Päädyin tässä kuluneella viikolla pohdiskelemaan erään ihmisen kanssa sitä, onko ihmisellä olemassa joku ydinminuus. Onko minussa edes teoriassa olemassa joku itse, jonka voisin löytää? Juhani Huttusen viimeisintä ilotulitusta lukiessani palasin äsken tämän kysymyksen äärelle.
Keskustelukumppanini mielestä ihmisen koko minuus rakentuu vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Ihmisellä voi toki olla jonkinlainen synnynnäinen temperamentti yms. mutta varsinainen minuus ja itse rakentuvat kuitenkin vuorovaikutuksessa. Ensin yhteydessä ja suhteessa lähimpiin hoivaajiin, äitiin, isään, mummoon, vaariin, sisaruksiin, hoitotätiin. Myöhemmin suhteessa kaikkiin niihin ihmisiin, joiden kanssa elämme, harrastamme, käymme koulua ja teemme työtä.
Kyllä ja ei. Tottakai vuorovaikutus on tärkeä asia ja muokkaa ja muovaa meitä jatkuvasti – toivottavasti hautaan saakka. En siis missään nimessä halua kiistää sen enempää varhaisen vuorovaikutuksen kuin myöhäisemmänkään merkitystä ihmisen elämälle ja minuuden kehittymiselle.
Samalla joku osa minusta haluaa silti ajatella, että en ole vain elinolosuhteitteni ja ihmissuhteitteni aikaansaannosta. Että minussa olisi myös se jonkin ihan oma ydin, minuus, luovuttamaton ja muista riippumaton. Ja että siihen liittyen voisin löytää oman paikkani maailmassa, sellaisen, jossa koen tarkoitusta ja merkitystä.
Haluaisin siis uskoa, että riittävän sinnikkäästi etsimällä voin löytää itseni – ja samalla sen kaikista omimman paikkani tässä elämässä. Ja sen löytäessäni voisin antaa muille ja koko ihmiskunnalle eniten. Voisin jakaa niitä oivalluksia, käyttää niitä taitoja ja lahjoja, jotka juuri minulla on. Voisin käyttää niitä muiden parhaaksi – ja samalla itseni. Saisin voiman siitä tietoisuudesta, että olen oikealla ja minulle sopivalla paikalla, tekemässä jotakin tärkeää ja merkityksellistä.
Yksi osa minusta puolestaan epäilee, että tuo kaipaus omaan, muista riippumattomaan minuuteen, on itsekäs ja epärealistinen. Että se on hyvinvointiyhteiskunnan kasvatin harhaista unelmaa. Eihän menneiden sukupolvien ihmiset pystyneet edes pohtimaan tällaisia kysymyksiä, kun aika ja energia menivät hengissä selviämiseen! Vai menikö? Miten paljon me lopulta tiedämme esi-isiemme psyykkisestä rakenteesta, ajattelusta, toiveista ja haaveista? Ja silti: yhä nykyäänkin suurimmalla osalla ihmiskuntaa ei liene mahdollisuutta edes pohtia kysymystä itsensä löytämisestä saati itsensä toteuttamisesta.
Vaan entä sitten ihmiskunnan suuret, vahvat, myönteiset vaikuttajat: Gandhit, Martin Luther Kingit, Äiti Teresat? Pitikö heidän ensin tunnistaa oma ydinminuutensa ja löytää vahva sisäinen kutsumus, tunne siitä että tähän tehtävään juuri minut on tarkoitettu, ennen kuin he pystyivät toimimaan, vaikuttamaan, muuttamaan maailmaa? Vai ajautuivatko he vain, vuorovaikutuksessa kaikkien kohtaamiensa ihmisten kanssa, siihen rooliin ja siihen tehtävään, mikä heille lopulta lankesi?
Usein asetetaan vastakkain yhteisöllisyys ja oma minuus. Ajatellaan, että tiettyinä aikoina tai tietyissä yhteiskunnissa tai tietyissä liikkeissä vallalla on joko yhteisöllinen tapa ajatella tai sitten individualistinen. Että nuo eivät ikään kuin (kärjistäen) voisi olla voimassa yhtä aikaa. Joko sopeudut ja ajattelet kaikessa yhteisön etua tai sitten sooloilet ajatellen vain itseäsi. Mutta eihän asia käytännössä noin mene! Yhteisöt ovat aina tarvinneet suunnannäyttäjiä, vahvoja yksilöitä, jotka tiedostavat yhtä aikaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa sekä yhteisön vahvuudet ja heikkoudet. Lisäksi jokainen meistä tavallisista tallaajista on yhtä aikaa erilaisten yhteisöjen jäsen ja silti myös selkeästi oma itsensä.
