Hyvää Minna Canthin päivää! Tuo nainen saarnaa väkevästi – ja ajankohtaisesti (!!!) – aikojen takaa. Herättävätpä hänen ajatuksensa sitten myötäsukaisia tai kielteisiä ajatuksia, onpa hänen kanssaan samaa mieltä tai eri mieltä, niin erääseen vuosituhansia vanhaan lauseeseen näitä lukiessa voimme kait kaikki yhdessä yhtyä: Ei mitään uutta auringon alla.
Raamatun käytöstä lyömäaseena:
”Kysyn, onko raamattu todellakin meille annettu tekopyhyyden varjoksi, taikka vihan ja katkeruuden nuolena käytettäväksi? Eipä suinkaan! Jos on väärin julkisissa samoin kuin yksityisissäkin kiistoissa herjaus- ja roska-sanoilla vastustajaansa solvata, on se toiselta puolen yhtä väärin, kun pyhää ei pyhänä pidetä, vaan juletaan se vetää alas inhimillisen into-himoisuuden tarkoituksia täyttämään, ja mieliä vihaan ja katkeruuteen kiihoittamaan.” – Minna Canth kirjeessään helmikuussa 1878
Jumalan nimissä alistamisesta ja armeliaisuuden ongelmallisuudesta:
”Kun rikkaiden omatunto on herännyt, ett’eivät enää rauhallisesti voi etujansa nauttia, katsellen kuinka ympärillä suuri joukko ihmisiä joko nälkään nääntyy tai rikoksiin vajoo usein kovan onnen pakosta, silloin he koettavat tukahduttaa tuntonsa soimauksia armeliaisuuden lahjoilla ja luulevat sillä kaikki täyttäneensä. Turvautuvatpa vielä siihenkin oppiin, että se muka on ”Jumalan maailman järjestelmä”, joka määrää pienen osan ihmiskunnasta ylellisyydessä elämään ja suurimman osan kurjuutta kärsimään. Ja näin he ennen kaikkea koettavat säilyttää entisiä oloja, koska heidän osuutensa niiden vallitessa on runsaampi. Useinpa semmoiset ihmiset vielä kerskailivat kristillisyydestään, sokeat kun ovat oikean, alkuperäisen ja puhtaan kristinopin totuuksille. Mutta Jumala ei anna itseään pilkata. Ulkokullaisuus, tekopyhyys, valheellisuus ja tyhmyys eivät ikinä kristillisyyttä ole, turhaa on pettää itseään semmoisella luulolla. Tämä rikkaiden omantunnon sokaiseminen on armeliaisuuden ensimmäinen huono hedelmä.” – Minna Canth kirjeessään 1885
Sodan oikeuttamisesta:
”Sotalaitos täytyy olla, sanoo rauhaa rakastavainen neiti Keykin, täytyyhän maata puolustaa. Vihollinen muuten hyökkäisi maahan, sortaisi kansan. Ja sekö oikeuttaisi meitä aseita käyttämään? Mitä sanoi meidän uskontomme perustaja öljymäellä opetuslapselleen, joka puolustamisen tarkoituksessa tarttui miekkaan? Mutta välittävätkö nämä kristityt kansat herransa ja mestarinsa käskyistä! He koettavat vaan lahjoa häntä kirkonmenoilla ja juhlilla – ja paaduttavat sydämensä. Ei, sanon minä, aseet pois! Aseet pois ainakin meillä Suomessa. Ja jos se kunnia meidän osaksemme tulisi, että saisimme kuolla marttyyrikuoleman rauhan aatteen tähden, niin eipä Suomen kansa silloin turhaan olisikaan maailman markkinoille ilmestynyt!”
Naiskysymyksestä:
”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys.”
”Naisen työala tulevaisuudessa on laaja, hänen tehtävänsä tärkeä. Mitä vuosisadat, vuosituhannet ovat rikkoneet ja laiminlyöneet, se kaikki tulee hänen korjata ja parantaa.”
Olipa osuvia sitaatteja! Tänks.
Minna Canth sai enemmän hyvää aikaa yhdellä näytelmällään ’Työmiehen vaimo’ kuin häntä raivokkasti vastustanut piispa Johansson koko elämäntyöllään. Piispa Johanssonia ei (onneksi) muista enää juuri kukaan, Canthin näytelmiä näytellään edelleen.
