Kuuntelin hämmentyneenä kansanedustaja Hannu Hoskosen (AlfaTV 22.9.2022) harvinaisen suoraa ja selkeää haastattelua niin energiaturpeen käytöstä kuin sähkön ja kaasun hinnan määrittelystäkin. Päätöksenteko asioissa on ollut hänelle osin ”sydäntä särkevää”. Jos ei olisi tiennyt Hoskosen edustavan hallituspuoluetta olisi kuultu innostanut. Nyt se säälitti. Olemalla oppositiossa tai hallituksessa puheilla ja päätöksillä ei ole eroa. Sama sirkus suomalaisessa demokratiassa toistuu Fortum-Uniper-farsissa. Syytettyjen ja syyllistäjien penkillä istuvat vuorollaan niin kokoomus, keskusta kuin demaritkin (Katainen, Sipilä, Marin).
Edellisissä presidentinvaaleissa kaksoiskansalaisuus oli yksi teemoista mitä tosin seurasi 12 vuoden haudanhiljaisuus. Suomalainen viisumipolitiikka muodostaa luvun sinänsä. Poliitikkojen palavasta halusta huolimatta heidän poliittisin perustein nimittämänsä virkamiehet eivät tunnu löytävän tarvittavia kriteerejä turistiviisumien vähentämiseksi tai kokonaan poistamiseksi. Syntipukki, jonka selän taakse poliitikot kätkeytyvät, löytyy sielläkin. Maahamme kiihtyvässä määrin virtaavat venäläiset turistit ja kiinteistön ostajat eivät näytä herättävän huolta sen enempää rajalla kuin Arkadianmäelläkään. Noin 100 000 venäläisen pysyvä joukko maassamme muodostaa tarvittaessa riittävän pohjan kansanäänestykselle ukrainalaistapaisen alueliitoksen toteuttamiseksi. Viikonloppunakin uusia saapunee n. 20 000.
Ajan käsite hahmottuu joko menneisyytenä, nykyisyytenä tai tulevana. Kaikki edellä mainittu on yhdentekevää paitsi historiana. Merkittävää on vain se, ettei säälittävä nykyisyys sanelisi tulevaisuutta. Kahdella maassamme vierailevalla kuuluisuudella nobelisti J. Stiglitz´illa ja historioitsija Y. N. Harari´lla oli sanottavaa. Edellinen korosti yhteiskunnan roolia taloudessa ja yritysten ansiottomien, ilman omin toimenpitein saavuttamien voittojen tuntuvaakin verottamista (windfall-verotus). Jälkimmäinen puolestaan toteaa, ettei ”muutos ole yksilöiden, vaan hallitusten ja yritysten vastuulla. En luota lainkaan siihen, että yritykset sääntelisivät itse itseään”. Yhteistä heille on yhteisökeskeisyys, joka kuulostaa vuorisaarnassa mainitun oikeudenmukaisuuden eli Hänen tahtonsa eli Jumalan valtakunnan toteutumiselta maan päällä.
Stiglitz ja Harari muistuttivat kirjoittajaa vuosikymmeniä sitten YLE:n välittämästä tanskalaisesta dokumentista. Se kertoi pääosin maataloudelle rakentuvasta ja maapohjan omistukseen perustuvasta kapitalistisesta yhteisöstä. Sen erityispiirteenä mainittiin tapa yhteiskunnallisen vallan jakamisesta. Se toteutui tavalla, jossa voittaja oli se, joka lahjoitti tuloistaan eniten yhteisölle. Omassa yhteisössämme kielteiseltä kuulostava vallan tavoittelu toi sielläkin siis samaa valtaa, mutta sen menettämisen pelko konkretisoitui myönteisenä siinä, että joku tai jotkut lahjoittivat tuloistaan yhteisölle vieläkin enemmän. Näin kertyneillä varoilla ylläpidettiin koulu-, sairaala- puolustus- ym. laitoksia. Kyetäkseen varmistamaan itselleen tai yhteisölleen aina valtaan liittyviä etuja ao. maataloustuottajan, yrittäjän, tehtailijan tms. tuli uhrauksillaan edistää yhteistä hyvää. Ilman edellä kuvattua ja ymmärtääkseni realistista tai vastaavanlaista yhteiskuntamallia tulemme elämään sellaisessa epävarmuudessa, jossa nuori polvi ei jatkossakaan uskalla kasvattaa uutta sukupolvea. Seuraukset ovat jo nyt nähtävillä.
