Päädyin tässä kuluneella viikolla pohdiskelemaan erään ihmisen kanssa sitä, onko ihmisellä olemassa joku ydinminuus. Onko minussa edes teoriassa olemassa joku itse, jonka voisin löytää? Juhani Huttusen viimeisintä ilotulitusta lukiessani palasin äsken tämän kysymyksen äärelle.
Keskustelukumppanini mielestä ihmisen koko minuus rakentuu vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Ihmisellä voi toki olla jonkinlainen synnynnäinen temperamentti yms. mutta varsinainen minuus ja itse rakentuvat kuitenkin vuorovaikutuksessa. Ensin yhteydessä ja suhteessa lähimpiin hoivaajiin, äitiin, isään, mummoon, vaariin, sisaruksiin, hoitotätiin. Myöhemmin suhteessa kaikkiin niihin ihmisiin, joiden kanssa elämme, harrastamme, käymme koulua ja teemme työtä.
Kyllä ja ei. Tottakai vuorovaikutus on tärkeä asia ja muokkaa ja muovaa meitä jatkuvasti – toivottavasti hautaan saakka. En siis missään nimessä halua kiistää sen enempää varhaisen vuorovaikutuksen kuin myöhäisemmänkään merkitystä ihmisen elämälle ja minuuden kehittymiselle.
Samalla joku osa minusta haluaa silti ajatella, että en ole vain elinolosuhteitteni ja ihmissuhteitteni aikaansaannosta. Että minussa olisi myös se jonkin ihan oma ydin, minuus, luovuttamaton ja muista riippumaton. Ja että siihen liittyen voisin löytää oman paikkani maailmassa, sellaisen, jossa koen tarkoitusta ja merkitystä.
Haluaisin siis uskoa, että riittävän sinnikkäästi etsimällä voin löytää itseni – ja samalla sen kaikista omimman paikkani tässä elämässä. Ja sen löytäessäni voisin antaa muille ja koko ihmiskunnalle eniten. Voisin jakaa niitä oivalluksia, käyttää niitä taitoja ja lahjoja, jotka juuri minulla on. Voisin käyttää niitä muiden parhaaksi – ja samalla itseni. Saisin voiman siitä tietoisuudesta, että olen oikealla ja minulle sopivalla paikalla, tekemässä jotakin tärkeää ja merkityksellistä.
Yksi osa minusta puolestaan epäilee, että tuo kaipaus omaan, muista riippumattomaan minuuteen, on itsekäs ja epärealistinen. Että se on hyvinvointiyhteiskunnan kasvatin harhaista unelmaa. Eihän menneiden sukupolvien ihmiset pystyneet edes pohtimaan tällaisia kysymyksiä, kun aika ja energia menivät hengissä selviämiseen! Vai menikö? Miten paljon me lopulta tiedämme esi-isiemme psyykkisestä rakenteesta, ajattelusta, toiveista ja haaveista? Ja silti: yhä nykyäänkin suurimmalla osalla ihmiskuntaa ei liene mahdollisuutta edes pohtia kysymystä itsensä löytämisestä saati itsensä toteuttamisesta.
Vaan entä sitten ihmiskunnan suuret, vahvat, myönteiset vaikuttajat: Gandhit, Martin Luther Kingit, Äiti Teresat? Pitikö heidän ensin tunnistaa oma ydinminuutensa ja löytää vahva sisäinen kutsumus, tunne siitä että tähän tehtävään juuri minut on tarkoitettu, ennen kuin he pystyivät toimimaan, vaikuttamaan, muuttamaan maailmaa? Vai ajautuivatko he vain, vuorovaikutuksessa kaikkien kohtaamiensa ihmisten kanssa, siihen rooliin ja siihen tehtävään, mikä heille lopulta lankesi?
Usein asetetaan vastakkain yhteisöllisyys ja oma minuus. Ajatellaan, että tiettyinä aikoina tai tietyissä yhteiskunnissa tai tietyissä liikkeissä vallalla on joko yhteisöllinen tapa ajatella tai sitten individualistinen. Että nuo eivät ikään kuin (kärjistäen) voisi olla voimassa yhtä aikaa. Joko sopeudut ja ajattelet kaikessa yhteisön etua tai sitten sooloilet ajatellen vain itseäsi. Mutta eihän asia käytännössä noin mene! Yhteisöt ovat aina tarvinneet suunnannäyttäjiä, vahvoja yksilöitä, jotka tiedostavat yhtä aikaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa sekä yhteisön vahvuudet ja heikkoudet. Lisäksi jokainen meistä tavallisista tallaajista on yhtä aikaa erilaisten yhteisöjen jäsen ja silti myös selkeästi oma itsensä.
