Päädyin tässä kuluneella viikolla pohdiskelemaan erään ihmisen kanssa sitä, onko ihmisellä olemassa joku ydinminuus. Onko minussa edes teoriassa olemassa joku itse, jonka voisin löytää? Juhani Huttusen viimeisintä ilotulitusta lukiessani palasin äsken tämän kysymyksen äärelle.
Keskustelukumppanini mielestä ihmisen koko minuus rakentuu vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Ihmisellä voi toki olla jonkinlainen synnynnäinen temperamentti yms. mutta varsinainen minuus ja itse rakentuvat kuitenkin vuorovaikutuksessa. Ensin yhteydessä ja suhteessa lähimpiin hoivaajiin, äitiin, isään, mummoon, vaariin, sisaruksiin, hoitotätiin. Myöhemmin suhteessa kaikkiin niihin ihmisiin, joiden kanssa elämme, harrastamme, käymme koulua ja teemme työtä.
Kyllä ja ei. Tottakai vuorovaikutus on tärkeä asia ja muokkaa ja muovaa meitä jatkuvasti – toivottavasti hautaan saakka. En siis missään nimessä halua kiistää sen enempää varhaisen vuorovaikutuksen kuin myöhäisemmänkään merkitystä ihmisen elämälle ja minuuden kehittymiselle.
Samalla joku osa minusta haluaa silti ajatella, että en ole vain elinolosuhteitteni ja ihmissuhteitteni aikaansaannosta. Että minussa olisi myös se jonkin ihan oma ydin, minuus, luovuttamaton ja muista riippumaton. Ja että siihen liittyen voisin löytää oman paikkani maailmassa, sellaisen, jossa koen tarkoitusta ja merkitystä.
Haluaisin siis uskoa, että riittävän sinnikkäästi etsimällä voin löytää itseni – ja samalla sen kaikista omimman paikkani tässä elämässä. Ja sen löytäessäni voisin antaa muille ja koko ihmiskunnalle eniten. Voisin jakaa niitä oivalluksia, käyttää niitä taitoja ja lahjoja, jotka juuri minulla on. Voisin käyttää niitä muiden parhaaksi – ja samalla itseni. Saisin voiman siitä tietoisuudesta, että olen oikealla ja minulle sopivalla paikalla, tekemässä jotakin tärkeää ja merkityksellistä.
Yksi osa minusta puolestaan epäilee, että tuo kaipaus omaan, muista riippumattomaan minuuteen, on itsekäs ja epärealistinen. Että se on hyvinvointiyhteiskunnan kasvatin harhaista unelmaa. Eihän menneiden sukupolvien ihmiset pystyneet edes pohtimaan tällaisia kysymyksiä, kun aika ja energia menivät hengissä selviämiseen! Vai menikö? Miten paljon me lopulta tiedämme esi-isiemme psyykkisestä rakenteesta, ajattelusta, toiveista ja haaveista? Ja silti: yhä nykyäänkin suurimmalla osalla ihmiskuntaa ei liene mahdollisuutta edes pohtia kysymystä itsensä löytämisestä saati itsensä toteuttamisesta.
Vaan entä sitten ihmiskunnan suuret, vahvat, myönteiset vaikuttajat: Gandhit, Martin Luther Kingit, Äiti Teresat? Pitikö heidän ensin tunnistaa oma ydinminuutensa ja löytää vahva sisäinen kutsumus, tunne siitä että tähän tehtävään juuri minut on tarkoitettu, ennen kuin he pystyivät toimimaan, vaikuttamaan, muuttamaan maailmaa? Vai ajautuivatko he vain, vuorovaikutuksessa kaikkien kohtaamiensa ihmisten kanssa, siihen rooliin ja siihen tehtävään, mikä heille lopulta lankesi?
