Eilen koin sen, mitä harvoin saa kohdata: suurenmoisen esteettisen ja kristillisesti puhuttelevan elämyksen TV:n filmitarjonnassa. Teemalla alkoi 4-osainen näytelmäelokuvien sarja, jossa esitetään peräkkäin William Shakespearen kuningasnäytemien sarja Richard II, Henrik IV: 1. ja 2. osa (molemmat itsenäisiä näytelmiä) sekä Henrik V. Älkää jättäkö väliin! Katsokaa, vaikka silmät puoliunessa voisivatkin kaivata päätä pielukselle. Pää Shakespearella kyllä päätyy pikemmin pölkylle mitä kuninkaisiin tulee! Eikä kaukana ole rinnastus ristille joutumisesta, orjantappurakruunun saamisesta ”kuninkuuden” merkiksi, kun maallinen kuningaskruunu on menetetty.
Viime yön aamutunneilla yritin kirjoitta blogia kokemastani, mutta sanani pakahtuivat. Shakespeare sulki sanat suuhuni. Jäin kuulostelemaan niitä Richard II:n jälkitunnelmissa. Näyttelijöiden englanninkielinen runomitta soi korvissani, vaikka tekstitys kulkikin proosassa ja jätti monia aukkoja alkutekstiin verrattuna. En enää tiedä, mistä lähtestä ammensin mietelauseiksi sopivia elämänviisauksia. Näytelmä suorastaan pursuaa niitä. Juuri niiden myötä katsoja/lukija löytää Shakespearessa aikalaisensa. Kuinka ihmeessä renessanssin kirjailija, jonka identiteettikin on kiistanalainen, tosin turhaan, on saanut aikaan Raamattuun vertautuvaa ikuista inhimillistä draamaa, tragediaa ja pohdintaa.
Ensimmäistä kertaa näin, miten elokuva voi päihittää parhaimmillaan näytelmän esittämisen teatterissa. Se tapahtuu, jos epookkielokuvassa ei liialti paisutella kulisseja, keskitytään psykologisiin päähenkilöihin ja annetaan heidän puhua toiminnalla söheltämisen sijasta. Silti annetaan ajan tulla riittävästi esiin pelkisteisesti tapahtumapaikoissa ja sosiaalisessa kuvauksessa. Richard II oli visuaalishistoriallinen elämys sekin. Visio vuosilta 1377-1399 Englannin historiassa, ”ikuisuustaistelussa” Yorkien ja Lancasterien sukujen välillä. Shakespeare oli aloittanut tästä vallantaisteluteemasta kirjoittamisen näytelmillään Richard III v. 1592-3 ja King John v. 1590/1596-7. Richard II ilmeisesti seurasi King Johnia v. 1596-7. Seuraavat kuningasnäytelmät ovatkin historiallisesti aiheiltaan jatkumoa Richard II:n tapahtumille. Henrik IV molempine osineen on ajoitettu kirjoittamisajaltaan vuosiin 1597-8 ja Henrik V vuoteen 1598-99.
TV-elokuva nosti lukuelämystä selvemmin esiin teeman maallisen kuninkuuden oikeutuksista ja merkityksestä. Kuninkuus on valtaa yli valtakunnan ihmisten, mutta onko maallinen olotila sittenkään verrattavissa Jumalan ihmisten valtakuntaan. Shakespeare antaa kuninkaansa uskoa asemansa jumalisiin oikeutuksiin. Hänellä on elettävänään Richard II:n sanoin ”paratiisi”. Hänellä on valtapiirissään konkreettinen paratiisin puutarha: malliin leikattu geometrinen tarha, jossa puutarhuri on totuuden sanansaattajana vallasta syöstylle apealle kuningattarelle, joita ihmiskäsin luotu maisema ei ilahduta. Nainen, Shakespearen esiinnostama tekijä joka ei ole vain kokija, tajuaa väkisin luodun paratiisin keinotekoisuuden ja rakkautensa traagisen kohtalon vallasta syöstyn hallitsijan rinnalla. Nainen ei ole puutarhassa myöskään syntinen Eeva kuten ajan mielikuvissa esiintyi. Hän on rakastava ihminen, joka joutuu valtapelin uhriksi. Eikä menetä rakkauttaan.
Elokuvassa Richard II on esitetty alusta lähtien versiona stereotypisestä Jeesus-hahmosta: äärimmäisen hoikka, partasuinen, pitkätukkainen nuori mies vaikuttavine katseineen ja huulineen (korostaa puheen merkitystä). Valkeassa vaatteessaan, kupeet vyötettyinä ja kruunu päässään hän on menetettävässäkin loistossaan kuin väärinymmärretty Ihmisen Poika, tavallista suurempi ihminen, joka joutuu ihmisen pienimpään osaan. Towerin vankeudessa Richard on lannevaatteessaan asteesine olemuksineen kuin ristiltä riisuttu Jeesus. Kun vielä paikalle tulee jalkajousiampujien joukko, joista ensimmäisenä toimii kuninkaan lähin ystävä, elokuva näyttää nuolten osumat maalaustaiteen tavoin. Mieleen tulee vakiokuvaus Stefanuksesta, ensimmäisestä kristitystä marttyyrista.