Vastakohtana kuvatulle yhteisölle nykysuomalainen järjestelmä rakentuu omaksumallemme puolueorganisaatiolle, joka ay-liikkeeltä, työantajajärjestöiltä tai muilta yhteisöiltä saaduin vaalirahoituslahjoituksin toimii toisilleen vastapalveluja tarjoten. Tätä koko viime sodan jälkeistä raadollisuutta mm. Alpo Rusi kuvaa viimeisessä, vähemmän huomiota saaneessa kirjassaan Kremlin kortit. Aikoinaan sen taustalla vaikutti toiminnan mahdollistanut suuri raha. Tänään sen vaikutus näkyy pelkona tai henkisenä riippuvuutena.
Minusta järjestelmä on hankaloitunut määrätyistä syistä. Niitä ovat esimerkiksi kopioiminen lännesta maista joissa on esimerkiksi kaksi blokkia, jotka vaihtavat paikkaa vuorotellen äänestysmenestyksen mukaan. Valtion päämiehen valta pienennettiin minimiin ja pääministeristä tuli valtias, joka saa aina luottamuksen ryhmäkurin takia. Hallitus voi tehdä hukinsa aika ihan mitä haluaa, koska enemmistö ja ryhmäkuri takaavat sen. Paljon jupinaa, mutta tulos on aina ennalta selvä. Joskus joku äänestää vastaan hallituksessa oltaessa, mutta sekin lasketaan niin tarkkaan, ettei enemmistö vaarannu, mutta saadaan olla hetken hallituksessa ja oppositiossa yhtä aikaa. Sitten annetaan salaiset sormenheristykset!
Luenko blogista, ettei kirjoittaja luota demokraattiseen oikeusvaltioon, jossa poliittista päätösvaltaa käyttävät valitaan yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla vaaleilla, ja jossa vallitsee vallan kolmijako, jonka keskeinen elementti on riippumaton oikeuslaitos?
Et varmaankaan. Minä nyt vain kerroin mitä tilanteesta ajattelin. Olisin tietysti voinut kirjoittaa blokin, mutta nyt sattui näin. Olenko mielestäsi kokonaan väärässä?
Lauri L., en tarkoittanut kommenttiasi, vaan blogia, jota itsekin kommentoit.
Puhut oikeusvaltiosta ja oikeuslaitoksesta. Ilmentävätkö poliittiset virkanimitykset demokratiaa ja oikeusvaltiokäsitettäsi?
Paheksuva puhe poliittisesta virkanimityksestä viriää useimmiten silloin, kun joku vasemmistolaiseksi tiedetty nimitetään johonkin tehtävään, riippumatta tämän pätevyydestä. Kun ns. puolueeton porvari (so. useimmiten kokoomuslainen) nimitetään, se on ok. Näin oli varsinkin takavuosikymmeninä, mutta näkyy kyllä edelleenkin.
Virkanimitysten poliittisuudessa on kaksi puolta:
(1) Hakijan poliittinen mielipide ei saa olla nimityksen este tapauksessa, jossa nimitettävä täyttää tehtävän edellyttämät vaatimukset. (2) Hakijan poliittinen mielpide ei saa olla ninmityksen peruste tapaukswessa, jossa nimitettävä ei täytä tehtävän edellyttämiä vaatimuksia.
On olemassa myös tehtäviä, jotka ovat luonteeltaan sellaisia, joissa hakijan poliittisella näkemyksellä on merkitystä (esim. kaupungin/kunnanjohtajat). Ns. pormestarimallilla kyseinen johtajuus tehdään avoimesti poliittiseksi.
En hyväksy nimityksiä, joiden peruste on puhtaasti (puolue)poliittinen.
Okei!
Muuten. Lieneekö tämä asiaa vai asian vierestä. Viime päivinä olen pohtinut vastausta kysymykseen, voiko ydiasevaltio hävitä sodan?
Semmoistahan meille jatkuvasti syötetään, että ilmamuuta voi. Nuo, muut asiat on aika toisarvoisia tähän vastaamisen rinnalla. Jopa se kaikki mitä rintamilla tapahtuu.