”En ehkä ole mennyt sinne, minne tarkoitukseni oli mennä, mutta luulen päätyneeni sinne, missä tarkoitukseni on olla.” – Douglas Adams
Onnellista, jos voi kokea kuten D. Adams!
Voiko ihminen olla oikealla paikalla myös tajuamattaan? Onko mahdollista, että ihminen etsii, pyrkii, tuntee jatkuvaa sisäistä levottomuutta, vaikka oikeasti olisi juuri sillä paikalla ja siinä tehtävässä, missä hänen sillä hetkellä kuuluukin olla?
Entä onko kysymyksessä ihmisen ’oikeasta paikasta’, jossa hänen ’kuuluu olla’, ylipäätään mitään järkeä?
Mitä ääntä ihmisen pitäisi sisällään eniten kuunnella, jos äänet puhuvat ristiin? Mitä jos yksi ääni sanoo, että sinun on tyydyttävä osaasi, sinun on nähtävä kaikki elämän tarkoitus ja merkitys juuri tässä ja nyt, sinun on pysähdyttävä ja oltava läsnä tässä hetkessä ja näissä olosuhteissa – ja toinen ääni sanoo vähintään yhtä kovaan ääneen, että jatka etsimistä, jatka pyrkimistä, kulje eteenpäin, et ole vielä perillä, et ole sillä paikalla ja siinä tehtävässä, mikä sinua odottaa? Voiko näiden äänien välille löytää mitään kompromissia? Vai onko valittava puolensa? Jos on, niin millä perusteella?
Sitten tässä kaikessa on vielä tällainenkin näkökulma:
”Kaikki nämä unet
kirkkaat
väkevät
eivät ne turhia.
Ehkä vasta seuraava sukupolvi
elää ne todeksi
niin kuin me nyt elämme todeksi
edellisten sukupolvien unia
joiden varassa jaksoivat
pitkän kovan elämänsä
tylyt tiet
yöt pitkät
tähdettömät.”
– Maaria Leinonen
Jatkakaa ystävät tätä haparoivaa blogia, kertokaa omia ajatuksianne, mietteitänne, kokemuksianne, oivalluksianne näistä teemoista!
Ajattelen niin, että piispat löytävät yhteisen sävelen tässä asiassa parin vuoden kuluessa. Minulta ei paljoa luottamusta heru näille nykyisille evl-kirkon piispoille.
”Miten jatkossa turvataan se, että perinteistä avioliittokäsitystä edustavat kansalaiset, viranhaltijat, kirkot ja uskonnolliset yhteisöt eivät joudu syrjittyyn asemaan vakaumuksensa tai vihkimiskäytäntöjensä takia.” Jolkkonen
Haiskahtaa tekopyhyydeltä. Ovatko nämä jotkut piispat olleet kovinkaan huolissaan siitä, että sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kansalaiset, viranhaltijat sekä kirkojen ja uskonnollisten yhteisöjen jäsenet ovat olleet näihin päiviin saakka syrjityssä asemassa niin yhteiskunnassa kuin kirkoissakin. Arkkipiispa sentään on rohkeasti tukenut ja ollut heikompiosaisten, vähemmistöjen ja syrjittyjen puolella Jeesuksen opetusten mukaisesti. AP Kari Mäkiselle isot kiitokset tästä!
Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ovat voineet osallistua kirkon menoihin siinä kuin muutkin ihmiset. He vain ovat itse tahtoneet ”eristäytyä” järjestämällä omia sateenkaarimessujaan. He saavat tehdä työtä kirkossa siinä kuin muutkin. On valheeliinen väite, että heitä olisi ylenkatsottu.
Heitä ei ole voitu vihkiä avioliittoon siksi, että Suomessa ei ole vihkimisen mahdollistavaa lakia koko yhteiskunnassa.
Ottamatta kantaa äänestyksen tulokseen.
Jälleen nousee esille sama kulunut sävelmä siitä, kuinka seksuaalivähemmistöt ovat järjestäneet sateenkaarimessuja.
Mitähän Luthersäätiö ja Lähetys Hiippakunta ovat tehneet, samoin SLEY:n vanhoillinen siipi?
Eivätköhän hekin ole järjestäneet naispapittomia messuja. Samanlainen ”eristäytyminen” ja tavallaan myös yhtenäinen huuto ”huomatkaa meidät” kaikuu heidänkin menoissaan.