”En ehkä ole mennyt sinne, minne tarkoitukseni oli mennä, mutta luulen päätyneeni sinne, missä tarkoitukseni on olla.” – Douglas Adams
Onnellista, jos voi kokea kuten D. Adams!
Voiko ihminen olla oikealla paikalla myös tajuamattaan? Onko mahdollista, että ihminen etsii, pyrkii, tuntee jatkuvaa sisäistä levottomuutta, vaikka oikeasti olisi juuri sillä paikalla ja siinä tehtävässä, missä hänen sillä hetkellä kuuluukin olla?
Entä onko kysymyksessä ihmisen ’oikeasta paikasta’, jossa hänen ’kuuluu olla’, ylipäätään mitään järkeä?
Mitä ääntä ihmisen pitäisi sisällään eniten kuunnella, jos äänet puhuvat ristiin? Mitä jos yksi ääni sanoo, että sinun on tyydyttävä osaasi, sinun on nähtävä kaikki elämän tarkoitus ja merkitys juuri tässä ja nyt, sinun on pysähdyttävä ja oltava läsnä tässä hetkessä ja näissä olosuhteissa – ja toinen ääni sanoo vähintään yhtä kovaan ääneen, että jatka etsimistä, jatka pyrkimistä, kulje eteenpäin, et ole vielä perillä, et ole sillä paikalla ja siinä tehtävässä, mikä sinua odottaa? Voiko näiden äänien välille löytää mitään kompromissia? Vai onko valittava puolensa? Jos on, niin millä perusteella?
Sitten tässä kaikessa on vielä tällainenkin näkökulma:
”Kaikki nämä unet
kirkkaat
väkevät
eivät ne turhia.
Ehkä vasta seuraava sukupolvi
elää ne todeksi
niin kuin me nyt elämme todeksi
edellisten sukupolvien unia
joiden varassa jaksoivat
pitkän kovan elämänsä
tylyt tiet
yöt pitkät
tähdettömät.”
– Maaria Leinonen
Jatkakaa ystävät tätä haparoivaa blogia, kertokaa omia ajatuksianne, mietteitänne, kokemuksianne, oivalluksianne näistä teemoista!
Kuka olisi huolissaan suomalaisten sieluista, homojen ja meidän muiden syntisten?
Kenellekään syntiselle ei ole hyväksi vähätellä tai kieltää synnin olemassaolo, hirvittävää on kehottaa vain jatkamaan säännöllistä ja pysyvää synnissä eloa ja jopa tarjoutua siunaamaan se synti. Valheellisuutta.
Tämä koskee meitä kaikkia syntisiä, kullakin meilla on heikkoutemme ja lankeamisemme. Ilman Jeesusta ei meillä ole toivoa, Jeesuksen armon kautta on. Mutta synnin julistaminen ei-synniksi ei pelasta ketään.
Kuopion piispan mukaan pappien tulee edelleen sitoutua kirkon kantaan avioliitosta miehen ja naisen välisenä. Se on varmaan aika vaikeaa, kun mm. arkkipiispakaan ei ole kirkon kantaan sitoutunut. Piispat ovat huolissaan avioliittokäsitysten jakautumisesta. On syytäkin, kun he eivät itsekään ole kirkon avioliittokäsityksestä yksimielisiä. Ei siis ihme, jos seurakuntakin on ymmällään ja vaarassa jakautua.
“”o,2% väestön osalta Mäkinen pyysi anteksi (ilman enemmistön valtakirjaa) – milloinka hän pyytää 99,8% enemmistöltä anteeksi? Aihetta kyllä olisi!””
– 11 335 eronnut kirkosta tänä viikonloppuna!
IL Sunnuntai 30.11.2014 klo 18.41 (päivitetty klo 19.29)
Tilastokeskuksen keskiansio v.2012 oli 3 206€/kk x 11 335 = 436.080.120€ x 1,4% (kirkollisvero keskiarvo 2013) = 6.105.122€
Miten arkkipiispa korvaa kirkon menetykset 6.105.122€ ? Vähemmästäkin vahingosta on työntekijöitä potkittu viroista ja työsuhteista!
http://evl.fi/EVLfi.nsf/0/F4798384ACD179A1C22572E5003ACBF9?OpenDocument
Jolkkonen kysyy miten meidän vastustajien käy. Sehän on selvä: luu kurkkuun. Meistä vastustajista tulee lainsuojattomia. Tämähän oli vasta ensimmäinen askel. Me olemme ongelma, joka täytyy poistaa tieltä.