Usein asetetaan vastakkain yhteisöllisyys ja oma minuus. Ajatellaan, että tiettyinä aikoina tai tietyissä yhteiskunnissa tai tietyissä liikkeissä vallalla on joko yhteisöllinen tapa ajatella tai sitten individualistinen. Että nuo eivät ikään kuin (kärjistäen) voisi olla voimassa yhtä aikaa. Joko sopeudut ja ajattelet kaikessa yhteisön etua tai sitten sooloilet ajatellen vain itseäsi. Mutta eihän asia käytännössä noin mene! Yhteisöt ovat aina tarvinneet suunnannäyttäjiä, vahvoja yksilöitä, jotka tiedostavat yhtä aikaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa sekä yhteisön vahvuudet ja heikkoudet. Lisäksi jokainen meistä tavallisista tallaajista on yhtä aikaa erilaisten yhteisöjen jäsen ja silti myös selkeästi oma itsensä.
”En ehkä ole mennyt sinne, minne tarkoitukseni oli mennä, mutta luulen päätyneeni sinne, missä tarkoitukseni on olla.” – Douglas Adams
Onnellista, jos voi kokea kuten D. Adams!
Voiko ihminen olla oikealla paikalla myös tajuamattaan? Onko mahdollista, että ihminen etsii, pyrkii, tuntee jatkuvaa sisäistä levottomuutta, vaikka oikeasti olisi juuri sillä paikalla ja siinä tehtävässä, missä hänen sillä hetkellä kuuluukin olla?
Entä onko kysymyksessä ihmisen ’oikeasta paikasta’, jossa hänen ’kuuluu olla’, ylipäätään mitään järkeä?
Mitä ääntä ihmisen pitäisi sisällään eniten kuunnella, jos äänet puhuvat ristiin? Mitä jos yksi ääni sanoo, että sinun on tyydyttävä osaasi, sinun on nähtävä kaikki elämän tarkoitus ja merkitys juuri tässä ja nyt, sinun on pysähdyttävä ja oltava läsnä tässä hetkessä ja näissä olosuhteissa – ja toinen ääni sanoo vähintään yhtä kovaan ääneen, että jatka etsimistä, jatka pyrkimistä, kulje eteenpäin, et ole vielä perillä, et ole sillä paikalla ja siinä tehtävässä, mikä sinua odottaa? Voiko näiden äänien välille löytää mitään kompromissia? Vai onko valittava puolensa? Jos on, niin millä perusteella?
Sitten tässä kaikessa on vielä tällainenkin näkökulma:
”Kaikki nämä unet
kirkkaat
väkevät
eivät ne turhia.
Ehkä vasta seuraava sukupolvi
elää ne todeksi
niin kuin me nyt elämme todeksi
edellisten sukupolvien unia
joiden varassa jaksoivat
pitkän kovan elämänsä
tylyt tiet
yöt pitkät
tähdettömät.”
– Maaria Leinonen
Jatkakaa ystävät tätä haparoivaa blogia, kertokaa omia ajatuksianne, mietteitänne, kokemuksianne, oivalluksianne näistä teemoista!
”Kristitty on samaan aikaan matkalla ja perillä” (myös suhteessa ”itseen”)Vain itsensä varassa oleva ihminen eksyy väistämättä itseltään ja itsestään. Olemme myös osa ihmiskunnan historiaa, osa ketjua jonka molemmat päät ovat ikuisuudessa. Tulee väkisin mieleen Jeesus Nasaretilaisen elämä ja persoona. Kuinkahan ”tosi Jumala ja tosi ihminen” rakensi ja löysi minuutensa? Mitähän Paavali tarkoittikaan lauseellaan Gal 2:20 ”ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.”
Todellisen itseytemme ja minuutemme löydämme vain ja ainoastaan yhteydessä Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen. Hänessä olemme luodut jo ennen maailman perustamista.
Mutta kuinka voi löytää, ellei ole kadottanut? Kuinka voi tulla löydetyksi, ellei ole eksynyt? Kuinka voin tuntea itseni, ellei ”joku” tunne minua ensin?
