Kirkon sisäisten ristiriitojen ratkaisemiseksi tai lieventämiseksi on ehdotettu, että alueellisten paikallisseurakuntien lisäksi (tai tilalle) voisi perustaa niin sanottuja henkilöseurakuntia, joihin ihmiset voisivat liittyä riippumatta siitä, missä asuvat, ja jotka voisivat olla teologisesti ja toiminnallisesti omannäköisiään. Yhteinen kirkko olisi lähinnä eri seurakuntien sateenvarjo-organisaatio. On esitetty, että ihmiset joka tapauksessa valitsevat omat yhteisönsä, ja tällaiseen meilläkin jossain vaiheessa on pakko suostua. On sanottu, että tällaiset seurakunnat eivät vain ratkaisisi ristiriitoja vaan myös edistäisivät ihmisten tavoittamista ja uudistaisivat kirkon toimintaa.
Niin sanottu heimoutuminen (tribalisation) on ilman muuta iso trendi. Ihmiset hakeutuvat kaltaistensa ja samanmielisten seuraan kaikkialla. Esimerkiksi Israelissa tämä näkyy puoluekentässä: on oma puolue Venäjältä muuttaneille, siirtokuntalaisille, uskonnollisille, Tel Avivin vasemmistolaisille jne. Tästä syystä hallitusta on ollut vaikea rakentaa. No, kirkossa rakenne ei ole erillään sanomasta. Onko hajoaminen ja erillään toimiminen antautumista ajan hengelle? Vai välttämättömyys maailman muuttuessa? Uudet vapaat seurakunnat maailmalla syntyvät usein jonkun vahvan persoonan ympärille ja aikanaan hajoavat ja kuolevat pois. Pitääkö tämä vain hyväksyä?
Miten paha tilanne sitten nykyään on? Nykymuotoisen kirkon ja sen seurakuntien sisällä on ilman muuta vakavia ristiriitoja. Uuttahan se ei tietenkään ole, sellaisia oli jo alkuseurakunnassa.
Vanhoillislestadiolaisilla on painavia opillisia erimielisyyksiä kirkon kanssa. Olennaiselta osalta he toimivat omissa yhteisöissään. Viidesläiset ovat aina epäilleet muiden seurakuntalaisten uskovaisuutta, ja myös he toimivat osittain omissa yhteisöissään. Osa viidesläisistä ja evankelisista käy nykyään enimmäkseen oman yhteisönsä järjestämässä jumalanpalveluksessa. Sitten kirkossa on monenlaisia muita ryhmiä ja jäseniä, joiden suhde kirkkoon on enemmän tai vähemmän jännitteinen: on vähemmistöaktivisteja, feministejä ja muita. Aika monien mielestä vapaus omanlaiseen julistukseen olisi tärkeä, ja he kärsivät siitä, että joutuvat pitämään sordinoa puheissaan.
Minusta näyttää siltä, että tilanne kärjistyy, jos seurakuntalainen tai ryhmä tuntee joutuvansa ratkaisevalla tavalla osalliseksi itselleen mahdottomasta asiasta. Naisten pappeus (tai sen puuttuminen) näyttää olleen joillekin kirkon jäsenille tällainen asia. Pienehkö joukko ihmisiä erosi 70-80-luvuilla kirkosta, kun naisten pappeus ei toteutunut. Asian virallinen hyväksyminen 80-luvulla ei vielä saanut kuin hyvin harvan lähtemään kirkosta. Suurempi joukko on lähtenyt, kun naispuolisten pappien väistäminen on käynyt vaikeaksi. Onhan jo lähes puolet papeista naisia, ja työvuorojärjestelyjä pidetään nykyään syrjintänä.
Samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen liittyvät asiat ovat myös olleet joillekin ratkaisevia kirkkoon kuulumisen kannalta. Vuosikymmenten varrella kirkosta on eronnut melko paljon ihmisiä, koska seksuaalivähemmistöjen asema kirkossa on heidän mielestään ollut huono. Viime aikoina kirkosta on eronnut enenevästi myös ihmisiä, joiden mielestä kirkko on ollut liian salliva tässä asiassa. Pitäisin aika todennäköisenä, että hirveän suuri määrä jäseniä ei eroa, kun kirkko virallisella päätöksellä hyväksyy samaa sukupuolta olevien vihkimisen. Todennäköisempää on lähteminen, jos homoparien vihkimistä ei voi väistää. Tällaista tilannetta taas ei välttämättä tule, koska samaa sukupuolta olevien vihkimisiä on vain muutama kymmenen vuodessa, ja pappeja sentään tuhansia.