No Kotimaa24 mainostaa lähes viikoittain sitä eroakirkosta-saittia, kai toivoen meidän lähtevän mahdollisimman nopeasti. Sitten niillä on kivaa, järjestävät sateenkaaribileet ja Libero Pridet.
Näinhän se kävi, että kansanedustuslaitoksessa voimasuhteet kääntyivät yksipuolisen mediarummutuksen ansiosta, ja ilmiön vanavedessä myös kirkon johdosta lähdettiin kirkolliskokouksen aiemmista linjauksista piittaamatta mukaan päiväpäivältä vahvistuneen hankkeen tukijaksi. Siis kansalaisaloitteen tavoitetta kuunneltiin, ei vain vastaanottajan taholla eduskunnassa, vaan myös kirkossa ja vieläpä nöyremmin kuin omaa ylintä päätöselintä eli kirkolliskokousta.
Eikö muuten nyt olisi kirkossakin aika tehdä säännöksissä tilaa oman jäsenistön aloitteille (=kansalaisaloite) ja pelastaa, mitä pelastettavissa on. Viimeaikainen jäsenkato on puhdistanut kirkkoa jo muutenkin pitkään kiertäneet ääriainekset äänivallasta pois ja valta olisi palautettavissa heille, joille se kirkossa oikeastaan kuuluukin eli aktiivisille perusseurakuntalaisille – tämä tilanteessa, kun luottamus omaan johtoon hupenee kirkon sisällä kovaa kyytiä. Voisipa aloitemahdollisuus toisaalta synnyttää jopa paluuliikkeen kirkkoon – olla jopa houkutin aloitetien avaamisessa jäsenistölle. Tarvitaan vain kirkolliskokouksen käsittelyyn ensi asian mahdollistava edustaja-aloite!
Paavo Eero, onpa hyvä ehdotus!
Eero: ”Siis kansalaisaloitteen tavoitetta kuunneltiin, ei vain vastaanottajan taholla eduskunnassa, vaan myös kirkossa ja vieläpä nöyremmin kuin omaa ylintä päätöselintä eli kirkolliskokousta”
Se on se demokratia semmoista, että kansalaisten ääntä on tapana kuunnella..
Voimmeko me olla huolissamme myös kirkon piispojen jakautumisesta. Kolme piispaa ei ole sitoutunut, siihen mihin ainakin kolme muuta on. Eikö meillä ole se periaate, että arkkipiispa ei ole paavi vaan yksi vartaistensa joukossa.
Kotimaa24 jätti eilen julkistamatta tämän:
http://www.ksml.fi/uutiset/kotimaa/piispa-peura-avioliittolaista-pidan-valitettavana/1941907
http://www.ksml.fi/uutiset/kotimaa/kirkosta-eroaminen-kasvoi/1942126
Tuossa Keskisuomalaisen artikkelissa kerrotaan, että eilen kirkosta erosi yli 2600 jäsentä ja tänään klo 9.00 mennessä jo 500 jäsentä jätti kirkon. Suurin osa on kertonut eronsa syyksi arkkipiipsan kannanotot sukupuolineutraalin avioliittolakialoitteen puolesta, mikä on kirkon virallisen kannan vastainen.
Parempi olisi Kari Mäkisen vetää tästä tarvittavat johtopäätökset ja erota itse.
ehkä nuokin yli kolmetuhatta jäsentä palaisivat kirkkoon .
https://eroakirkosta.fi/static/ek-tilastot/tanaan.html
Kun eroaihe käy nyt kuumana, niin yllä linkki, mistä tilannetta voi seurata.
Kun osa piispoista on tyytyväisiä avioliittolain muutokseen ja osa tyytymättömiä, silloin suuri osa kansasta voi olla hyvillä mielin kirkon jäseniä. Kirkon johdoltahan löytyy kanta kunkin mieleen.