Seppo Heinolan kommentissa on totuuden siementäkin tällä kertaa mukana sen verran, että piispa Gustaf Johansson ja kirjailijatar Canth tosiaan vaikuttivat samaan aikaan ”Savon pääkaupungissa.” Tiettävästi he eivät kuitenkaan kummemmin olleet toistensa kanssa tekemisissä, mitä nyt Minna Canth närkästyneenä noteerasi, että Johanssonia pidettiin lähes ”puolijumalana.”
Johanssonilla oli mustat hetkensä, esimerkiksi lestadiolaisuuden täysin asiantuntematon ja ennakkokäsitysten varassa tapahtunut tuomitseminen. Silti juuri Johannson on niitä henkilöitä, joiden kohdalla anakronistisia ja yksipuolisia tulkintoja esitetään jatkuvasti. Henkilökohtaisesti pidän juuri Johanssonia Suomen arkkipiispoista teologisesti, ja muutenkin, täysin ylivertaisena.
Kari-Matti,
sanot, että pidät Kuopion piispa (sittemmin arkkipiispa) Gustaf Johanssonia arkkipiispoista teologisesti ja muutenkin ylivertaisena.
Piispa Gustaf Johanssonin ”ylivertaisuutta” voi ihmetellä esim. siitä linkistä jonka liitin kommenttiini, alla (19.3. klo 14.05).
”,,,totuuden siementäkin tällä kertaa mukana.”
Epäilempä K-M Laakosnen että monissakin viesteissäni ei ole ollut totuutta vain ’tällä klertaa’ ja ei vain siemnen vaan ehkäpä vehnäpellon verran ja taatusti useammin kuin kerran.
Mutta totuudenpuhujalla on harvoin yösijaa, sanoo jo vanha sanalasku…johtuu siitä että totuus tekee usein kipeää.
”,,,totuuden siementäkin tällä kertaa mukana.”
Epäilempä K-M Laaksonen että monissakin viesteissäni ei ole ollut totuutta vain ’tällä kertaa’ ja ei vain siemnen vaan ehkäpä isonkin vehnäpellon verran ja taatusti useammin kuin kerran.
Mutta totuudenpuhujalla on harvoin yösijaa, sanoo jo vanha sanalasku…johtuu siitä että totuus tekee usein kipeää.
Piispa Johansson kuulemma kunnostautui paitsi kulttuurin vastustamisessa myös esimerkiksi SLEY:n, Pelastusarmeijan ja lestadiolaisuuden vastustamisessa.
Hänen ansiokseen sen sijaan mainitaan, että hän kehitti suomenkielisiä termejä monille teologisille käsitteille.
Mutta Minna Canthissa minua tosiaan kiehtoo ennen muuta tyyli ja voima, tinkimättömyys, ketään kumartelematon asenne. Ja tietenkin se, että hän oli ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtinainen!
Sitä en kyllä käsitä, että hän seitsemän lapsen äitiniä kerkesi ja sai aikaan niin paljon.
Emilian kommenttiin voisi lisätä, että körttiläisyyden kanssa Johansson tuli hyvin toimeen:-). Kuopion piispana Lapissa käydessään Johanssonin nähtiin kävelevän läheisen joen rannalle käsi kädessä, rauhalliseen ja sydämelliseen keskusteluun syventyneenä Saivonmuotkan vanhuksen kanssa. Pelastusarmeijaa Johansson vastusti, ei niinkään sen auttamistoiminnan, vaan vapaakirkollisuuden vuoksi, mikä oli Suomen evl kirkon arkkipiispalta melko luonnollista toimintaa. Evankelisuus tunnetusti korosti tunnustuskirjoja, mikä beckiläiselle piispalle oli vieras painotus.
Gustaf Jhanssonista tulisi varoa paitsi yksipuolisia, myös erityisesti anakronistisia tulkintoja.
Kiitos Emilia ajankohtaisesta Minna Canth-kirjoituksesta!!