Mutta onko Richard II marttyyri? Ei Shakespearea tulkiten. Hän on ihminen, joka on ”hurahtanut” valta-asemansa itestäänselvyyksiin. Hän uskoo jumaliseen oikeuteensa säätää ajoista ja teoista. Hän elää esteettisenä ihmisenä nautiskellen ja kaunopuheista imartelua kuunnellen ohi aikansa. Suuret tapahtumat (Walesin kapina) ehtivät hänen edelleen. Hän myöhästyy. Vallananastaja Bolingbrokelle on kansan ja aatelinkin keskuudessa tilaus.
Richard II on järkyttävän vahva draama, murhenäytelmä, ihmisen suuruudenhulluudesta narrien maailmassa. Tosin tässä näytelmässä ei Shakespearen viisaille narreille kirjaimellisesti ole tilaa. Kuningas puhuu. Jos on kestoa kuunnella edestakaisin mielentiloissaan eksistoivaa, itseään tiedostavaa antisankaria, se kannattaa. Juuri hänen roolinsa on niitä, jotka osoittavat klassikon klassikoksi eli Shakespearen kirjailijaksi, joka kirjoitti ajastaan (historiaan naamioituna) mutta kirjoitus on tuoretta kuin nykypäivän elämästä napattua viisasta pohdintaa.
Lienee paikallaan sanoa, että yöllä Shakespearen jälkeen sukelsin Heikki Aittokosken Narrien laivaan. Loistava, lähes kaunokirjallinen viitekehys historialliseen tarkkailuun ajassamme maapallon eri kolkilla. Lukekaa sekin, mutta katsokaa ihmeessä seuraavat Teemalla esitettävät kuningasnäytelmät. Tänäiltana on Henrik IV:1 aika. Siinä on huumoria, joka keventää eilisen tosi järkyttävää ja traagista tunnelmaa. Kruununprinssi hurvittelee kuuluisan ”elostelijan” Falstaffin kanssa tavalla, joka ei nykykuninkaallisillekaan vieras. Ja on hyvä muistaa, ettei Falstaff ole harmiton huuliveikko. Hänen suustaan kuuluu madonlukuja, joissa Shakespeare on jälleen lyömätön. –
Mutta loppujen lopuksi Shakespearen näytelmässä pitkä ilo kääntyy itkuksi. Kuninkaaksi nouseva kruununprinssi hylkää, kieltää, nuoruutensa kumppanin. Hylätty Falstaff-hahmo siirtyikin hahmoksi Shakespearen Windsorin iloisiin rouviin. Sen verran Shakespeare narrihahmoa armahti, että siirsi hänet tragediasta helpompaan osaan, huvitteluun huvinäytelmässä.
En todellakaan halua viedä Mikko A. Himangan blogia sivurauiteeller, pois blogin kysymyksistä, mutta jos minulle esitetään kysymyksiä tai väitteitä, en osaa olla niihin vastaamatta.
Jari (klo 20.12) en muista,m että olisin milloinkaan sanonut KD-puoluetta maanpetokselliseksi. Mistähän sinä sen keksit?
Suomen sotienjälkeisen historian yksi juonne oli SDP:n ja SKDL:n/SKP:n taistelu, politiikassa ja ammattiyhdistysliikkeessä. Tunnettua on, että sos.dem. ammattiyhdistysliike sai tukea USA:sta.
Jari, en todellakaan vihaa KD-puoluetta – mikä saa sinut niin ajattelemaan? Olen eri mieltä sen linjasta, mutta en vihaa sitä enkä mitään muutakaan puoluetta. KD-politiikan tukeminen sopii ehkä nk. vapaiden suuntien jäsenille, mutta ei luterilaisille. Luterilainen teologia on selkeässä ristiriidassa ”kristillisen puolueen” kanssa. Jos pidät dollaritukea kyseenalaisena, sitä on nauttinut myös viides herätysliike ja erityisesti sen jyrkempi siipi, Ylioppilaslähetys, Kansanlähetys ja Uusi Tie-lehti.
Miehet, veljet,
Politiikka on sellainen Pandoran lipas, jota tietoisesti halusin blogissani olla raottamatta. Toki aavistin, että joku sinne keskustelussa sitten kurkistaa… ja sitten se on menoa:)
En ole ihan samaa mieltä kummankaan teidän kanssanne.
