Totta kai minäkin halusin nähdä valokuvia Matti Nykäsen hautajaisista. Niitä saattoi katsella nettilehtien sivustoilta tuoreeltaan ja lisää näkyy painetuista aviiseista ensi viikolla. Selasin kuvia puolihuolimattomasti aina siihen asti kun kohdalle tuli pysäyttävä otos.
Kuvan vasemmassa laidassa näkyy ruumisauton ulosvedetyllä katafalkilla lepäävän valkoisen arkun pääpuoli (ihminenhän lähtee tästä maailmasta jalat edellä) ja koko kuvan huomion keskipisteenä oleva Nykäsen äiti. Hän on lohduton, hän itkee liian varhain lähtenyttä poikaansa, niin kuin vain äiti voi surra, sydämensä pohjasta. Raastavan raskaasti.
Mielessäni herää kysymys, pitääkö sanoin kuvaamattoman suurta surusta taltioida lähikuvia, jotka eivät jää omaisille vaan niihin tarttuu oitis kansan kärttyisä käsi? Jos Matti itse myötävaikuttikin siihen, että hänestä tuli valokuvaajien vapaata riistaa, niin ei kai sama koske hänen äitiään?
Emmekö me enää saa surra rauhassa? Miksi kaikki herkimmätkin hetket pitää saada moukkamaisesti ikuistetuksi kännyköillä tai järjestelmällisemmillä kameroilla? Vain siksikö, että tekniikka tekee sen mahdolliseksi? Onko surun hienovarainen kunnioittaminen jo ehditty haudata ja poistaa silmistä ja mielestä? Eikö voisi olla niin, että parhaat kuvat jäävät lopultakin otsaluun taakse eli muistikuviksi?
Kuvat: Kiusallanikaan en laita tähän ensimmäistäkään kuvaa, mutta niitä on kyllä paljon nähtävillä. Minä vain en nyt laita tikkuakaan ristiin tässä asiassa.
Se oli sentään hyvä, että siunauskappelin tilaisuus ja muistotilaisuus voitiin rauhoittaa vain läheisiä koskevaksi.
Kun vainaja on kaikkien tuntema julkkis, joka julkisuutensa kautta on usein vieraillut ihmisten olohuoneessa, niin hautajaisiin osallistuminen vaikka epäsuorasti on mahdollisuus panna piste suhteelle. Äidin ja muitten lähiomaisten suru on myöskin julkista surua jonka moni ehkä jakaa. Yhteinen suru ja myötätunto auttavat rauhan solmisessa kiisteltyyn elämään.
Totta puhut, Markku, mutta mun pointtini ei ole ihan tuo. Mieleeni juolahti, että esim. suruharson käyttäminen olisi voinut antaa vanhalle äidille sitä yksityisyyttä, jota ilman hän nyt jäi. Suruharson läpi kyllä näkee, mutta kamera ei olisi päässyt niin avoimen röyhkeästi hyppimään silmille kuin se nyt teki.
Mitäs Hannu sanot siitä, että emerituspiispa Eero Huovinen on useinkin kuvattu itkemässä? Milloin tsunamin jälkeen, milloin Mauno Koiviston hautajaisissa. En usko sen piispaa itseään kyllä paljoa hetkauttavan…
Elias: Onhan se tietysti hätkähdyttävää, mutta toisaalta piispat ja muut papit ovat julkisina eläiminä tottuneet siihen, että kaikkea mahdollista kuvataan.
Mielestäni kuitenkin Nykäsen äiti on vähän eri asia. Hienovaraista olisi kuvata hautajaisväkeä hieman takaviistosta. Kaikki eivät tahdo näyttää kyyneleitään tai itkusta tärisevää leukaansa. Se heille suotakoon.
Jep, juuri tuota ajattelin. Monet kuitenkin pitivät merkittävänä asenteiden ja käytäntöjen muuttumisena sitä, kun Eero Huovinen itki kertoessaan kokemuksiaan tsunamialueelta.
Kuinka voisikaan olla toisin, Elias? On kuin tsunamiaallot olisivat lyöneet Huovisen läpi ja järkyttäneet syvästi miestä, jonka loma muuttui sielunhoitotyöksi. Eeron ja Sauli Niinistön kokemusten myötä tsunamiaallot rantautuivat Suomeen asti.
Hyvässäkin tapauksessa jälkemme on täällä 120.tä vuotta ja silloin asiaa tulee harrastaa 3.sta 4.ään sukupolven tiedonvaihdolla. Kuinka usein tähän päästään.
Mäkilaskija Matti Nykänen jää historiaan olisimmepa asiasta mieltä jos toista. Matti eli elämänsä totuutensa mukaisesti kun se vain Hänelle oli mahdollista. Varmasti hautajaisten kuvauksista voi ja saa huomata asiaa mutta Matin viimeisen saaton arvoa ja merkitystä huomiot eivät muuta.