Tarkoitat ilmeisesti kaikkia kahta sukupuolta: miehiä ja naisia. Vain toinen niistä voi olla vähemmistö. Sukupuolivähemmistöstä puhuminen monikossa on absurdia, koska vain jompi kumpi sukupuoli voi olla vähemmistössä. Jo sana ”puoli” viittaa siihen, että vaihtoehtoja on yksi kahdesta.
”Heitä ei ole voitu vihkiä avioliittoon siksi, että Suomessa ei ole vihkimisen mahdollistavaa lakia koko yhteiskunnassa.”
Mutta Salme, nythän tällainen laki on onneksi viimeinkin tulossa. Minkä vuoksi tasa-arvoisen avioliittolain vastustus on ollut niin voimallista kirkon piirissä, mikäli syrjintää ei ole ollut eikä sitä haluta?
Minkä vuoksi tasa-arvoisen avioliittolain vastustus on ollut niin voimallista kirkon piirissä, mikäli syrjintää ei ole ollut eikä sitä haluta? Tynkkynen
Siksi, koska kirkon OPIN mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto ja se perustuu siihen, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja käski lisääntyä. Lapset kuuluvat vahvasti Jumalan säätämään avioliittoon, vaikka kaikki eivät niitä saisikaan. Tästä seuraa, että lapsi tarvitsee oman isän ja äidin hoivan kasvaakseen. Lisäksi Raamatussa verrataan miehen ja naisen välistä avioliittoa Kristuksen (ylkä) ja seurakunnan (morsian) väliseen suhteeseen kertomalla sen olevan suuri salaisuus.
Salmelle vastauksena Charlotta Lindforsin erinomainen kommentti:
”Suomessa lakeja ei säädetä uskonnollisten yhteisöjen oppien mukaan, vaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lähtökohdista.
Lain edessä kaikki ovat tasa-arvoisia. Kirkko voi jatkaa erotteluaan.”
Tynkkynen, kysyit: ”Minkä vuoksi tasa-arvoisen avioliittolain vastustus on ollut niin voimallista kirkon piirissä,”
Ja minä vastasin sinun kysymykseesi, miksi kirkon piirissä ajatellaan eri tavalla, se perustuu kirkon OPPIIN, johon myös avioliittokäsitys sisältyy ja jota kirkon jäsenet haluavat kunnioittaa.
Salmelle vielä.
Nythän ei todellakaan ollut kyse kirkkoa koskevasta uudistuksesta, kyse oli yhteiskunnallisesta kansalaisten tasa-arvoa edistävästä lakimuutoksesta. Minun toiveenani on, että tasa-arvokehitys jatkuu myös kirkossa samaan suuntaan.
Vielä kysyisin Salmelta: Onko sinulta jotain pois, jos jotkut syrjityt ovat kansalaisina saamassa samoja oikeuksia, jotka sinulla ja minulla jo ovat?
No niin, eiköhän tämä riitä tältä päivältä. Aurinko nousee huomennakin ja elämä jatkuu. Minun mielenkiintoni kohdistuu nyt tuleviin eduskuntavaaleihin. Niistä tuleekin hyvin mielenkiintoiset!
Suomessa lakeja ei säädetä uskonnollisten yhteisöjen oppien mukaan, vaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lähtökohdista.
Lain edessä kaikki ovat tasa-arvoisia. Kirkko voi jatkaa erotteluaan.
Olen ollut tasa-arvoisessa avioliitossa yli 36 vuotta. Sukupuolineutraali liittomme ei toki ole.
Toimin tällä periaatteella vihkiessäni miehiä ja naisia tasa-arvoiseen, mutta ei sukupuolineutraaliin avioliittoon nykyisen lainsäädännön perusteella.
Mistä erottelusta kirkossa siis on kyse? Että tehdään ero miehen ja naisen välillä? Että nykyisinkin avioliiton pitää olla tasa-arvoinen, vaikka se ei voi olla sukupuolineutraali?
”Hän toteaa, että pappien tulee edelleen sitoutua kirkon kantaan avioliitosta miehen ja naisen välisenä.”
– Mitä tämä käytännössä tarkoittaa enää kun arkkipiispa sanonut niin kuin on sanonut avioliittonäkemyksen ”uudelleen määrittelystä”? Onko tuo vain jonkinlainen korulause enää?
YLE haastatteli eilen radiossa muutama vuosi sitten kaapista ulostullutta pappi Laura Mäntylää, joka oli avoimesti peukuttanut uuden lain puolesta ja joka on sanojensa mukaan ensi kesönö menossa naimisiin.
Tälläisia pappeja siis.
Heterogeeninen pappis- ja piispa-aines on kirkolle liian iso ongelma. Homolain peukuttajille pitäisi erottaa oma homohiippakunta…pimeyden kuilun reunalle.
