Oli siellä taas hyvä levähtää. Nimittäin kirkossa. Kyllä kotonakin levätä saa, mutta aivan hyvä on käydä kirkossakin. Kanttorimme siinä ovella jutteli, muutaman sanan vaihtoi, pappi kävi tervehtimässä edessä istuvat surevat omaiset. Yksi seurakuntalainen aloitti tullessaan kirkon portailla veisata:
”On riemu kun saan tulla sun, Herra, temppeliis…” , ja jatkoi virttä kirkon käytävällä. Tulkitsi siten sydämensä tuntoja.
Pienessä kirkossa ovat lähes kaikki tuttuja, niin seurakunnan työntekijät kuin seurakuntalaisetkin.
Tämä syyskesän sunnuntai ei tehnyt poikkeusta. Aurinko pyrki tuttavallisesti asettumaan vierelleni kirkon penkkiin, mutta ei täydellisesti onnistunut, kun ulkona olevat puiden lehvät estivät sen. Siinä istuessani oli kaikki niin turvallista. Tuntui jopa oudolta ajatella, että noiden kirkon tukevien seinien ulkopuolella vellovat niin monenlaiset asiat ja vaatimukset, jotka uhkaavat tukahduttaa sen, mihin olemme oppineet.
Siitä Simo Juntunen kirjoitti Hengellisen Kuukauslehden (numero 7-8 ) pääkirjoituksessa:
”Viime aikoina olen useammasta suunnasta kuullut huolta siitä, että Jeesuksesta ja Jumalan armosta kuulee nykyisin liian vähän kirkossa ja seuratuvissa. Yhteiskunnalliset teemat ovat olleet korostetusti esillä ja evankeliumi uhkaa jäädä syrjään.
Tätä huolta ja sanan nälkää on syytä kuulla herkällä korvalla.”
Pääkirjoituksessa otettiin esille tärkeä asia.
Olen kiitollinen siitä, että meillä on kirkkoja ja seuratupia, jossa ne eivät ole jääneet syrjään. Olen kiitollinen siitä omassa kirkossa istuessani. Kirkosta me lähdemme ympäröivään elämään, joka on vastassa meitä samanlaisena kuin kirkkoon mennessämme. Samat kivut on jokaisella kannettavana, samat huolet edessä, jos ne ovat hetkeksi herpaantuneet. Sairaudetkaan eivät ole minnekään kadonneet. Jumala on. On niin kirkon sisällä kuin ulkopuolellakin, tavallisessa elämässämme.
Onko sittenkin sydämessämme jotain muuttunut ja vahvistunut…
Hyvä kirjoitus. Tietyistä syistä johtuen, en saa nykyisin itseäni kovin usein kirkonpenkkiin istumaan, niin paljon kun siellä rakastan ollakin. Kun on kokonainen elämä takana enempi ja vähempi pakkoistumista seuroissa, nyt ei halua mihinkään edes pikkasenkaan itseä tuuppasten mennä.
Sinulla, Vuokko, varmasti on monenlaista tehtävää tällä hetkellä.Paljon kirjoitettavaakin.
Ikävä, että sinulle lukuisista istumisista seuroista ovat jääneet sellaiset muistot, ettei ole halua mennä. Tämän ajan monille ihmisille tekisi hyvää olla kirkossa
kiireitten keskellä. Siellä saa levähtääkin.
Vuokko, sinulle voisi sopia ortodoksinen kirkko. Siellä ei tarvitse istua.
@Juha – Kreikassa ostodoksisessa kirkossa on tuolit. Muuen olen yhtä mielt blogistin kanssa, kirkossa – messussa voi levätä, itseäni nousemiset vielä häiritsevät sillä olen enimäkseen silmät kiinni vähän rajamailla, tullut sinne saadakseni, en kylläkään saarnasta
Lähinnä se painostava tunne takaraivossa, että ”kannattaa käydä seuroissa, jotta pysyy uskomassa” on se paha juttu. Sitä piti vaikka minkälaisessa kunnossa vääntäytyä seuroihin, jotta tosissaan pysyisi uskomassa, mutta myös siksi, ettei kukaan ala epäilemään sitä, että onko uskossa joku vika kun seuravälit on niin pitkät. Homma ei ollut ensinkään vapaaehtoista.
Mikä siinä onkaan, että näissä Erkki Pirin ja Timo Huhtalan puheissa tuntuu vahva ”valkopyykkäyksen” maku??
”Kotimaa24:n tavoittama Tornion rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Timo Huhtala kiistää, että toukokuun tilaisuudessa olisi ollut kyse hoitokokouksesta.
– Ei ollut. Sellainen ajatus oli, että voisimme ihan rauhassa keskustella asioista kysyvällä mielellä, Huhtala sanoo.”