11 Sillä kuka ihminen tietää, mitä ihmisessä on, paitsi ihmisen henki, joka hänessä on? Samoin ei myös kukaan tiedä, mitä Jumalassa on, paitsi Jumalan Henki.
12 Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan sen Hengen, joka on Jumalasta, että tietäisimme, mitä Jumala on meille lahjoittanut;
13 ja siitä me myös puhumme, emme inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti.
14 Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.
15 Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan. (1.Kor.2)
Näimpä Raamatussa sanotaan ihmisestä ennen uudestisyntymää, ennen Pyhää Henkeä, ei voi ymmärtää edes yksinkertaisia valheen asioita vaan uskoo niihin vaikka ympärillä olisi todisteita pilvin pimein oman ”uskontonsa” väkivallasta ja pakottamisesta, luulee pystyvänsä erottamaan hyvän pahansta.
Peace Emilia . Kari-Matti on rauhan mies vaikka häntä kiusoittelinkin niin hän vastasi niinkuin herrasmiehelle sopiikin mistä olen kiitollinen.
Anthony De Mello sanoi oivaltavasti kirjassaan ”Havahtuminen” että maailman tärkein kysymys ei ole kuka Jumala on, eikä kuka Jeesus on vaan kuka minä olen. Eli olet tällä blogikirjoituksella johdattanut meidät maailman tärkeimmän kysymyksen äärelle. Hassusti tuohon kysymykseen ei kuitenkaan ole vastausta. Ei ainakaan mitään vastausta minkä ajatteleva mieli voisi tavoittaa. Joten se, ettei tiedä kuka on on jo erinomainen asia.
Minä olen pohjimmiltaan paljon enemmän kuin päässäni oleva käsitteellinen minäkuva ja siihen liittyvä tarina. Tuo minuus on ennemminkin jonkinlainen harha mikä estää näkemästä todellista minuutta mikä on jotain paljon ihmeellisempää. Tämä on minusta yllättävää. Minä en olekaan ajatukseni vaan se joka on tietoinen ajatuksista ja muista elämän muodoista.
On olemassa tällainen ydin ja se on kaunis paikka. Sille ei ole nimeä, eikä sitä voi tavoittaa millään ajatusrakennelmilla. Mutta jotkut sanat voivat olla tienviittoja kohti sitä. Sitä voisi kutsua tietoisuudeksi, läsnäoloksi tai tyyneydeksi. Samoin sanat rauha, rakkaus ja ilo kuvaavat minusta sen olemusta.
Se on yksinäinen paikka, koska siellä ei ole mitään toista. Se on täysin riippumaton kaikesta ja kaikista. Mutta se ei tarkoita itsekkyyttä, päinvastoin. Tuon ytimen kautta on mahdollista löytää yhteys kaikkeen ja kaikkiin. Se on pelkkää rakkautta. Jeesus oli tosissaan sanoessaan taivasten valtakunnan olevan sisäisesti meissä ja kaikkialla ympärillämme.
Länsimaisen aivouskonnon ja tieteen erehtymättömän valtakunnan pyhä kolmiyhteys: Minä, minulle, minuun:p
Ja uskontunnustus samaan hengenvetoon: Minä Olen Itseni!
Matka itseen on matka kohti toisia ja matka kohti Jumalaa. Sieltä löytyy kaikki. Yksi todellinen elämä ja oleminen, jossa kaikki on yhtä. Syntiinlankeemuskertomuksen kuvaama käsitteellisen ajattelun kehittyminen ja siihen samaistuminen on saanut aikaan illuusion irrallisuudesta. Käsitteiden paloittelema maailma ei kuitenkaan ole todellinen ja se kaiken ykseys ilmenee kauniisti palatessa hiljaisuuteen käsitteiden ulkopuolelle.