Seuraavaksi kiista siirtynee kuitenkin kirkon tontille. Vähintään pikku hiljaa odotetaan kirkon alkavan vihkimään homo- ja lesbopareja. Silloin kirkon on päätettävä, haluaako se ylipäänsä säilyttää vihkimisoikeutensa. Jos se säilyttää, sitten on keskusteltava siitä, onko papeilla velvollisuus vai omantunnonvapaus suhteessa uuden lain mukaisiin vihkimisiin jne. Eivät kirkosta eroamiset siis näihin päiviin lopu.
Piispat kertovat olevansa huolissaan siitä, että yhteiskunnan ja kirkon avioliittonäkemykset ovat ajautumassa erilleen.
Mielestäni kysymys on pikemminkin siitä, että kirkon (ainakin ns. virallisen kirkon) ja yhteiskunnan (suomalaisten enemmistön) näkemykset homoseksuaalisuudesta ja samaa sukupuolten olevien ihmisten parisuhteiden hyväksyttävyydestä ovat ylipäätään ajautumassa erilleen.
Kirkon teologinen kanta homoseksuaalisuuteen ja samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin on kysymysmerkki. Ei ole kuin 15 vuotta siitä, kun kirkko lausunnossaan vastusti myös rekisteröityjä parisuhteita. Kirkko vastusti ylipäätään sitä, että samaa sukupuolta olevien liitot saavat juridisen tunnustuksen valtiolta. Onko kirkon (teologinen) kanta samaa sukupuolta olevien liittoihin muuttunut 15 vuodessa, ja jos on, niin miten?
Jotkut piispat (esim. Simo Peura ja Jari Jolkkonen) ovat aivan vastikään esittäneet, että sitäkään ei ole ratkaistu teologisesti, onko rekisteröidyssä parisuhteessa eläminen este kirkon työssä toimimiselle. Simo Peura kirjoittaa Kotimaa-lehdessä 6.2.2014, että vaikka kirkko on todennut asian juridisen tilanteen (eli että rekisteröity parisuhde ei ole este kirkon työhön maallisen lainsäädännön näkökulmasta), niin tätä asiaa ei ole arvioitu kirkon uskon näkökulmasta. Peuran mukaan tilanne on ”monella tapaa jännitteinen. Asian juridisen ja teologisen puolen yhteensovittaminen ei ole itsestäänselvyys”.
Yksi kysymys on kirkon virallisten lähetysjärjestöjen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Viisi kirkon seitsemästä lähetysjärjestöstä on sitä mieltä, että samaa sukupuolta olevien liitot (esim. rekisteröidyt parisuhteet) ovat Jumalan tahdon vastaisia. Järjestöt opettavat näitä näkemyksiä lähetystyössään. Samasukupuolisissa parisuhteissa eläviä ei palkata töihin näihin järjestöihin. Virallinen kirkko nähdäkseni katsoo, että nämä näkemykset ja käytännöt ovat kirkon teologian mukaisia. Muuten tähän olisi varmaankin puututtu. Lähetysjärjestöt ovat osa kirkon virallista rakennetta ja ne toimivat kirkon nimissä.
Suomalainen yhteiskunta ja kirkko ovat ajautumassa erilleen suhtautumisessa homoseksuaalisuuteen, ei ainoastaan avioliittokysymyksessä vaan muutenkin.
Eikö se ollutkin teidän radikaalien tavoite lakialoitteessa, että Kirkkoon ei puututa ja saavat olla erimieltä homoista ja avioliitosta, mutta nyt se on sitten sinulle ongelma?.
” se ei ole keneltäkään pois” saa uuden merkityksen.
http://miikkakeranen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/181100-seuraavaksi-kirkko
Tuossa eräs kirkon luottamushenkilö kertoo siitä, miten seuraavaksi vaikutetaan kirkon sisällä, että kirkon käytäntö saadaan muuttumaan.
Arkkipiispa Kari Mäkisen suurin huoli onkin kirkon yksiksimieliisyyden puute tässä homoavioliitosta. Hän tekee kaikkensa sen edistämiseksi. Hänen kirkkain tavoite on: homoavioliitot sallitaan kirkoissamme.
Kari Mäkinen ei ole teollain, toiminallaan ja tavoitteillaan enään Suomen evl-kirkkoa ykseyttävä piispa, vaan sen hajoittaja.
Presidentti Niinistön tulisikin harkita olisiko aihetta piispalle myönnetty, neljänneksi arvokkain, mitali syytä perua itsenäisyyspäivänä?