Päädyin tässä kuluneella viikolla pohdiskelemaan erään ihmisen kanssa sitä, onko ihmisellä olemassa joku ydinminuus. Onko minussa edes teoriassa olemassa joku itse, jonka voisin löytää? Juhani Huttusen viimeisintä ilotulitusta lukiessani palasin äsken tämän kysymyksen äärelle.
Keskustelukumppanini mielestä ihmisen koko minuus rakentuu vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Ihmisellä voi toki olla jonkinlainen synnynnäinen temperamentti yms. mutta varsinainen minuus ja itse rakentuvat kuitenkin vuorovaikutuksessa. Ensin yhteydessä ja suhteessa lähimpiin hoivaajiin, äitiin, isään, mummoon, vaariin, sisaruksiin, hoitotätiin. Myöhemmin suhteessa kaikkiin niihin ihmisiin, joiden kanssa elämme, harrastamme, käymme koulua ja teemme työtä.
Kyllä ja ei. Tottakai vuorovaikutus on tärkeä asia ja muokkaa ja muovaa meitä jatkuvasti – toivottavasti hautaan saakka. En siis missään nimessä halua kiistää sen enempää varhaisen vuorovaikutuksen kuin myöhäisemmänkään merkitystä ihmisen elämälle ja minuuden kehittymiselle.
Samalla joku osa minusta haluaa silti ajatella, että en ole vain elinolosuhteitteni ja ihmissuhteitteni aikaansaannosta. Että minussa olisi myös se jonkin ihan oma ydin, minuus, luovuttamaton ja muista riippumaton. Ja että siihen liittyen voisin löytää oman paikkani maailmassa, sellaisen, jossa koen tarkoitusta ja merkitystä.
Haluaisin siis uskoa, että riittävän sinnikkäästi etsimällä voin löytää itseni – ja samalla sen kaikista omimman paikkani tässä elämässä. Ja sen löytäessäni voisin antaa muille ja koko ihmiskunnalle eniten. Voisin jakaa niitä oivalluksia, käyttää niitä taitoja ja lahjoja, jotka juuri minulla on. Voisin käyttää niitä muiden parhaaksi – ja samalla itseni. Saisin voiman siitä tietoisuudesta, että olen oikealla ja minulle sopivalla paikalla, tekemässä jotakin tärkeää ja merkityksellistä.
Yksi osa minusta puolestaan epäilee, että tuo kaipaus omaan, muista riippumattomaan minuuteen, on itsekäs ja epärealistinen. Että se on hyvinvointiyhteiskunnan kasvatin harhaista unelmaa. Eihän menneiden sukupolvien ihmiset pystyneet edes pohtimaan tällaisia kysymyksiä, kun aika ja energia menivät hengissä selviämiseen! Vai menikö? Miten paljon me lopulta tiedämme esi-isiemme psyykkisestä rakenteesta, ajattelusta, toiveista ja haaveista? Ja silti: yhä nykyäänkin suurimmalla osalla ihmiskuntaa ei liene mahdollisuutta edes pohtia kysymystä itsensä löytämisestä saati itsensä toteuttamisesta.
Vaan entä sitten ihmiskunnan suuret, vahvat, myönteiset vaikuttajat: Gandhit, Martin Luther Kingit, Äiti Teresat? Pitikö heidän ensin tunnistaa oma ydinminuutensa ja löytää vahva sisäinen kutsumus, tunne siitä että tähän tehtävään juuri minut on tarkoitettu, ennen kuin he pystyivät toimimaan, vaikuttamaan, muuttamaan maailmaa? Vai ajautuivatko he vain, vuorovaikutuksessa kaikkien kohtaamiensa ihmisten kanssa, siihen rooliin ja siihen tehtävään, mikä heille lopulta lankesi?