Yhteisen kirkkoon kuuluminen on vaikeaa tai mahdotonta niille, joiden mielestä ei voi kuulua kirkkoon, jossa edes periaatetasolla sallitaan itselle mahdoton asia. Jos riittää, että itse ei asiaa tarvitse hyväksyä tai sen voi käytännössä väistää, voi kuulua yhteiseen kirkkoon.
Ehkä yhteisen kirkon ja yhteisten seurakuntien aika ei ole ohi.
Vesa Hirvonen
TT, dos.
Yhteisen kirkon aika ei ole ohi. Laestadiolaisuus on hyväksytty, totesihan nyt eläköitynyt Piispa Salmi toivovansa samanlaista hengellisyyttä löytyvän muistakin seurakunnista vaikka Hänen synninpäästönsä liikkeen kesäseuroissa ei saanut hyväksyntää.
Kirkkopolitiikka jäsentensä kiinnipitämisessä edelleen jäseninä synnyttää aiheen lausumaan kirkkomme papin niin katsoessaan ja halutessaan voivan toimittaa samansukupuolisen konsensuksen vahvistamisen siviilivihkimisenä. Toki papin on asiassa ilman kirkon päätöksiä kerrottava voivansa toivoa parille vain uskovan maallikon siunausta kun parin kanssa siunauksen asiasta puhetta syntyy.
Luther lupasi parin saavan osan Jumalan siunauksesta kihlauksessa, joten uskova maallikko käy hyvin niin maistraatissa kuin papin asiaa hoitaessa.
Kirkkotilan käytöstä moiseen en sitten osaa sanoa tarkasti, mutta kirkkotilanhan pari voi hetkelleen vuokrata, niin siihenkään ei kellään ole mitään sanomista. Vuokrataanhan tiloja yleisesti kaupalliseen käyttöön esimerkiksi Joulun ajassa.
Sopiva hinta hetkelle voisi, toki puheen pituudesta riippuen, olla 60.tä 120.een euroon, ja tilavuokra·asiakin olisi kunnossa.
Toki halutessaan saa kysymyksen siitäkin pitäisikö papinkin saada korvausta menettelystä kirkon järjestyksen ulkopuolella toimimisesta ja vielä avion vahvistamisen asiassa.
Voihan jossain olla taloustoimisto mikä tätäkin haluaisi katsoa, ja voisiko mennä niin että toimituspalkkio viimekädessä perittäisiin papilta.
Joten olkaahan tarkkoja kun lupaa siviilitoimitukseen annatte.
Kainin vai Abelin kirkko? Kumpaan kirkkoon itse kukin kuuluu. Kuka on sen kirkon Herra, johon itse kuulumme? Oikean kirkon Herra on Jeesus Kristus.
Niin onhan niitä sateenkaarimessuja tosiaan.
Kyllähän kirkon jakaantumisen vaara on todellinen. Perin surullista kuitenkin olisi, jos yhteys kokonaan särkyy seksuaalietiikkaa koskeviin erimielisyyksiin. Toivottavasti tässä asiassa löytyy vielä kompromissi, jossa kenenkään ei tarvitsi kokea tulleensa ylikävellyksi. Tämä vaatii kuitenkin kielenkäytön olennaista siistimistä molemmilta ääripäiltä. Myös virkakysymyksessä toivoisi, että palattaisiin vuonna 1986 tehtyyn ponteen siitä, että toisinajattelijatkin kelpaavat kirkon jäseniksi tarvitsematta luopua vakaumuksestaan. Tässä en tarkoita papeille mitään väistämisoikeutta saati velvollisuutta, muistutan vain jälleen kerran, että pappi on seurakuntaa varten eikä seurakunta papin itsetunnon pönkittämistä varten. Näistä voitaneen löytää sopu, jos luovutaan molemmin puolin loukkaavasta sanankäytöstä ja pahansuovasta leimaamisesta. Mutta vakavin uhka on kuitenkin siinä, että on semmoisiakin ääniä, jotka vaativat kirkon tunnustuspohjan muuttamista. se todella johtaa kahtiajakoon. Siinä on varsinkin papeilla itsetutkistelun paikka muistaen pappislupauksen tiukat velvoitteet.
”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”
Kaikki muu on ylimääräistä ja sovittavissa.
Ensimmäinen ongelma on sisäänkirjoitettu tuohon lausahdukseen, joka äkillisesti näyttää viisaalta. Aletaampa käydä rajaa mikä on evankeliumin oppi, mitä siihen kuuluu.