Paradoksaalisesti itseen meneminen on kaikkea muuta kuin itsekästä. Siellä tämä meidän tuntema käsitteiden ”minä” ei voi selviytyä. Kukaan ei voi katsoa Jumalaa mehtymättä. Toisaalta samalla kukaan ei voi katsoa Jumalaa ja kuolla, koska nämä kaksi tulevat yhdeksi ja elävät ikuisesti yhdessä. Ei osaa enää sanoa missä minä lopun ja Jumala alkaa. Eikä tarvitsekaan.
En tiedä oliko tuo ”aivousko”-kommentti ollenkaan viittaus minun postaukseeni, mutta tuli mieleen, että matka omaan itseen on kaikkea muuta kuin aivouskoa. Sitä matkaa ei tehdä ajattelun kautta. Eikä se tosin taida olla edes uskoa.
Kiinnostavia ajatuksia Antti. Joissain kohdin luulen saavani kiinni ajatuksistasi.
Kirjoitat, että matkaa itseen ei tehdä ajatusten kautta. Miten sitä matkaa tehdään? Pystyykö matkaa käsitteiden tuolla puolen jotenkin kuvaamaan – käsitteellistämään?
Matka sinne on tosi lyhyt. Oikeastaan matkaa ei olekaan. Kukaan ei ole koskaan poistunut sieltä. Pään sisäinen melu on ainoastaan saanut meidät luulemaan, että olemme irrallamme kaikesta. Yksi pieni askel kohti ”havahtumista” voisi olla se, ettei ota omia ajatuksiaan kovin vakavasti. Katselisi omia ajatuksiaan ikään kuin vähän ulkopuolisena, ei identifioituisi niihin. Katselisi ja kuuntelisi kaikkea tietoisena ilman ajatuksia.
Eli ”matkasta” voi puhua, mutta kohteesta ei. Jotkut sanat ja jopa ajatukset voi olla hyviä tienviittoja kohti sitä. ”Jumala” on kuitenkin jotain mistä ei voi sanoa yhtään mitään. Ajattelu ei voi sitä tavoittaa. Sitä voi katsella ja kuunnella, mutta ei ymmärtää. Se on ymmärryksen ulottumattomissa.
(ps. Anthony De Mello ja Eckhart Tolle ovat olleet minulle erinomaisia opastajia kohti tätä jotakin mistä ei voi sanoa mitään. He osaavat kuvata selkeällä tavalla tätä matkaa kohti syvintä minuutta.
En Antti kommentissani tarkoittanut sanomaasi, vaan ehkä enemmän tätä nykyään pinnalla olevaa ”mukamas-itsetuntemusta”, jolle riittää jokin epämääräinen näennäisfiksuus ja teoreettinen kikkailu ilman sen syvällisempää janoa totuutten ja totuudellisuuteen, jos niin voisi sanoa.
Taisi Eero Huovinen mainita jossain että ”Jumalasta, josta ei voi puhua, on puhuttava, koska niin tulee tehdä” (lainaus muistini! pohjalta)
On totta että elämän syvin todellisuus on jossain sanojen takana, jopa ajatustemmekin takana. Kuitenkin esim. Raamattu on meille annettu oppaaksi matkallemme että edes ”että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla löytää hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä.”
Jotenkin koen että meillä on lapsen oikeus ja myös lupa rakentaa elämäämme ja maailmaamme ”sanoin suin ja kättentöin”. Elämä ja Jumalakin on kokonainen ja jakamaton, vaikkakin ymmärryksemme usein tarvitseekin asioiden pilkkomista voidakseen sulatella ja jäsentää sanottua ja kuultua. Ja lopultakin taitaa käydä niin että ymmärtääkin aina vaan enemmästä aina vaan vähemmän. Paradoksaalista?
Aika kaksinaismoraslista kun NYT piispat ovat huolissaan äänestyksen jälkern kun ensin suurin osa taisi kannattaa tasa-arvoista avioliittoa kannattavia. Mielestäni osa piispoista ovat menettäneet uskottavuutensa ja heidän kannanottonsa ovat monille kuin tyhjien tynnyreiden kumina.