Onko nojatuolikirkko jumalanpalvelus vai hartaushetki?

Koronaepidemian takia olemme joutuneet tutustumaan aivan erityiseen spesialiteettiin nimeltä etäkirkko: Samaan aikaan kun näitä rivejä kirjoitan, maan hallitus funtsii Säätytalolla, missä järjestyksessä ja missä määrin yhteiskuntaa voidaan käynnistää voimassa olevia rajoituksia purkamalla. Jos kirkonmenot sallitaan seurakunnalle pian laajemminkin, niin tämän bloggauksen juju katoaa kertaheitolla kuin ilmavaiva Saharaan. No, silläkin uhalla jatkan kirjoittamista.

Jumalanpalvelusten striimauksen hyviin puoliin kuuluu se, että nyt on todella helppo päästä kurkistamaan, millaisia sanajumalanpalveluksia Suomen Siionissa toimitetaan. Toivottavasti nyt opittuja taitoja ei täysin hylätä kirkon ovien jälleen avauduttua kaikelle kansalle. Huono puoli asiassa on, että kun kansa on nyt tottunut surffailemaan kirkosta toiseen, saa yhdessä ainoassa kirkossa livenä kovalla kirkonpenkillä istuminen sohvalla löhöämisen sijaan monet kaipaamaan kaukosäädintä, jossa on pikakelaus ja mykistys.

Viestinnän kannalta se, MITEN jokin asia esitetään, on aivan yhtä tärkeä juttu kuin se, MITÄ sanotaan. Korona-aikana tuo MITEN tarkoittaa nimenomaan striimausta. Jos se ei toimi, niin seurakunta äänestää kaukosäätimillään. On hyvin raskasta yrittää seurata lähetystä, jossa kuva on epätarkka, ääni katkeilee, kamera pysyy paikallaan eikä käänny esimerkiksi musisoivia kanttoreita kohti vaan kuvitelee (sinänsä luterilaisesti), että tässä seison enkä muuta voi. Voi, voi sentään!

Selityksiksi huonolle laadulle olen kuullut mm. sen, että ei ole määrärahoja, ei koulutusta, ei taitoa ja huono kalusto. Hei, come on, nämähän ovat pelkkiä tekosyitä: Jos on halua palvella seurakuntalaisia tasokkaasti, niin ostopalveluja löytyy, seurakuntalaisissakin voipi olla riittävää ammattitaitoa homman hoitamiseen. Miksi tällaisten ratkaistavissa olevien asioitten takia pitäiai mämmätä koko seurakunnan hyvä maine?

Entinen duunipaikkani Helsingin tuomiokirkkoseurakunta on jo vuosia sitten oivaltanut ammattitaitoisen ja siksi hyvälaatuisen tallentamisen idean. Raamatun tekstit ja virsien sanat näkyvät kuvasta visuaalisesti hyvin tyyliteltyinä. Niinpä tuomiokirkosta striimattujen jumisten seuraaminen on ilo näkövammaisenkin katsojan silmälle.

Eläkeukkona huomaan tänä outona keväänä haikailleeni, että hei, tuollaisissa kirkonmenoissa olisi varmasti ihan kiinnostavaa saarnata! Seurakunnaksi kirkonpenkkeihin istuttaisin lystikkäitä ja isokokoisia pehmoleluja. Niitä omituisia otuksia saisi varmasti olla läsnä enemmänkin kuin kymmenen. Haaveeni on kuitenkin turha, sillä perussairauksieni takia karanteenielämää viettävänä minun pitää pysyä kotona. Ainoa lohdutukseni on se, että näin voin pelastaa ihmishenkiä, siinä joukossa myös omani.

Aivan toisenlaista mallia Jumalan palvelemisessa edustavat seurakunnat, jotka matkivat telkkarista tuttua nojatuolikirkkoa, jossa käydään sanajumalanpalveluksen kaavaa läpi ilman liturgista vaatetusta laiskanlinnan uumenista käsin päin.