Antakaa molempain kasvaa yhdessä elonleikkuuseen asti; ja elonaikana minä sanon leikkuumiehille: Kootkaa ensin luste ja sitokaa se kimppuihin poltettavaksi, mutta nisu korjatkaa minun aittaani. Matt. 13:30
Jossain vaiheessa tämä Jeesuksen profetia toteutuu. Silloin meilläkin kirkko jakaantuu.
Niinpä, Harri. Mutta meidän ihmisten ei sitä ennen pidä alkaa tehdä erottelua.
Toivon ja uskon, että kirkko säilyy tällaisena meidän monenmoisten yhteisönä. Olemme yhdessä osa jotain suurempaa.
Olen varmaankin yksi heistä, joihin Vesa viittaa. Siitä annankin pisteet, että alun referaatti on oikea – hyvin kuunneltu!
Minusta yhteisen kirkon ja sateenvarjokirkon asettaminen vastakohdiksi on vähän ”populistista”. Yhteisen kirkon säilymiseenhän malli juuri tähtää. Väitän nimittäin, että vain sallimalla aidosti moninainen seurakuntaelämä voimme säilyttää yhteisen kirkon. Ruotuun pakottaminen hajottaa sen. Lisäksi ehdotukseni perustuu- kuten yllä siteerasin – kirkkomme tunnustukseen. En siis ole keksinyt mitään uutta!
Timo, joo, Sinä olet viime aikoina tästä kirjoittanut hyvin kiinnostavasti, samoin eräät herätysliikkeiden edustajat. Kiva kuulla, että olen osannut kuunnella. Ja ihan piristävää tulla epäillyksi populismista, sellaista minulle ei ole aiemmin sanottukaan. 🙂
Tuo yhteisen kirkon säilyttämisen tavoite on hyvä. Kysymys on varmaan siitä, miten se voisi onnistua. Voi ihan hyvin olla, että se onnistuu ”vain sallimalla aidosti moninainen seurakuntaelämä”, kuten kirjoitat. Edellyttääkö tämä kansankirkon perusteiden muuttamista?
On tärkeää tuntea, mitä (kaikkea) kansankirkolla tarkoitetaan, ettei lasta heitetä pesuveden mukana, kuten vähän kuluneesti sanotaan. Tunnet varmaan viime vuosien keskustelua ja tutkimusta aiheesta. Esimerkiksi Tomi Karttusen ortodoksidialogiin liittyvä artikkeli ”Kansankirkko teologisena ja käytännöllisenä kysymyksenä” (Reseptio 2/2014; netissä), Seppo Häkkisen ”Ihanne ja todellisuus” (2010) ja Leena Sorsan ”Kansankirkko, uskonnonvapaus ja valta” (2010) valottavat hyvin aiempia ja nykyisiä keskusteluja kansankirkosta.
Kirkon on todellakin syytä olla avoinna korjauksia varten (vrt. 60-luvun kirja tästä aiheesta), mutta kuten konservatiivit monissa asioissa aiheellisesti varoittavat, korjauksissa ei kannata menettää olennaisia hyviä asioita.
Evankeliumin oppiin lienee kuuluvan myös kysymys siitä, onko Raamattu vuosisatojen kuluessa muotoutunut tekstien kokoelma, jossa on ihmisten käsityksiä Jumalasta vai, onko Raamattu vuosisatojen aikana ihmisten kautta antama Jumalan sana. Jumalan puhetta ihmisille vai ihmisen puhetta Jumalalle. Onko Jeesus Jumalan Poika, siinnyt Pyhästä Hengestä ja syntynyt neitsyt Mariasta, meidän pelastuksemme tähden. Kuinka pitkälle yksimielisyys näistä asioista on löydettävissä. Muun muassa Genesis-kommentaarissa ilmenee, mikä on Lutherin tekstieksegeesi ja raamattuteologia. Luther antaa Raamatun tekstin ohjata hänen teologisten käsitteidensä sisältöä. Kysymys lienee osin siitä, kuinka tämä tulkintatapa on sovellettavissa nykyajan Raamatun tieteelliseen eksegeesiin, vaikkapa Jeesuksen neitseellisestä syntymästä. Olemmeko yksimielisiä tästä edellämainitsemastani evankeliumin keskeisestä opista.
Vasumäki: ”Luther antaa Raamatun tekstin ohjata hänen teologisten käsitteidensä sisältöä. Kysymys lienee osin siitä, kuinka tämä tulkintatapa on sovellettavissa nykyajan Raamatun tieteelliseen eksegeesiin.”