Alla olevasta linkistä pääsee katselemaan ja lukemaan minkälainen oli meininki Suomen savossa Minna Canthin aikaan. Kansalliskirjastosta löytyvässä lehdessä lainataan Kuopion piispa Gustaf Johanssonin puhetta. Piispa Johanssonin mukaan naisten emansipaatio on kapinaa Jumalan järjestystä vastaan.
http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/123035
Nostakaamme hattua hattua Minnalle!!
Erittäin kiinnostava linkki, Sari! Kirjoitin hiukan selkokirjaimille suoria sitaatteja piispa Johanssonin tekstistä:
”Arvoa ei ole naiselta puuttunut, vaikka kyllä epäkohtia on olemassa naisen asemassa, niin kuin kaikissa muissakin oloissa. Mutta aviossa ja yhteiskunnassa ei ole naisen ulkonainen asema sama kuin miehen. Jumalan maailmanjärjestys panee tähänkin kohtaan eroituksia, joita ihmiskunnan tulee kunnioittaa ja noudattaa. Nais-emansipationin vuotuisena tarkoituksena on poistaa näitä Jumalan panemia eroituksia. Sentähden on se ytimestään kapina Jumalan maailmanjärjestystä vastaan, joka tuottaa yhteiskunnalle ja naiselle turmion.”
”Kaikki se edistys ja kehitys, kun Jumalan maailmanjärjestyksen perustuksella on mahdollinen, on naiselle suotava ja valmistettava, ja epäkohdat naisen asemassa ovat voimien mukaan poistettavat, mutta Jumalan maailmanjärjestyksen määräämien rajojen yli ei ole nainen vietävä. Vaikutusaloja on kyllä naisella perheen ulkopuolellakin, jotka hänelle sopivat, ja naisen sivistystyö on yhtä tärkeä kuin miehen, mutta naissivistys ei ole sama kuin naisemansipationi, vaikka ne usein sekaantuvat toisiinsa. Edellinen pyytää naisen olentoa jalostaa ja hänen olojansa parantaa. Jälkimmäinen ei huoli siitä syvästä eroituksesta, kun luontaisena määreenä on olemassa miehen ja naisen kesken, vaan pyytää tehdä kummanki aseman yhteiskunnassa kaikin puolin yhtäläiseksi. Tämä pyrintö loukkaa Jumalan maailmanjärjestyksen perussääntöjä ja ihmiskunnan yksinkertaisimpia elämän totuuksia …”
”Kun ihminen rupeaa kapinoimaan Jumalaa vastaan, alkaa myöskin ihmisen alhaisempi luonto. Kun ei henki-ihminen pysy oikeassa suhteessa Jumalaan ja Jumalan maailmajärjestykseen, niin aisti-ihminen pääsee ylivaltaan ja orjuuttaa henki-ihmisen. … Kun nainen nousee Jumalan maailmanjärjestystä vastaan ja pyytää Jumalan hänelle määräämää asemaa muuntaa, nousee hänestäkin alhaisempi luonto ylhäisempää vastaan, ja kun hän luulee pyrinnöllään saavuttavansa vapautta, joutuu hän orjuuteen.”
Että näin.
Voi Luoja sentään! Lehti, joka siteeraa Gustaf Johanssonin käsityksiä naisemansipaatiosta, on päivätty vuodelle 1885. Montakohan pappia tai ketään muutakaan , siskot mukaanlukien, maasta mainittuna vuonna löytyi, joka olisi kannattanut sitä naisemansipaatiota, jota Johansson vastusti? Tuskin kovinkaan monta.
Kari-Matti,
Olet oikeassa siinä, että kirkosta ei tosiaankaan noina aikoina (eikä aika pitkään sen jälkeenkään) löytynyt montaakaan naisemansipaatiolle myötämielistä henkilöä. Tai ainakaan kukaan ei uskaltanut (näiden piispojen rankaisutoimenpiteiden pelosta) puolustaa mitään uudistushankkeita julkisesti. Tuomiokapituleja ja kirkkokuria pelättiin silloin vielä paljon enemmän kuin nykyään – ja pelätäänhän niitä nykyäänkin. Esim. homojen oikeuksien puolustaminen vaatii papilta edelleen rohkeutta.
Kirkon ulkopuolelta kuitenkin löytyi naisemansipaation kannattajia (onneksi – meille naisille!!)
