En minä
puhu teistä kaikista: minä tiedän, ketkä olen valinnut; mutta tämän kirjoituksen piti käymän toteen:
’Joka minun leipääni syö, on nostanut kantapäänsä minua vastaan.’ Jo nyt minä sanon sen
teille, ennen kuin se tapahtuu, että te, kun se tapahtuu, uskoisitte, että minä olen se. Totisesti,
totisesti minä sanon teille: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, se ottaa vastaan minut;
mutta joka ottaa vastaan minut, se ottaa vastaan hänet, joka on minut lähettänyt. (Jh 13:16:20.)