Jep. Tältä pohjalta Luther teki kirjan Juutalaisista ja heidän valheistaan. Ja tässä on ongelman ydin. Raamattua voidaan käyttää oikeudeksi tappaa juutalaisia tai siunata heitä. Ts. Raamattu ei auta tässä asiassa, vaan sitä lukemalla mennään Lutherin jäljissä aina syvemmälle suohon.
Koska kukaan ei omista oikeaa oppia eikä oikeaa tapaa toteuttaa uskoaan, niin miksi on niin vaikeaa pitää kansakirkko kansankirkkona, johon mahtuvat sovussa kaikki ne, jotka kirkkoa tarvitsevat? Toteutetaan kansankirkkoa eikä sisäpiirin mukaista kirkkoa, jossa sisäpiiri ei teologisesti eroa mitenkään ulkopuolisesta piiristä, jota teologia ei kiinnosta. Sillä mitä enemmän joku korostaa oppia ja sitoutuu siihen, sitä enemmän hän on harhassa eli synnissä suhteessa ulkopiiriin. Tässä on paradoksi, jota oikeaoppiset oikeaoppisuudessaan eivät koskaan kykene käsittämään. Jos käsittävät, niin käsittävät, etteivät ymmärrä, niin kuin ymmärtää pitää.
Vuohet ovat reviiriuskollisia ja puskevat lampaita aitauksestaan. Kristillisyyden sisäinen ongelma on, miten pelastaa vuohet, jotka ovat niin varmoja pelastuksestaan, että puskevat lampaita aitauksestaan.
On ikävä tuottaa pettymys Timolle ja muille henkilöseurakunnista haaveileville.
Sen verran voin näet paljastaa, että henkilöseurakuntien syntymiselle on olemassa ihan tietojärjestelmiin liittyviä hankaluuksia. Asian ymmärtää, kun muistaa, ettei kirkolla ole faktisesti omaa jäsenrekisteriä, vaan tässä nojataan suoraan Väestörekisterikeskuksen massiiviseen järjestelmään. Tähän riittää yksi täppä: kuuluuko kirkkoon vai ei. Seurakunta ja kirkollisveron saaja määräytyy sitten suoraan muista henkilötiedoista.
Koko massiivisen järjestelmän muuttaminen niin, että jokaisen 5,516 miljoonan suomalaisen tietueeseen lisättäisiin optio jostain muusta kuin default-seurakunnasta, on miljoonien eurojen juttu. Not gonna happen very soon…
Tämä kiinnittyy laajemmin keskusteluun kirkon julkishallinnollisesta asemasta. Se alkaa olla jo sen verran savijaloilla, että toistaiseksi ainakaan kirkon taholta ei ole haluja hirveästi ruveta heiluttamaan sitä millään liikuilla. Se kun lähtee kaatumaan, siinä menevät sitten vihkioikeudet, verotusoikeudet ja muut, ja se on iso rysäys se. Voi olla, että se on edessä joka tapauksessa, mutta prosessin täytyy olla hallittu ja suunniteltu.
Siitä on ollut kirkolliskokouksessa jonkin verran puhetta, voisiko seurakuntayhtymän sisällä määritellä kotiseurakuntansa, koska tämän voisi ehkä hoitaa tavallaan vain seurakunnan sisäisenä määrittelynä tietyissä asioissa. Tuntuuhan hoopolta, että muutto kadun toiselle puolelle saattaa tarkoittaa seurakunnan vaihtumista. Veroeurothan menisivät joka tapauksessa yhtymän isoon kirstuun, joten VRK.-tasoista määrittelyä ei siten tarvittaisi. Mutta vaikealta on näyttänyt sekin prosessi.
Tämä on vain yksi esimerkki siitä, että byrokratia pitää kirkkoa yhdessä. Emme pääse erkanemaan toisistamme kovin kauas, koska olemme sotkeutuneet samaan megalomaaniseen järjestelmä/pykälä/organisaatiohimmeliin. Ehkä tämä ei ollut systeemin arkkitehtien tarkoitus, mutta sivutuotteena voi nähdä tällaisenkin hyvän puolen:)
Toi on hyvä huomio. Byrokraatit ymmärtävät kansankirkon idean 🙂
En nyt ihan osta tätä perustelua. Itse valittava srk ei muuta kirkkoon kuulumista eikä julkisoikeudellista asemaa millään tavoin. Onhan meillä nyt jo mm ruotsalainen ja saksalainen srk, jotka ovat käytännössä hyvin lähellä sitä – niihin voi liittyä periaatteessa kuka tahansa. Teknisesti hlösrkt voidaan myös organisoida yhtymiin.