Koen hankalaksi ajatella, että joku puolue olisi luterilaisempi kuin joku toinen. Ymmärrän Heikin pointin kahden regimentin erossa pitämisestä, mutta tulee myös ymmärtää kontekstit – Lutherin yhteiskunta oli hitusen eri henkinen kuin tämän päivän Suomi. Ajatuksen taustalla oli tietysti se, että puhutaan hyvästä kristitystä hallitsijasta ja valtiosta (Cuius regio, eius religio). Epäilen, ettei noin tiukka kahden regimentin erottaminen saisi kannatusta vaikkapa Turkissa tai Intiassa. Ehkä me Suomessa keikumme jossain siinä välissä ja suunta näyttää selvästi pois kristillisestä yhteiskunnallisesta identiteetistä… Siinä mielessä terävämmin kristillistä puoluetta voi myös perustella jopa luterilaiselle.
Toisaalta on totuuden hiven siinäkin, että KD:n ja PS:n väliset suhteet ovat piirtyneet hiukan epäselvästi näin vaalien aikaan. Kyse ei ole pelkästään ”teknisistä” vaaliliitoista, vaan myös siitä, että kentällä tuntuu olevan kahta ilmaa. Yhtäällä ovat ne KD:n ehdokkaat, joiden vaalislogan oli ”hallitsematon maahanmuutto seis” (mitä se sitten tällä hetkellä tarkoittaakaan), toisaalla eräskin ehdokkaana ollut ystäväni, joka on henkeen ja vereen maahanmuuttajien ystävä ja on uhrannut ison osan energiastaan heidän tukemiseen. Ylin puoluejohto on ollut asiassa merkillepantavan lyhytsanainen.
Veikkaankin, että KD joutuu tässä asiassa käymään hiukan sisäistä keskustelua, että saisi rivinsä hiukan yhtenäisemmäksi vaalikevään jälkeen. Mikäli oikein luen tilannetta, KD:n sisään on päässyt muodostumaan kansallismielisten etäispesäke, joka tahtoisi vetää koko puolueen linjaa PS:n suuntaan.
Ei liene yllätys, että vierastan moista ajatusta kuin ruttoa. Äänestäjänä 10 pisteen vihje onkin, että puolueen ryhtiliike ja selvä kaapin paikan näyttö vaikuttaa äänestyspäätökseeni.
Pieni huomio Mikon kommenttiin regimenttiopista. Toisinaan näkee ajatusta, että regimenttioppi ei soveltuisi nykyaikaan, koska nykyinen yhteiskunta on vähemmän kristillinen kuin Lutherin aikoina. Regimenttiopin juuret ovat kuitenkin jo Paavalissa (ja itse asiassa Jeesuksessa), ja roomalainen yhteiskunta ei suinkaan ollut kristillinen.
Ero ei olekaan yhteiskunnan kristillisyydessä vaan kansanvaltaisuudessa. Vielä Lutherin aikana tavallinen ihminen oli esivallan alamainen. Me emme enää ole alamaisia vaan kansalaisia.
Olet Vesa oikeassa, siteeraukseni oli hiukan vajaa.
Ikuinen päänsärky Raamatun tulkinnassa on kontekstien välinen jännite. Alkuseurakunnat olivat urbaaneja verkostoseurakuntia, joiden profiili oli hyvin matala. Jostakin Korintin tai Efeson lähiöistä oli tähtitieteellinen etäisyys kaikessa mielessä Capitoliumin piireihin Roomaan. Kristitty yhteiskunnallisena vallankäyttäjänä vaikkapa á la Sipilä olisi ollut täysin käsittämätön ilmestys.
Tämän päivän matalalla hierarkialla siunatussa Suomessa asia on paljon akuutimpi, koska meillä paperimiehestäkin voi sukeutua ministerismies (mitä pidän yksinomaan positiivisena asiana). Siinä mielessä joka aikakausi tuo oman lähestymiskulmansa tähänkin asiaan. KD on muuttunut vuosikymmenien saatossa keskiolutpuolueesta selkeästi yleispuolueen suuntaan. Se on tienannut paikkansa uskottavana puolueena vakaalla kannatuspohjalla poliittisen järjestelmämme vakiotoimijaksi. Homma on siltä osin OK.
Nahkansa luonut Perussuomalaiset vain horjuttavat tätä vanhaa pelikuviota, ja se näyttää aiheuttavan kitkaa myös KD:n sisällä. Toivon, että he valitsevat tässä selkeästi vakaumuksensa kannalta ainoan uskottavan suunnan.
MIKKO A
Enemmän kuin eduskuntavaaleissa, viimeisissä kunnallisvaaleissa nähtiin, että ev.lut. kirkkomme työntekijät pyrkivät laajana rintamana päättäjiksi KD listoilta.