Jos naisemansipaation kannattajia ei olisi ollut lainkaan (tai jos Minna Canth olisi ollut ainoa), niin piispa Gustaf Johansson tuskin olisi tuossa kirjoituksessaan vastustanut naisemansipaatiota ja pyrkimyksiä naisten ja miesten yhteiskunnalliseen tasavertaisuuteen. (silloin ei olisi ollut mitä vastustaa…)
Minna Canth sai suurta innoitusta esimerkiksi John Stuart Milliltä joka julkaisi teoksensa ”The subjection of women” v. 1869. Hän puolusti siinä sukupuolten yhteiskunnallista tasa-arvoa ja arvosteli kirkkoa naisten alistamisesta.
Englantilainen Mary Wollstonecraft oli vaatinut sukupuolten tasa-arvoa jo 1700-luvulla. Ja suffragetit järejstivät mielenosoituksia Englannissa juuri samoihin aikoihin kuin Minna Canth eli. Emansipaatioliikehdintää oli paljon myös USA:ssa. Parantuneen tiedonvälityksen myötä nämä ajatukset levisivät myös Suomeen.
Edelleenkin olen vaille sitä tietoa, mistä 1880-luvun Suomessa löytyi edes pienimuotoista naisemansipatorista joukkoliikehdintää? Sitä ei nimittäin ollut tuolloin vielä edes työväenliikkeen puitteissa olemassa.
Minusta on täysin pänvastoin. Niin kutsutun klassisen kristinuskon puolustaminen vaatii papilta nykyään enemmän kuin rohkeutta. Jos vastustaa naispappeutta (mikä on täysin perusteltua paitsi Raamatun, myös kirkon 2000-vuotisen historian perusteella), olet kirkossa pysyvällä kainin merkillä leimattu mies, jonka on parasta olla hyvin hyvin lähellä eläkeikää, sillä potkut odottavat.. Todellista siviilirohkeutta, myös kirkon piirissä, vaatii nykyään myös sukupuolineutraalin avioliiton julkinen vastustaminen.
Melko tuore, Minna Maijalan kirjoittama Canth-elämäkerta suhtautuu varauksella naisasianaisen Lucina Hagmanin varhaiseen, taisi olla ensimmäiseen Canth-elämäkertaan. Maijala esimerkiksi pohtii, mahtoivatko Minna Canthin ja hänen varhain kuolleen aviomiehensä välit olla lainkaan niin huonot kuin aikaisemmin on haluttu väittää. Maijalan kirjan näkökulmana on juuri anakronismin välttäminen Canthin kohdalla.
Kari-Matti,
Tietoa voi hakea esim. yliopistojen historian laitoksilta. Naisemansipaatioliikehdintää ja keskustelua 1800-luvun Suomessa on tutkinut mm. professori Riitta Jallinoja.
Kiitos Sari, Sinä siis tiedät, mutta et kerro.
Tosiasia kuitenkin on, että mitään, pienimuotoistakaan joukkoliikehdintää naisemansipaation puolesta ei 1880-luvulla, tai aiemmin tai heti mainitun vuosikymmenen jälkeenkään, ollut.
Jos Mathilda Wreden kaltaiset vapaakirkolliset aatelisnaiset ja hienostorouvat lasketaan naisemansipaation väkeviksi esitaistelijoiksi, niin mikäs siinä. Mutta tuskin tässä yhteydessä voi puhua mistään ”joukkoliikehdinnästä.”
Kari-Matti,
siis mitä pitäisi kertoa??
Suomessa kuten muuallakin Euroopassa naisten emansipaatiota vaativat ensin lähinnä säätyläisnaiset ja oppineet naiset. Heillä oli mahdollisuus saada jonkinlaista koulutusta ja kuulla uusista aatteista, kuten valistusaatteesta. Naisasialiitto Unionin varhaisessa historiikissa (painettu v.1917) kerrotaan että jo 1700-luvulla alkoi naapurimaassa Ruotsissa kuulua naisten vapauttamista vaativia ääniä, mutta vasta 1800-luvulla voidaan katsoa syntyneen varsinaista naisasialiikettä Suomessa. V. 1884 Suomeen perustettiin ensimmäinen naisasiaa ajava yhdistys, Suomen Naisyhdistys. Ideoita haettiin mm. Ruotsista ja muualta Euroopasta, esim. Englannista. 1880-luvulla (historiikin mukaan): ”pidettiin esitelmiä ja keskusteltiin, kyhättiin sanomalehtikirjoituksia ja käytiin kynäsotaa”.