Usein asetetaan vastakkain yhteisöllisyys ja oma minuus. Ajatellaan, että tiettyinä aikoina tai tietyissä yhteiskunnissa tai tietyissä liikkeissä vallalla on joko yhteisöllinen tapa ajatella tai sitten individualistinen. Että nuo eivät ikään kuin (kärjistäen) voisi olla voimassa yhtä aikaa. Joko sopeudut ja ajattelet kaikessa yhteisön etua tai sitten sooloilet ajatellen vain itseäsi. Mutta eihän asia käytännössä noin mene! Yhteisöt ovat aina tarvinneet suunnannäyttäjiä, vahvoja yksilöitä, jotka tiedostavat yhtä aikaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa sekä yhteisön vahvuudet ja heikkoudet. Lisäksi jokainen meistä tavallisista tallaajista on yhtä aikaa erilaisten yhteisöjen jäsen ja silti myös selkeästi oma itsensä.
”En ehkä ole mennyt sinne, minne tarkoitukseni oli mennä, mutta luulen päätyneeni sinne, missä tarkoitukseni on olla.” – Douglas Adams
Onnellista, jos voi kokea kuten D. Adams!
Voiko ihminen olla oikealla paikalla myös tajuamattaan? Onko mahdollista, että ihminen etsii, pyrkii, tuntee jatkuvaa sisäistä levottomuutta, vaikka oikeasti olisi juuri sillä paikalla ja siinä tehtävässä, missä hänen sillä hetkellä kuuluukin olla?
Entä onko kysymyksessä ihmisen ’oikeasta paikasta’, jossa hänen ’kuuluu olla’, ylipäätään mitään järkeä?
Mitä ääntä ihmisen pitäisi sisällään eniten kuunnella, jos äänet puhuvat ristiin? Mitä jos yksi ääni sanoo, että sinun on tyydyttävä osaasi, sinun on nähtävä kaikki elämän tarkoitus ja merkitys juuri tässä ja nyt, sinun on pysähdyttävä ja oltava läsnä tässä hetkessä ja näissä olosuhteissa – ja toinen ääni sanoo vähintään yhtä kovaan ääneen, että jatka etsimistä, jatka pyrkimistä, kulje eteenpäin, et ole vielä perillä, et ole sillä paikalla ja siinä tehtävässä, mikä sinua odottaa? Voiko näiden äänien välille löytää mitään kompromissia? Vai onko valittava puolensa? Jos on, niin millä perusteella?
Sitten tässä kaikessa on vielä tällainenkin näkökulma:
”Kaikki nämä unet
kirkkaat
väkevät
eivät ne turhia.
Ehkä vasta seuraava sukupolvi
elää ne todeksi
niin kuin me nyt elämme todeksi
edellisten sukupolvien unia
joiden varassa jaksoivat
pitkän kovan elämänsä
tylyt tiet
yöt pitkät
tähdettömät.”
– Maaria Leinonen
Jatkakaa ystävät tätä haparoivaa blogia, kertokaa omia ajatuksianne, mietteitänne, kokemuksianne, oivalluksianne näistä teemoista!
Raimo, Tästä olen kanssasi tismalleen samaa mieltä:
Vapaa, itsenäinen rationaalinen yksilö on illuusio. Elämme kaiken aikaa autonomian ja tarvitsevuuden (ts. riippuvuuden) jännitteessä. Vaikka pyrimme autonomiaan, emme tule toimeen ilman toisia. Tästä haastetta emme pääse irti vaikka kuinka kukoistavaa yksilöllisyyttä mainostettaisiin.
Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä. Silti kysyisin, voiko ihmiselle tai ihmiskunnalle tai luomakunnalle olla kuitenkin hyödyksi joissain tapauksissa se, jos ihminen elää sellaisen illuusion vallassa, että hän on vapaa ja itsenäinen, rationaalinen? Tai jonkun muun illuusion vallassa?
Siis lähinnä nyt ajattelen, että ihmiselämässä voi joskus olla onnellista löytää itselleen sopiva iluusio. Ja parhaassa tapauksessa voi olla yhteisölle ja koko ihmiskunnalle hyödyllistä, jos joku uskoo vahvasti johonkin illuusioon, jonka voimalla hän saa aikaan sellaista yhteistä ja yleistä hyvää, mihin hänen voimansa ja kykynsä eivät ilman tuon illuusion antamaa tukea riittäisi. Mitä ajattelet tästä?
Allekirjoitan Kari-Matti myös sinun ajatuksesi, kokonaisuudessaan.