Minusta tämä on hälyttävää ja vahingollista ainakin kirkon kannalta.
Politiikka on sellainen Pandoran lipas, jota tietoisesti halusin blogissani olla raottamatta. Toki aavistin, että joku sinne keskustelussa sitten kurkistaa… ja sitten se on menoa:)
Mikko oikeastaan blogisi liittyy vahvasti myös politiikkaan. Perussuomalaiset saavat tässä jonkinlaista nuuskaa, se joka suhtautuu maahanmuuttoon kriittisesti myös jotenkin leimaatuu. Ongelma on tässä jonkinlainen fasismin esiaste jotka henkilöityvät Halla-Ahoon.
Piispa Seppo Häkkinen näyttää poikkeavan virkistävän positiivisesti yleisestä mielipiteestä.
Jos palattaisi takaisin blogistin teemaan , pelkoon siitä että fasistiset tendenssit yhteiskunnassa muistuttavat 30-luvun tilannetta ennen sodan puhkeamista. Niin kuin blogisti kirjoittaa , niin joitakin samankaltaisuuksia on. Mutta on paljon mikä eroaa myöskin. Tärkeintä on se että demokratia on hallitusmuotona kypsynyt. Ei ole samanlaista ulkoista vihollista mitä valtiokommunismi todellakin oli.
Kuitenkin demokratiaa tulee puolustaa , fasismi nykymuodossa ei tule itsestään häviämään. Menee harhaan jos luullaan että pelkkä vastustaminen riittää. Ei riitä että joitakin ilmiöitä leimataan fasistisiksi .On yritettävä analysoida sitä mikä on herättänyt fasistisen reaktion.
Mitä yhteiskunnassa ja laajemmin globaalisessa yhteiskunnassa voi luoda sellaista tyytymättömyytä mitä nämä nationalistiset ja populistiset puolueet julistavat? Onko tyytymättämyydessä oikeutuksensa. Todennäköisesti on.
Sitten 90-luvun olemme läpikäyneet kaksi suurta lamaa jotka erityisesti ovat koetellet väestön heikointa osaa . Laman korjausyritykset ovat vielä heikentäneet heidän sosiaalista turvallisuuttaan. Kansainvälisyys ja siihen kuuluva riippuvuus toisista valtioista on katsottu syyksi nykytilanteeseen ja siksi nationalistiset tunteet heräävät. Samalla omat vallanpitäjät katsotaan yhteisen kansan pettureiksi joihin ei voi luottaa. Entiset puolueet eivät ole osanneet ottaa kiehuvaa tyytymättömyyttä tosissaan vaan ovat yrittäneet kuvata sitä harhaluuloksi.
Yhtenä tilannetta pahentavana tekijänä on uusliberaalinen taloussysteemi joka romuttaa hyvinvointivaltion sekataloussysteemiä joka loi hyvinvointivaltion. Fasismin vastustamisen on lähdettävä yhteiskuntan taloudellisen systeemin analysoimisesta. Asenteet eivät muut ilman sosiaalisten olosuhteiden muutosta.
Markun analyysi on mielestäni huomion arvoinen. Jotain tämän suuntaista olen itsekin mielessäni pohtinut.
Olet oikeassa, Markku.
Siksi en näe ollenkaan hyvänä tätä tendenssiä, jossa yritetään eristää Perussuomalaiset johonkin vakuumiin – esimerkiksi kampanjoimalla heidän puheenjohtajansa esiintymistä kirkkopäivillä.
Sehän on, kuin laittaisi märkivän haavan päälle pelkän laastarin. Sen alla pääsevät sitten kehkeytymään vielä paljon vaarallisemmat pöpöt. Ei, haava pitää tutkia, avata ja puhdistaa liasta, sitten pitää sitä valolle ja raittiille ilmalle alttiina, että haava alkaa umpeutumaan. Siksi avoin, suora ja analyyttinen keskustelu on avainasemassa. Olen tässä piispa Häkkisen linjalla: yhteydet on pidettävä joka suuntaan. Se ei tarkoita itsessään kaiken hyväksymistä – tietenkään. Ei keskustelu tarkoita hymistelyä ja kritiikittömyyttä. Se tarkoittaa vuorovaikutuskontaktin pitämistä, koska sen avulla kuplan kalvo ei pääse sitkistymään. Kontaktin avulla voi myös saada joitakin pointteja jopa läpikin.
Siksi lähdin itsekin tätä sanan säilää hosumaan.
Nyt ollaan tämän pöyristyttävät mittasuhteet saaneen absurdin keskustelun ytimessä. Ei tämä todellakaan laastarilla parane. Tai pistämällä pään pensaaseen.