Otsikko on lainaa William Shakespearen Kesäyön unelmien loppulausumasta, jossa luonnonääni Puck luonnehtii onnea hetkelliseksi, katoavaksi ääneksi, varjoksi, lyhyeksi uneksi. ”Niin pian meiltä kirkkaus himmentyy.”
Kuuntelin tänään varhaisena aamun hetkenä radiota. Kaksi luontokuvaajaa keskusteli myrskyn äärellä näkemästään valon ja korkeitten tyrskyjen erikoislaatuisesta näytelmästä. He istuivat suojaisassa kallionsopukassa, jotta pystyivät myrskyn ulvonnalta puhumaan keskenään ja mikrofoniin. Tammikuinen talvimyrsky Utön saarella oli koonnut koko kylän rannalle ihmettelemään näkyä, jossa merivesi syöksyi kallioihinvaakasuoraan. Myrskyn voimakkuus oli vieläkin suurempi kuin Estonian upotessa.
Vasta alhaalla, rannan tasolla, valokuvaajat kokivat hetken suurimman elämyksen: auringonvalo läpäisi aallon harvinaislaatuisesti.Vesi näyttäytyi läpikuultavan kirkkaana, meren vihreänä – kuin lasina. Tavallisesti myrskysäällä on pimeää eikä merta näy juurikaan muuta kuin tummana massana. Nyt auringon ”raamatullinen valo” (sanavalinta luontokuvaajan oma) läpivalaisi sen. Kuvaajan kamera tallensi näkymää automaattisesti muistikortin täyteen, 1500 otosta. Ei ollut varmaa, tavoittaisiko yksikään niistä hetken ihmeellistä, ohikiitävää valo- ja väri-ilmiötä.
Luullakseni kuvaajan mielessä häämötti meren ja raamatullisen valon vertauskohtana Dorénvoimallinen graafinen kuvitus Perheraamatussa. Siinähän taivaallinen valo lankeaa milloin mereen, milloin pilviin, milloin maahan säteittäisinä dramaattisina kiiloina. Tällaiset valokiilat syöksyivät nyt Utön edustalla hyisenä pauhaavaan ja raivoisasti myrskyävään mereen. Kuvaajalta katosi selvästikin arkinen kuvauskieli. Hetket, joita hän todisti, olivat ylivoimaisen suurenmoisia.
Tässä hän ei puhunut kauneuden elämyksestä. Hän puhui avoimesti jostain paljon intiimimmästä ja samalla minua koskettavammasta. Esteettisen elämyksen sijaan hän kuvasi kokemustaan sanalla ”ONNI”. ”Olen onnellinen”, hän toisteli. Olen onnellinen, että sain tämän kokea! Hän kertoi olevansa 50-vuotias ja kohdanneensa vastaavan näyn vain kerran aiemmin elämässään, vuonna 2012. Hän ei uskonut saavansa valttämättä kohdata vastaavaa lopun elämänsä aikana. Viis siitä. Hän oli ehkä juuri siksi NYT niin onnellinen. Jotain ikimuistoista hän oli juuri kohdannut, onnekseen.
Harvoin julkisesti jaamme onnemme kokemuksia. Onkohan mieliimme iskostunut onnen kätkemisen oppi. ”Kell´onni on, se onnen kätkeköön. Kell´ aarre on, se aarteen peittäköön. Ja olkoon onnellinen onnestaan, ja riemuitkohon yksin riemustaan…” Laulun sanat menevät jotenkin näin.
Kun kuuntelin luontokuvaajan onnea paljaana, visuaalisen aistittavana ja mereltä levän ja suolan tuoksuvana, päädyin tämän päivän aamuhartauteeni. Rukoukseen: ”Kiitos, Jumala, että hän jakoi tämän minullekin. Kiitos onnen pisaroista, joita sain kuulla ja ”nähdä”. Ne tuntuvat vieläkin viipyen sisimmässäni… Miten rakastettava onkaan paljas ihminen avoimine tuntoineen sinun suuren luontosi äärellä. Miten rakastettava hän onkaan onnessaan. Ja antaessaan sen kuulua meille muillekin, onneksemme.”
Että sainkin tämän jakaa ja kokea! Ei se hetkessä katoa.