Merkittäviä hahmoja naisasialiikkeessä olivat (1880-ja 1890-luvuilla) mm. Fredrika Bremer, Adelaide Ehnrooth, Minna Canth, Lucina Hagman, Rosina Heikel, Fanny Palmen, Jenny Lang, Helena Westermarck, Hedvig Gebhard ja Ebba Nordqvist. Naisasialiitto Unioni perustettiin v. 1892. Äänioikeuden vaatiminen naisille oli keskeisiä vaatimuksia alusta pitäen.
Tasa-arvo keskustelussa on usein vahvana läsnä erilliskulttuurin ja riippumattomuuden henki, jossa miehet, naiset ja lapset asetetaan toisistaan erillisiksi yksiköiksi, joiden oletetaan toimivan yksilökeskeisen maailman tasa-arvoisina toimijoina. ”Yhteiskuntaemansipaatio” tai riippumattomuus ainakin kaikista sukupuoleen liittyvistä määreistä näyttäisi yleensä olevan jonkun tasoinen pyrkimys tai päämäärä.
Ongelmia alkaa ilmentymään kun esim. perheen sisäiset riippuvuussuhteet kyseenalaistetaan yhteiskunnan rakenteissa vetoamalla yksilön vapauteen ja varsinkin oikeuksiin. Tarkoitan, että yksilön oikeudet saattavat olla ristiriidassa sellaisen yhteiskunnan kanssa, jossa rakenteet ja oikeudet ovat sidottu perinteisiin perhekäsityksiin ja normeihin.
Uskoisin Minna Canthin kavahtavan tämän päivän menoa, missä vapaa seksuaalisuus ja kaiken näköinen kurittomuus rehottaa ihmisten keskuudessa ja varsinkin moraalittomuus oli Canthille rikkaiden ylivaltaa köyhiä kohtaan. Naiset olivat miesten kukkaron varassa ja taloudelinen ”itsenäisyys” vasta kaukainen haave.
Taistelu tekopyhyyttä ja vääristynyttä patriarkkalisuutta vastaan on ollut tervettä kyseenalaistamista naisen aseman parantamiseksi, mutta nykyisin voidaan jo alkaa kyseenalaistamaan ihmisen liiallinen itsekeskeisyys, jota on alettu puolustamaan itsenäisyyteen, tasa-arvoon ja vapauteen vetoamalla.
Jos tasa-arvo taistelulla pyritään saamaan naiset miehen paikalle, niin se ei tule koskaan onnistumaan, mutta jos sillä pyritään korostamaan naisen arvoa miesten silmissä, niin siinä on jo pitkälle onnistuttu ja sille Minna Canth myös osaltaan uhrasi elämänsä.
Jos miehet ja naiset asetetaan kulkemaan toisiaan vastaan, tasa-arvon nimissä ja sitä korostaen, niin saadaan vain ongelmia, sen sijaa, että sukupuolet asetetaan kulkemaan rinnakkain, nenät meno suuntaan, toisiaan kunnioittaen ja sukupuolien erilaisuudet hyväksyen, niin saatetaan löytää onnellinen perhe lapsineen, jossa riittää kaikilla hommaa aivan riittämiin.
Vapauden nimissä se ”pahakin” esiintyy, mutta jos me pyydämme vapautusta omasta sukupuolesta, niin mitä muuta se on kuin äärimmäistä kapinaa koko ihmisolemusta vastaan.
Tietysti arkkipiispa Johansson ilmensi aikansa suomalaisen luterilaisen papiston yleistä asennetta yhteiskuntaan, naisten asemaan ja teologiseen oikeaoppisuuteen. Juuri näiden asioiden vuoksi hän on erityisenä – ja täysin ansaittuna – silmätikkuna ja aikansa peilinä. Asiaa voi verrata myös 1960-2000-lukujen arkkipiispoihin, tosin käänteisessä mielessä. Kun kirkko aikansa vankina seurasi Johanssonin aikana arkkipiispansa markkinoimaa patriarkaalis-rojalistista maailmankuvaa, on kirkossamme arkkipiispojemme johdolla nyt tapahtunut suuri harppaus tahtoon katsoa oikeasti ympärillemme, siihen mitä maailmassamme todella tapahtuu, eikä siihen mitä vallankäyttäjän mielestä pitää tapahtua selityksenä vain se, että näin on ennenkin ollut ja se naamioituna ”näin on kirjoitettu”.