Mietin myös kristinuskon suhdetta yksilöllisyyteen/ yhteisöllisyyteen. Millainen se on ollut alkujaan? Miten se on vaihdellut ja muuttunut vuosisatojen ja -tuhansien aikana? Entä miten paljon kristilliset tulkinnat yksilöstä, yhteisöstä ja niiden välisestä suhteesta ovat riippuneet eri kulttuureista, joihin kristinusko on rantautunut?
Kari -Matti Laaksonen haastaa riitaa. Käyttäytymisgenetiikka ja neuropsykologia eivät ole psykologiaa dynaamisessa mielessä vaan eräänlaista materialismia. Niissä ihminen halutaan käsitellä enemmän tai vähemmän geneettisesti ohjelmoituna roborttina.
Laaksonen ei tunnu seuranneen psykoanalyysin kehityspsykologian keskustelua kun hän ottaa itselleen vapauden ampua vyötäröltä populistisia ja perättömiä tuomioita.
Psykoanalyysin hedelmöittämä kehityspsykologinen keskustelu vaatii oman foorumin. Kunnes joku jaksaa sen luodan, voi Laaksonen lukea pari asiaan liittyvää alkuperäisteosta eikä tyytyä yleiseen loan heittoon jonka kohteeksi psykoanalyysi on viime vuosikymmeninä joutunut.
Hänen piikittelynsä on muuten hyvä esimerkki rajojen vetämisestä aggressivisin sanakääntein ja siis oman minuutensa ideologien puolustamista. Vastaan tietenkin samalla mitalla puolustaen omaa kantaani.Aggressio voi siis toimia selvyyden etsimisen palveluksessa. Joutuessaan puolustusasemiin ja onnistuessaan siinä seurauksena on kohonnut minätunne.
Markku hyvä
Kommenttisi oli odotetunlainen. Olen itseasiassa tenttinyt(vaikkei uskois) alkuperäisteoksia, myös Bowlbyn.
Psykoanalyyttinen jargon on sinänsä hupaisaa, sillä voi perustella/oikeuttaa/argumentoida oikeastaan ihan mitä tahansa. Kaikki kritiikki psykoanalyysia kohtaan torjutaan(!) ”oman minuuden puolustamisena” jne.
Minätunteeni on nyt niin koholla, että lopentankin osaltani tämän tähän:-)
Minuus ja identiteetti eivät kuulu ns. kovien tieteiden piiriin, siksi niistä voi perustellusti olla montaa mieltä ja yhtä perustellusti eri teitä voi tulla hyviin lopputuloksiin minuuden ja identiteetin rakentamisessa tai rakentamisen tukemisessa. En näe hirveän hedelmälliseksi käydä taistelua oikeassa olemisesta, koska kysymys on enemmänkin yrityksestä ymmärtää kuin tietää. Joskus tietäminen voi olla suorastaan ymmärtämisen este.
Neuropsykologia on ollut valtava askel erityisesti kognitiivisten asioiden selittämisessä. Muilta osin minulla on siihen edelleen ristiriitainen suhde. Jos ihminen olisi kone, voisi ruumiin viipaloida ja löytää koneen toimimisen idean. Tähän eivät kyllä usko kiivaimmat neuropsykologian edustajatkaan, tai ehkä vain he.
Itse edustan sellaista näkökulmaa, että ihmisen selittämistä edustavat parhaimmiten metaforat joissa voi toki käyttää ns. kovia tieteitä avuksi. Metaforat sekä paljastavat että peittävät, tyhjäksi selittäminen jättää tyhjäksi.
OK Kari -Matti . Lopetetaan tällä kertaa tähän .
Mutta silti olen aika hämmästynyt että noin vaan tyrmäät Bowlyn. Oletko todelaakin tutkinut attacchment teoriaa? Se on kokeellisesti todennettu jo monen vuosikymmenen ajan sekä kliinisessä käytännössä että akateemisessa psykologiassa. Esim KBT n taustapsykologia on pitkälle attachment -ajattelua joka on yhteistä eräille psykoanalyysin suuntauksille. Teorian käyttö terapioissa toimii ja vahvistaa sen pitävyyttä.