Miten ihmeessä monet seurakunnat ovat omien sunnuntaijumalanpalvelustensa sijaan valinneet tämän TV-formaatin? Miksi toimittajien pitää istua nojatuolissa omissa kamppeissaan kun voisivat vallan hyvin seisoa ja kulkea alboissaan ja stolissaan? Voi, miten laiskan vaikutelman tuollainen istuminen antaa. Terveysviranomaisten  olen antanut kertoa itselleni, että istuminen tappaa. Kun olen kysellyt, miten ihmeessä ortodoksiset uskonveljeni jaksavat seisoa liturgioissa tunnista toiseen, on vastaus ollut ehkä hieman hämmentäväkin: Kyllä siihen tottuu.

Jo papinkoulussa kuulin, että meitä luterilaisia pidetään monessa mielessä laiskoina kristittyinä huolimatta siitä, että eräässä virressämmekin lauletaan näin: ”Tiel elon velttona olla ei auta, / vaarat ne vaanivat vaeltajaa/kunnian kruunua laiska ei voita/ turhaan ei aikaansa tuhlata saa” (Joutukaa sielut-virren vanhat sanat).

Alboista paastoamista vieroksun. Minulle ei riitä vastaukseksi se, että korona-aikana on epähygieenistä käyttää kyseisiä valkovaatteita. Luulenpa kuitenkin, että kirkkojen  sakastien vaatekaapeissa hengaavissa alboissa on puisessa hengarissa kunkin käyttäjän ikioma nimi.

En soisi, että poikkeustilanteessa unohdetaan alban kaunis symboliikka ja teologia: Albahan on kirkollisissa palvelutehtävissä ja toimituksissa käytettävä pitkä, valkoinen kaapu. Alba on erityisesti jumalanpalvelusta toimittavan papin perusasu, mutta Suomen EVL kirkossa sitä käyttävät kaikki ehtoollisen jakajat. Samoin alban pukevat ylleen konfirmoitavat rippikoululaiset. Valkoiseen pukuun puetaan myös kaiken ikäiset kastettavat. Albaan pukeutuva pukee vertauskuvallisesti ylleen Kristuksen (Room. 13:14): Vapahtajan armo ja rakkaus peittävät alleen inehmon oman vajavaisuuden ja syntisyyden. Siksi omia kledjuja ei pitäisi kyseisissä palvelutehtävissä suosia.

Kun oma kotiseurakuntani Tapiola joutui kirkon peruskorjauksen takia väistötiloihin, niin siinä yhteydessä otettiin käyttöön myös epäliturgiset nojatuolit. Olen jutellut netissä monien ihmisten kanssa, jotka ovat sitä mieltä, että ei tämä tällainen ole mikään jumalanpalvelus. Kun kysyn, että mikäs sitten, niin he ovat vastanneet, että pyhäpäivän hartaushetki. Jotkut valistuneet keskustelijat ovat viitanneet jopa kirkkojärjestykseen, joka velvoittaa kaikki seurakunnat järjestämän jumalanpalveluksia sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä, hartaushetkistä ei sanota mitään.

Toisaalta ei kirkkojärjestys tiedä mitään koronastakaan ja sen mukanaan tuomista erityisjärjestelyistä, mutta kirkkojärjestys sanoo, että jumalanpalvelukset on pidettävä ja kirkolliset toimitukset suoritettava kirkkokäsikirjan mukaisesti. Nojatuolit ovat niin ikään pöhköjä mööpeleitä kirkkotilaan.

Uskon, että Tapiolan seurakunta voi hyvinkin petrata kuin possu juoksuaan siirtymällä striimaamaan Otaniemen maailmankuuluun kappeliin, jossa arkkitehtipariskunta Heikki ja Kaija Siren halusi korostaa Luojan ja luodun välistä kohtaamista. Tuossa kappelissa seurakuntamme saanee taas kokea viettävänsä yhteistä Jumalan kansan juhlaa. Kauanko, Herra, meidän vielä täytyy odottaa?

Ylin kuva: Kuvaus, kamera, käy!

Keskimmäinen kuva: Kun työvoimaa on vähän, niin vähiä voimia on säästettävä relaamalla

Alin kuva: Otakappeli odottelee päästäkseen taas palvelemaan, vaikka striimiporukkaa