Tuskin voi hävitä, jos vastakkain on ydinasvaltio ja valtio ilman ydinaseita. Ainoa olisi, jos joku toinen ydinasevaltio voisi sanoa, että sota on lopetettava. Nato ei halua yhteenottoa Venäjän kanssa.Mieluummin taistellaan viimeiseen ukrainalaiseen.
Miksiköhän sitten EU:n johtoa myöten väitetään, että sota on pakko voittaa? Uutisemme kertovat jatkuvasti siitä miten huonosti ydiasevaltiolla menee ihan kaikki sotatoimet. Ikäänkuin siten voisimme unohtaa tuon valttikortin olemassaolo. Kaipa olemmekin jo unohtaneet, kun elämme kaikessa rauhassa, emmekä valmistaudu tulevaan.
Pekka Veli. Syy siihen, että Ukrainan ”on pakko voittaa”, on se, että Ukrainan jälkeen olisi vuorossa Moldova ja sitten joku muu valtio, jonka Venäjä katsoisi kuuluvan omaan etupiiriinsä ja liittää itseensä. Samaan aikaan on pakko luottaa siihen, että Venäjän johto ymmärtää, ettei ydinaseiden ensikäyttö tällaisessa – kaikesta huolimatta rajatussa – konfliktissa olisi mitenkään sen etujen mukaista. Valitettavasti emme voi olla tästä varmoja.
Entäpä jos naaputilla on sunnitelma, jota se johdonmukaisesti toteuttaa. Ehkäpä asiat ovat sen mukaisesti jo tähänkin asti sujuneet oikein hyvin. Länttä on jatkuvasti varoiteltu punaisen rajan ylittämisestä, ja länsi on varonut. Samaan aikaan naapuri ylittää kaikkia rajoja niinkuin haluaa. Krimi otettiin 2014 eikä länsi reagoinut vahvasti. 8 vuotta naapuri kävi sotaa ja länsi ei ryhtynyt Ukrainaa tukemaan kunnolla. Naapurin on annettu touhuta rahassa. Kaikki merkit viittaa siihen, että kun taktisia ydinaseita käytetään, niin länsi ei siihen kykene vastaamaan millään vastaavalla sanktiolla. Uusi tilanne synnyttää sellaisen reaktion, että naapuri voi sen jälkeen uhata rajanaapureitaan vastaavalla iskulla, jollei heidän ääntä ryhdytä kuuntelemaan. Naapurimaiden haltuunottoon ei silloin tarvita maajoukkoja lainkaan. Joten on ihan sama, kuinka maasodassa on tähän asti pärjätty. Jos Naapuri juonii jotain tämänkaltaista, niin meidän olisi jo hyvän sään aikaan ryhtyä valmistautumaan pahimpaan, ettei kuvio toteudu täytenä yllätyksenä.
Pekka Veli. Eiköhän tässä päde ainakin Suomen osalta jo nyt, mitä Vala-laulussa lauletaan: ”Ollos huoleton, poikas valveill’ on”.
Oman luottoni panen sen varaan että Jumala kykenee asioita hoitelemaan ihan hyvin. Eikä Hänen valtasuuruutensa vähene, vaikka oma valtamme maamme asioissa katoaisi.
Tässä tilanteessa on vain se ongelma, että kun puhutaan siitä miten lännen on pakko voittaa ja oman että armeijamme kykenee puolustautumaan, niin emme koe mitään tarvetta valmistautua. Naapuri sen sijaan on valmistautunut jo vuosia sotaan kanssamme. Valmistautumisella ei mekään mitään hävitä. Se helpottaa kuitenkin siinä tilanteessa , jos nuo ikävät asiat toteutuu.
Pekka Veli. Siitä, miten tällaisessa tilanteessa valmistaudutaan, ei kirjoitella sosiaalisessa mediassa eikä lehdissä. Kyse kun on sotasalaisuuksista.