Täällä K24 luulen olevani aika yksin psykoanalyysiin syvemmin perehtyneenä ammattini puitteissa, joten olen herkkätuntoinen sille mihin sävyyn siitä puhutaan. Mutta kuten sanottu ,palatkaamme siihen keskusteluun jossain toisessa blogissa.
PS On hienoa että ilmoitata mielenkiintosi psykologia/teologia keskusteluun. Se on vaativa ja hedelmällinen teema todellisuuden suhdetta uskonelämään tutkittaessa.
Tämä hieno kirjoitus ja hyvä keskustelu. Itse olen ajatellut, että kun ihminen todistetusti on yksilö sormenjälkien. silmien iiriksen ja jopa istumatapansa osalta, niin ei ole mitenkään kummallinen, että ihminen muutenkin olisi ”itse”, ainutlaatuinen sielu.
Raimo, ihmisen mieli on toki kone, mutta sitä kannattaa ennemmin verrata tietokoneeseen kuin perinteiseen mekaaniseen koneeseen, jonka toiminnan todellakin voi selvittää pilkkomalla sen osiin. Jos taas otat vaikkapa shakkia pelaavan tietokoneen ja katsot miten se toimii ns. rautatasolla, et tule hullua hurskaammaksi koska olennaiset asiat tapahtuvat ”korkeammalla” tasolla.
Sama pätee myös ihmisen (ja muiden eläinten) aivoihin, jossa yksittäisten neuronien toiminnan mallintaminen ei kerro mitään korkeamman abstraktion toiminnoista.
Ihmisen mieli on hyvin vahvasti rinnakkainen kone, jossa eri osaset ”kilpailevat” keskenään. Tietoisuus syntyy näiden rinnakkaisten prosessien tulosten sarjallistamisesta, jolloin syntyy illuusio koherentista ”minuudesta”. Yksilöllä ei kuitenkaan ole mahdollisuuta päästä käsiksi omiin syvempiin mielen prosesseihin, saati sitten pystyä selittämään muille miten ajatus/päätös syntyi.
Näitä rinnakkaisia prosesseja päästään havainnoimaan lähinnä silloin, kun henkilöllä on mennyt jotain rikki aivoissa. Esimerkiksi henkilöt, jotka eivät pysty tunnistamaan kasvoja (tietoisesti), tunnistavat kuitenkin tutut kasvot tiedostamattaan. Tällöin ”ylempänä” oleva prosessi on mennyt rikki, vaikka ”alempi” toimiikin. Päinvastaisessa tapauksessa taas henkilö kyllä tunnistaa tutut kasvot, mutta pitää tätä henkilöä huijarina, joka vain näyttää hänen tuntemaltaan henkilöltä. Tässä tapauksessa taas ”ylempi” tunnistus toimii, mutta koska ”alempi” tunnistus ei anna tarvittavaa tunneärsykettä (”tuttu henkilö”), tulkitaan henkilö huijariksi (imposter).
Tutkimusmenetelmien kehittyessä pystytään yhä tarkemmin havainnoimaan ihmisten neurologista toimintaa ja vastaavia kognitiivisia prosesseja. Tässä on edistytty viime vuosina melkoisin askelin, joten mielenkiintoista nähdä millainen käsitys ihmismielen toiminnasta on esim. 10v päästä!
Markku, ok.
Ilmaisin itseni turhan kärjistetysti. En ole hyvin enkä edes kohtuullisesti perehtynyt psykodynaamiseen teoriaan/psykoanalyysiin enkä ole tutkinut attachment-teoriaa. Olen (joskus)takavuosina harrastanut sosiaalipsykologiaa kanditasolle, nyttemmin teologiaa. Palataan.
Rauhaa, veljet, rauhaa! Varmasti on totta, että psykoanalyysin ammattilaisia meistä keskustelijoista on vain yksi eli Markku- ja siksi pitää yrittää ymmärtää hänen närkästymistään. Itse en kyllä silti ollenkaan mieltänyt Kari-Matin haastavan riitaa.
Nämä ovat mutkikkaita kysymyksiä sekä inhimillisesti, yleisesti, että myöskin erityisesti ja ammatillisesti.