Tässä(kin) mielessä on täysi syy nostaa kaikkia mahdollisia hattuja Minna Canthille ja muille hänen kaltaisilleen ajattelijoille, todellisille Jumalan läheteille. Kirjallisuuden(kin) mielessä nostin suurempaa iloa tuntien lipun salkoon tänään kuin esim. Eino Leinon runon ja suven päivänä. Molemmat olivat suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin suuria ja korvaamattomiua profeettoja. Ei papisto Leinoakaan arvostanut, mutta sieti häntä ehkä siksi, että hän ei ollut nainen. Kuinka monessa kirkollisessakin juhlapuheessa olemme kuulleet siteerattavan Leinoa – ja kuinka monessa Canthia?
Ajelin tänään asioilla kotikaupunkini katuja ja teitä. Ihmetttelin, paheksuin ja sadattelin satoja tyhjiä lipputankoja – yleisimmin vain virastojen ja kirkon rakennusten tangoissa liputettiin. Liput liehuvat kyllä juhannuksena – Johannes Kastajan muistoksi? ja itsenäisyyspäivänä – mutta Minna Canthin päivänä, Vappuna ja Eino Leinonkin (!!!) päivänä maaseutukaupungin tangot pörräävät vain hyttysiä!
Kiitos kirjoituksestasi, Emilia Karhu.
Naisasialiikkeen yhtenä voimakkaana taistelijana oli osaltaan myös kansainvälinen teosofinen liike. Suomeen liike saapui 1800-luvun lopulla
ja liikkeen yhtenä toimeenpanevana voimana Suomessa oli rva Anna Malm.
Myös Minna Canth omaksui 1880-luvulla teosofisen (=ruusuristiläisen) maailmankuvan ja hankki lähes kaiken saatavilla olevan teosofisen kirjallisuuden.
Eino Leino oli myös teosofi, ja aate saa mitä hienoimman ilmennyksensä Leinon kuuluisassa Hymyilevässä Apollossa.
Canth ei omaksunut teosofista maailmankuvaa. Pikemminkin voisi sanoa, että hiukan flirttaili sen kanssa. Kristinusko pysyi Canthille tärkeimpänä.
Silmäilin joutessani Marja Kaikkosen gradun Minna Canthin kristinuskon käsityksestä läpi etten pelkästään luulisi jotain, vaan perustaisin väitteeni edes hiukan myös tutkitulle tiedolle. Yllättävää oli, että Minna Canthin kristinuskon tulkinta noudatti siinä määrin liberaaliteologia latuja sellaisena aikana, jolloin liberaaliteologiaa ei Suomessa käytännössä tunnettu lainkaan. Von Harnackin(kin) luennot Helsingin yliopistossa olivat vasta edessäpäin.
Minna Canth’lla oli voimakas ruusuritiläisittäin (teosofian haara) värittynyt maailmankatsomus,mikä ei titenkään merkinyt sitä ettei hän olisi ajan huomioonottaen puhunut myös kristillisin termein. Eihän kirkosta edes voinut tuolloin vielä erota! Liberaaliteologiansa hän oli ammentanut nimenomaan tesofiospohjaisita lähteistä,joisa teologisesti vapaa asenne oli yleinen. Esim. Annie Besant: ”Kristinuskon salattu puoli’. ” Ja Viktor Rydberg’n teokset.
Gullman: ”Sekä Viktor Rydberg että Gustav Fröding olivat perehtyneitä teosofiaan, mutta Rydberg ei halunnut liittyä TS:aan, vaikka olikin Ervastin omaksunut teosofisen maailmankatsomuksen. Vuoden lopussa alaosastossa oli 71 jäsentä ja sen toimittaman julkaisusarjan ”Skrifter utgifna af Teosofiska Samfundets Svenska Afdelning” lukijoihin kuului mm. Minna Canth.”