Olen kuunnellut nauhoitusta ja siinä kyllä Piri itse puhuu kokouksesta, puhujan tehtävistä erottamisesta ja ”hoidon kohteesta”, puhuessaan Hurtigista. Vai että rauhassa keskustelua asioista kysyvällä mielellä. Kuka kokouksessa OLI kysyvällä mielellä? kysyn mä vaan. Siinä oli monta miestä vastaan yksi.
On hyvä, että Hurtig nauhoitti tilaisuuden. Näin asiassa ei ole kellään mitään mutinoita ja myös ulkopuolella liikkeen saadaan hyvä käsitys siitä, mimmosia hoitokokoukset oikein ovat vl-liikkeessä. Tuo oli vasta esimakua pahimpiin ja siltikin niin pimeetä touhua.
Lukekaa SRK:n julkaisuja viime vuosikymmeneltä ja 90-luvulta. Silloin ylistettiin hoitokokousten siunauksellisuutta. Nykyään sanaa hoitokokous ei haluta enää käyttää kun on tajuttu ja myönnettykin etteivät ne niin siunauksellisia olleet ne 70-luvun kokoukset.
Kun ollaan ”yhdessä Hengessä”, ei erimielisyyttä oikein voida uskon asioissa suvaita. Vanhoillislestadiolaisuudessa oikeastaan kaikki asiat ovat uskonasioita korvanapeista synninpäästöön. Kokoavana ilmaisuna voisi puhua elämänvanhurskaudesta. Joka on julkisesti jostakin vähänkään keskeisemmästä asiasta erimieltä ja häviää, sulkee samalla itsensä liikkestä ulos, ellei tee, sinänsä nöyryyttävää, julkista parannusta takaisin yhteiseen uskoon.
Hoitokokouskäytännöt ovat niin syvälle niitattu SRK-vanhoillisuuden opilliseen ytimeen, että niiden perinpohjainen muuttaminen on vaikeaa. Ne ovat kuin vieterinukke, joka pompaa kannen murtaen tasaisin väliajoin laatikostaan ulos jossain päin maata. Sitäpaitsi tulisi muistaa, että ”rauhallisten keskustelutuokioiden” uhka jo pelkällä olemassaolollaan luo pakotettua yksimielisyyttä, josta Pyhä Henki on varsin kaukana.
Vl-liikkeessä on tuhatkunta puhujaa, 100 000 jäsentä. Jos joku puhuja, miten maltillisesti, epäröivästä, kyselevästi tms. tahansa julkisesti pohdiskelee, onko homoseksuaalisen taipumuksen toteuttaminen sittenkään syntiä, on hänellä kaksi vaihtoehtoa: tehdä parannus tai tulla suljetuksi liikkeestä ulos, ensimmäisenä hän tietysti menettää sananpalvelijan virkansa.
Hoitokokoushan se oli alusta loppuun. Miksi tämä valehtelemisen kulttuuri on noin syvällä tässä SRK:laisessa liikkeessä. Myöntäkää jo ihmisyytenne ja uskokaa, ettei se ainoa oikea Jumalan kansa sinne Tornioon ole tippunut eivätkä nämä ”tuomarinoikeudet” yllä ohi Jumalan. Ei koskaan eikä ikinä.
Tuota olen itsekin ihmetellyt Tuomo.
Olin itsekin epärehellinen, ei tarvitse mennä merta edemmäs onkimaan siinä suhteessa. Ulkopuolisille piti antaa tietynlainen kuva liikkeestä ja tämä ”Jumalan valtakunnan” suojelu merkitsi joskus jopa epärehellisyyttä. Tavallaan epärehellisyys on silloin sallittua ja oikeutettua. Asiaa on joskus selitelty sillä, että Itämaan tietäjätkin salasivat Jeesuksen syntymäpaikan Herodekselta ja olivat asian suhteen jopa epärehellisiä.
Eniten olin epärehellinen suurperheeni pärjäämisen kanssa. En tajunnut, että tietty neuvoloissa ja myös naapurit näkivät ihan omin silmin, ettei kaikki mennyt ihan putkeen. Se on semmoista illuusiossa elämistä, että kun ei ääneen sano tai myönnä jotain asiaa, sitä ei ole olemassakaan. Karrikoituna, että jos et kerro naapureillesi lastesi lukumäärää, he eivät sitä itse huomaa.
Sama ilmiö on nnäissä julkisissa keskusteluissa havaittavissa. Liikkeen ihmiset ovat tuudittautuneet itsekin uskomaan, ettei liikkeen ulkopuolella tiedetä liikkeen asioista mitään ja kun epäkohtia on nostettu julkisuuteen keskusteltavaksi, on noustu vastarintaan. Saadaan tavallaan itseäkin huijattua uskottelemaan, että ulkopuoliset eivät huomaa mitään, kun asioista ei puhuta. Mutta näkeväthän he ja kuulevathan he! Keisarin uuudet vaatteet tulee usein mieleen vl-liikkeen asioista keskusteltaessa.