Ydinaseen käyttökynnys on korkea. Venäjän johto tietää, ettei yksikään toinen ydinasevalta hyväksy ydinaseeseen tarttumista. Venäjällä on nimenomaan armeijan johdossa selkein näkemys siitä, mihin ydinaseen käyttö johtaisi. Eikä Putin yksin voi ”nappia painaa”. – Mutta kaikesta huolimatta uhkauksiin on suhtauduttava vakavasti. Se ei kuitenkaan saa johtaa Ukrainan avustamisesta tinkimiseen.
Armeijamme on hyvin valmistautunut ja se on tiennyt tehdä sitä jo pitkään. Se tiedetään, mutta me emme ole läheskään valmiita mihinkään. Elämme kaikessa rauhassa. Emme edes tiedä miten varautua.
Pekka Pesonen, tarkoitatko, että kansalaisia pitäisi alkaa valmentaa varautumaan johonkin?
Hankala asiahan tuo on. Perusturvallisuutta ei saisi mennä horjuttamaan. Mietin sitä mahdollisuutta , että jos nykyjärjestemän naapuri tulisi muuttamaan mieleisekseen. Ni miten siihen tilanteeseen sopeutuisin. Kerran kysyin miehityksen kokeneelta Virolaiselta asiaa ja hän kertoi kansalaisten sopetuvan siihen yllättävän nopeasti.
Voihan olla että kaikki menee edelleen ihan kivasti, mutta yhtä hyvin voi käydä toisin.
Eipä tietenkään tämmöistä pitäisi kenenkään ilmaista, mutta pisti asiaa pohtimaan, ni ajattelin jakaa asian kanssanne. Kaipa tästäkin keskustella voi.
Toisin kuin Venäjä haluaa laajentaa etupiiriään, niin Usan presidentti ”George W. Bush sitoutui tammikuussa 2002 edistämään demokratiaa kaikkialla maailmassa. Bushilla oli vahva uskonnollinen vakaumus siitä, että aivan samoin kuin Jumala halusi luoda ihmisestä oman kuvansa, tulisi Amerikan luoda muusta maailmasta oman kuvansa näköinen. Juuri tämän takia Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin vuonna 2003 ja tarjosi NATO-jäsenyyttä Ukrainalle ja Georgialle vuonna 2008. Siinä ei painanut Usa:n silloisen Moskovan suurlähettilään ja nykyisen CIAn pääjohtajan William Burnsin varoitus: ”Ukrainan liittyminen NATOon on selkein kaikista Venäjän eliitin (ei vain Putinin) asettamista rajoista.
Se oli näin ollen suora haaste Venäjälle. Veteraanidiplomaatti George F. Kennanin kirjoitusta New York Timesissa ”Kohtalokas virhe” 5.2.1997 ei otettu tosissaan. Siinä hän totesi: ”Suoraan sanottuna NATOn laajeneminen olisi Usan politiikan kohtalokkain virhe kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella.” Myöskään Henry Kissinger ei innostunut asiasta. ”Vastustin Ukrainan jäsenyyttä NATOssa, koska se siirtäisi NATOn rajan 300 mailin päähän Moskovasta. Sillä jos Ukrainan jakolinja on lännessä, Eurooppa on jatkuvasti uhattuna. Jos jakolinja on idässä, silloin Moskova tuntee olevansa uhattuna.” (Arto Tuominen – Kirjoituksia Venäjästä ja Putinista – 2022)
Asialla kuin asialla taitaa olla kaksi puolta.
Kansallismielisyys yhdistyneenä krstilliseen uskonnollisuuteen on johtanut moniin sotiin joe ennen näitä. Uskonnollisuudessa on se paha puoli että siinä muut on pahoja. Itselle sallitaan mitä keinoja tahansa tuon pahan poistamiseen. Siinä ehkä räikein ero kristillisen uskon ja uskonnollisuuden välillä. Uskova näkee pahan asuvan myös omassa sisimmässä ja tarvitsee armoa. Eikä lähde kaikkeen mukaan. Uskonnollinen kokee itsensä hyväksi ja kokee olevansa siksi muiden yläpuolella ja jopa Jumalan puolella. Venäjällä nyt on kirkko julistanut kaatuneet synnittömiksi. Mitä vielä keksitään. Ei tunnu olevan mitään rajaa sillä miten omaa pahuutta peitellään ja annetaan lupa sille.
Jorma Hentilälän kysymykseen ei näköjään tarvitse vastata, kun varautumiseen kehotetaan nyt.