Eilen koin sen, mitä harvoin saa kohdata: suurenmoisen esteettisen ja kristillisesti puhuttelevan elämyksen TV:n filmitarjonnassa. Teemalla alkoi 4-osainen näytelmäelokuvien sarja, jossa esitetään peräkkäin William Shakespearen kuningasnäytemien sarja Richard II, Henrik IV: 1. ja 2. osa (molemmat itsenäisiä näytelmiä) sekä Henrik V. Älkää jättäkö väliin! Katsokaa, vaikka silmät puoliunessa voisivatkin kaivata päätä pielukselle. Pää Shakespearella kyllä päätyy pikemmin pölkylle mitä kuninkaisiin tulee! Eikä kaukana ole rinnastus ristille joutumisesta, orjantappurakruunun saamisesta ”kuninkuuden” merkiksi, kun maallinen kuningaskruunu on menetetty.
Viime yön aamutunneilla yritin kirjoitta blogia kokemastani, mutta sanani pakahtuivat. Shakespeare sulki sanat suuhuni. Jäin kuulostelemaan niitä Richard II:n jälkitunnelmissa. Näyttelijöiden englanninkielinen runomitta soi korvissani, vaikka tekstitys kulkikin proosassa ja jätti monia aukkoja alkutekstiin verrattuna. En enää tiedä, mistä lähtestä ammensin mietelauseiksi sopivia elämänviisauksia. Näytelmä suorastaan pursuaa niitä. Juuri niiden myötä katsoja/lukija löytää Shakespearessa aikalaisensa. Kuinka ihmeessä renessanssin kirjailija, jonka identiteettikin on kiistanalainen, tosin turhaan, on saanut aikaan Raamattuun vertautuvaa ikuista inhimillistä draamaa, tragediaa ja pohdintaa.
Ensimmäistä kertaa näin, miten elokuva voi päihittää parhaimmillaan näytelmän esittämisen teatterissa. Se tapahtuu, jos epookkielokuvassa ei liialti paisutella kulisseja, keskitytään psykologisiin päähenkilöihin ja annetaan heidän puhua toiminnalla söheltämisen sijasta. Silti annetaan ajan tulla riittävästi esiin pelkisteisesti tapahtumapaikoissa ja sosiaalisessa kuvauksessa. Richard II oli visuaalishistoriallinen elämys sekin. Visio vuosilta 1377-1399 Englannin historiassa, ”ikuisuustaistelussa” Yorkien ja Lancasterien sukujen välillä. Shakespeare oli aloittanut tästä vallantaisteluteemasta kirjoittamisen näytelmillään Richard III v. 1592-3 ja King John v. 1590/1596-7. Richard II ilmeisesti seurasi King Johnia v. 1596-7. Seuraavat kuningasnäytelmät ovatkin historiallisesti aiheiltaan jatkumoa Richard II:n tapahtumille. Henrik IV molempine osineen on ajoitettu kirjoittamisajaltaan vuosiin 1597-8 ja Henrik V vuoteen 1598-99.
TV-elokuva nosti lukuelämystä selvemmin esiin teeman maallisen kuninkuuden oikeutuksista ja merkityksestä. Kuninkuus on valtaa yli valtakunnan ihmisten, mutta onko maallinen olotila sittenkään verrattavissa Jumalan ihmisten valtakuntaan. Shakespeare antaa kuninkaansa uskoa asemansa jumalisiin oikeutuksiin. Hänellä on elettävänään Richard II:n sanoin ”paratiisi”. Hänellä on valtapiirissään konkreettinen paratiisin puutarha: malliin leikattu geometrinen tarha, jossa puutarhuri on totuuden sanansaattajana vallasta syöstylle apealle kuningattarelle, joita ihmiskäsin luotu maisema ei ilahduta. Nainen, Shakespearen esiinnostama tekijä joka ei ole vain kokija, tajuaa väkisin luodun paratiisin keinotekoisuuden ja rakkautensa traagisen kohtalon vallasta syöstyn hallitsijan rinnalla. Nainen ei ole puutarhassa myöskään syntinen Eeva kuten ajan mielikuvissa esiintyi. Hän on rakastava ihminen, joka joutuu valtapelin uhriksi. Eikä menetä rakkauttaan.
Elokuvassa Richard II on esitetty alusta lähtien versiona stereotypisestä Jeesus-hahmosta: äärimmäisen hoikka, partasuinen, pitkätukkainen nuori mies vaikuttavine katseineen ja huulineen (korostaa puheen merkitystä). Valkeassa vaatteessaan, kupeet vyötettyinä ja kruunu päässään hän on menetettävässäkin loistossaan kuin väärinymmärretty Ihmisen Poika, tavallista suurempi ihminen, joka joutuu ihmisen pienimpään osaan. Towerin vankeudessa Richard on lannevaatteessaan asteesine olemuksineen kuin ristiltä riisuttu Jeesus. Kun vielä paikalle tulee jalkajousiampujien joukko, joista ensimmäisenä toimii kuninkaan lähin ystävä, elokuva näyttää nuolten osumat maalaustaiteen tavoin. Mieleen tulee vakiokuvaus Stefanuksesta, ensimmäisestä kristitystä marttyyrista.
