Huomenna alkavan kirkolliskokousviikon tärkein kysymys koskee seurakuntarakennetta. Pessimistisistä ennakkoarvioista huolimatta uskon, että uudistus toteutuu — ja että kyse on uudistuksesta, ei vain muutoksesta.
Yksityiskohtiin tullee vielä muutoksia, mutta peruslinjaus arveluni mukaan säilyy: seurakunnat keskittyvät tulevaisuudessa enemmän toimintaan ja vähemmän hallintoon. Kuulumisyhteisö ei ehkä ole paras sana kuvaamaan uusia seurakuntia. Se sisältää kuitenkin ajatuksen seurakunnista, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon omien alueidensa ihmiset ja heidän tarpeensa.
Asuinalueiden erityessä seurakuntia tarvitaan tulevaisuudessa nykyistä enemmän. Kiinteistöihin, henkilöstöhallintoon, sijoittamiseen ja muihin tukitehtäviin keskittyvien yksiköiden määrää on sen sijaan karsittava.
Peruslinjausta ei välttämättä vaaranna edes se, että kirkolliskokous muuttaisi kirkkohallituksen esityksen keskeisintä periaatetta eli kaikkien seurakuntien pakkoa kuulua seurakuntayhtymään.
Jos seurakunnat ovat jo nykyisin erittäin suuria ja niissä hallintoa on keskitetty ja paikallista toimintaa elävöitetty alue- tai kappeliseurakunnilla, miksi pakottaa kaikkia samaan yhtymämalliin? Sama pätee niihin tilanteisiin, joissa tämäkaltaisia järjestelyitä on suunnitteilla. Eikö tärkeintä ole, että ajatus seurakuntien keskittymisestä toimintaan ja hallinnon siirtämisestä ylemmälle tasolle?
Yhtymäpakosta luopuminen edellyttää uudistukselta kuitenkin sitä, että siinä määritellään nykyistä selvemmin itsekannattavuuden ja laajuuden kriteerit.
Sen sijaan en ymmärrä niitä pieniä seurakuntia, jotka haluavat pysyä itsenäisinä varjellen aikojen saatossa itselleen kertynyttä omaisuutta. Lähimmäisten tarpeiden huomioon ottaminen ja omastaan jakaminen ovat kristillisiä hyveitä, jotka koskevat paitsi toisia ihmisiä myös saman kirkkokunnan toisia seurakuntia.
Seurakuntien itsekkyys on sikälikin turhaa, että kirkon kaikki nykyinen ja tuleva omaisuus on pantattu viimeistä euroa myöten eläkevastuun kattamiseen — ja silti noita euroja on liian vähän.
”Jos jonkun erotettu vanhempi vanhenee ja tarvitsee hoitoa, luulisin että tällöin jälkeläinen kuitenkin huolehtii tästä.”
Ymmärrätkö mitä kirjoitat? Sinä LUULISIT jehovantodistajan auttavan avun tarpeessa olevaa vanhentunutta vanhempaansa. Tuo on itsestään selvää jokaiselle täysjärkiselle kristitylle (ja ihmiselle ylipäätään). Etkö näe missä hulluudessa elätte?
Tosin johdonmukasiuuden tähden on pakko kysyä, millä perusteella nyt yhtäkkiä pidätkin karttamiskiellon noudattamatta jättämistä oikeutettuna? Miten perustelet sen Raamatulla? Miksi samat perusteet eivät käy myös niihin tilanteisiin, joita me ei-jehovantodistajat pidämme julmina?
No, minne se Ahlfors täältä hävisi?
Minusta toiminta, hallinto ja talous kulkevat aina käsi kädessä ja ne ovat aina symbioosissa keskenään. Jos jokin näistä osapuolista alkaa elämään omaa elämäänsä ilman todellista kontaktia muihin saadaan aikaan muhkea soppa. Jos toiminta toimii ilman taloudellista vastuuta tai hallinnollista kontrollia tulee soppa. Jos talous on pelkkiä numeroita ja tekee linjapäätöksiä kuuntelematta toimintaa, saadaan silloinkin soppa aikaiseksi. Jos hallinto elää omaa elämäänsä eikä sillä ole järkevää kontaktia toimintaan saadaan vähintäänkin työyhteisöllinen soppa. Yksittäisestä työntekijästä puhumattakaan.
Yhtymän pitää olla vaikutusalueeltaan, siis maantieteelliseltä kooltaan ymmärrettävä ja hyväksyttävä. Tämä on luontevaa kaupungeissa, jossa ollaan kaikki saman kaupungin asukkaita. Mutta maalla, kaupunkien ulkopuolella tilanne ei olekaan ihan niin luonteva ja siitä tulee ongelmia, väistämättä.