Ei ole vaikea ennustaa, että arkkipiispan johdolla kirkko muutamassa vuodessa alkaa vihkiä hommpeleita ja lepakoita ´.
Ei meidän arkkipiispa ei yhtään huolissaan ollut kirkon jakautumisesta. Päinvastoin. Peukutti homona äänestystuloksen puolesta.
Kirkon työntekijänä olen erittäin surullinen Mäkisen kommenteista. Minulle ja aika monelle muullekin kirkon työssä olevalle tulee olemaan kynnyskysymys tuleva kirkolliskokouksen päätös. Uskon niin, että Mäkisen linjoille lähteminen eli samaa sukupuolta olevien vihkiminen tulee repimään kirkon. Jos näin päätetään, niin tulen hakemaan uutta työtä yhteiskunnan puolelta ja uuden hengellisen kodin toisesta kirkkokunnasta. Tämä päätös veisi kaikki aktiivisimmat vapaaehtoiset työtoverini toiseen kirkkokuntaan, joten työni jäisi yksin puurtamiseksi. Tämä ei tuntusi enää mukavalta. Elämme mielenkiintoisia aikoja.
Suomi on läpikotaisin maallistunut maa. Sen huomaa nyt luterilaisen kirkon konservatiivisista jäsenistä, jotka eroavat kirkosta aivan yhtä kepeästi kuin vaihtavat teleoperaattoria tai pankkia. Kokonaan poissa on puhe apostolisuudesta ja traditionaalinen kirkon pyhyydestä lähtevä seurakuntanäkemys.
Se että näin menettelevät juuri konservatiivit on merkki sekularisaation liki 100% läpäisystä. Kiihtymystä herättävät lähinnä vain symbolit, eivät enää substanssikysymykset.
Matti Pulkkinen. Rohkenen epäillä, että kirkosa eroaminen olisi kepeä ratkaisu monellekaan konservatiiville.
Eikös kirkko laitoksena olekin vain operaattori. Seurakunta uskovien yhteisönä taas maailmanlaajuinen communio.
Huh, haksahdin hienostelemaan sanalla ’communio’, vaikka en ole latinisti puhumattakaan teologi. Yhtä kaikki, valtionkirkko perintö tekee Suomen kirkosta vain operaattorin, jonka voi vaihtaa, jos palvelussa ilmenee vakavia ongelmia.
”Suomi on läpikotaisin maallistunut maa. Sen huomaa nyt luterilaisen kirkon konservatiivisista jäsenistä, jotka eroavat kirkosta aivan yhtä kepeästi kuin vaihtavat teleoperaattoria tai pankkia. Kokonaan poissa on puhe apostolisuudesta ja traditionaalinen kirkon pyhyydestä lähtevä seurakuntanäkemys.”
Epälooginen toteamus. Eivät konservatiiviset jäsenet helpolla eroa kirkosta, he tahtovat pysyä Kristuksen kirkossa. Evl-kirkkomme taasen (eivät ainakaan Mäkinen ja Askola) halua pysyä, he heivaavat kevyesti apostolisuuden ja traditionaalisen kirkon pyhyyden epäraamatullista avioliittoa ajaessaan. Jos kirkkomme repii itsensä irti kristillisistä kirkoista, Kristuksen kirkosta, Jeesuksen Kristuksen sanasta, niin eivät kai uskoon ja kirkkoon vakavasti suhtautuvat konservatiiviset jäsenet tahdo olla kirkon mukana tällaisessa rienauksessa.
Helppoa se ero ei ole petollisestakaan rakkaasta, kirkkoanikin olen rakastanut, mutta Kristusta rakastan enemmän.
Jos reagointi Eduskunnan äänestystulokseen tai arkkipiispan kommenttiin siitä, että avioliittoa on syytä tarkastella uudelleen reagoidaan eroamalla kirkosta, kysymyksessä on pinnallinen syy. Luterilainen kirkko instituutiona ei ole tässä ollut lainkaan toimijana. Miksi sitten kohdistaa tyytymättömyys siihen.
Tämä on aivan analogista siihen, että Päivi Räsäsen puheisiin reagoidaan eroamalla kirkosta. Kaikki tietävät, että Räsänen ei ole luterilaisen kirkon ääni.
Kun yhteyttä luterilaiseen kirkkoon pidetään niin vähäpätöisenä asiana, että sen voi katkaista protestiksi aivan muiden tahojen toimijalle, niin silloin on kyllä katkaistu siteet myös kristinuskon liki 2000-vuotiseen traditioon. Luterilaiset konservatiivit ovatkin huomaamattaan täysin moderneja.