Mutta onko Richard II marttyyri? Ei Shakespearea tulkiten. Hän on ihminen, joka on ”hurahtanut” valta-asemansa itestäänselvyyksiin. Hän uskoo jumaliseen oikeuteensa säätää ajoista ja teoista. Hän elää esteettisenä ihmisenä nautiskellen ja kaunopuheista imartelua kuunnellen ohi aikansa. Suuret tapahtumat (Walesin kapina) ehtivät hänen edelleen. Hän myöhästyy. Vallananastaja Bolingbrokelle on kansan ja aatelinkin keskuudessa tilaus.
Richard II on järkyttävän vahva draama, murhenäytelmä, ihmisen suuruudenhulluudesta narrien maailmassa. Tosin tässä näytelmässä ei Shakespearen viisaille narreille kirjaimellisesti ole tilaa. Kuningas puhuu. Jos on kestoa kuunnella edestakaisin mielentiloissaan eksistoivaa, itseään tiedostavaa antisankaria, se kannattaa. Juuri hänen roolinsa on niitä, jotka osoittavat klassikon klassikoksi eli Shakespearen kirjailijaksi, joka kirjoitti ajastaan (historiaan naamioituna) mutta kirjoitus on tuoretta kuin nykypäivän elämästä napattua viisasta pohdintaa.
Lienee paikallaan sanoa, että yöllä Shakespearen jälkeen sukelsin Heikki Aittokosken Narrien laivaan. Loistava, lähes kaunokirjallinen viitekehys historialliseen tarkkailuun ajassamme maapallon eri kolkilla. Lukekaa sekin, mutta katsokaa ihmeessä seuraavat Teemalla esitettävät kuningasnäytelmät. Tänäiltana on Henrik IV:1 aika. Siinä on huumoria, joka keventää eilisen tosi järkyttävää ja traagista tunnelmaa. Kruununprinssi hurvittelee kuuluisan ”elostelijan” Falstaffin kanssa tavalla, joka ei nykykuninkaallisillekaan vieras. Ja on hyvä muistaa, ettei Falstaff ole harmiton huuliveikko. Hänen suustaan kuuluu madonlukuja, joissa Shakespeare on jälleen lyömätön. –
Mutta loppujen lopuksi Shakespearen näytelmässä pitkä ilo kääntyy itkuksi. Kuninkaaksi nouseva kruununprinssi hylkää, kieltää, nuoruutensa kumppanin. Hylätty Falstaff-hahmo siirtyikin hahmoksi Shakespearen Windsorin iloisiin rouviin. Sen verran Shakespeare narrihahmoa armahti, että siirsi hänet tragediasta helpompaan osaan, huvitteluun huvinäytelmässä.
”Mustapaitojen” kannattajissa taisi olla etenkin körttiläisiä. Nykyään tämä ryhmä (”körttiläiset” tai ”heränneet”) samaistuu lähinnä vihreisiin, he ovat yleensäkin haistelleet lahjakkaasti poliittisia suuntia ja hypänneet voittajaksi veikkaamansa kyytiin. Ennen vihreitä oli voimakas demarisuuntaus.
Suomessa surmataan n. 9000 syntymätöntä lasta vuodessa sosiaalisin perustein. Mitä mieltä bloggaaja on tämän toiminnan eettisyydestä, jota lähes kaikki poliittiset päättäjät kannattavat. Myös vanhusten ja sairaiden surmaaminen ”armomurhissa” saa huomattavan suuren kannatuksen eri poliittisissa ryhmissä oikeasta vasemmalle vaikka vielä ei ollakaan säädetty lakeja. Miten tämä mahtaa sopia kristilliseen etiikkaan?
Jari Haukka, valveutuneena keskustelijana tietänet mitä ”whataboutismi” on? Olet juuri syyllistynyt sellaiseen.
Pentti K,
Kiistän syyllisyyteni “whataboutismiin”. Että asia tulisi selväksi tuomitsen jyrkästi nykyisen perussuomalaisten enimmäkseen vihan lietsontaan perustuvan poliittisen puheen.
Epäilen kuitenkin blogistin pyrkimystä julistaa tietyt puolueet ”Jumalan puolueiksi”. Ei sellaisia Suomessakaan ole. Esim. antisemitistejä löytyy erityisesti Vasemmistoliitosta ja Vihreistä, yksi sellainen on myös demarien kansanedustajana. Antikristillisiä ja ateistisia toimijoita on myös lähes kaikissa puolueissa.
@Jari Haukka
En ole missään tapauksessa julistanut mitään puoluetta immuuniksi näille asioille. Ei kannata lukea tekstistä sellaista, mitä siinä ei ole.
On sinänsä paradoksaalista, että varmaan itse sijoitun Suomen siionin konservatiivisempaan laitaan, kannatan perinteisiä perhearvoja ja pidän sananvapautta tärkeänä. Kyse ei olekaan siitä, mitä asioita ajetaan, vaan siitä, kenen pussiin pelataan. Vihtahousu on taitava laittamaan tarjolle siimoja, jotka kulkevat hämmästyttävän yhdensuuntaisina niiden asioiden kanssa, jotka moni kristitty tuntee oikeana.
Mutta siiman päässä on väärä voima.
PS. Bloggaajan huomion vihan lietsomisesta on oikea ja hyvä että asia nostetaan esille.
Et ole analyysisi kanssa yksin. Uutuus on se, sellainen tulee tällaisessa kristityssä yhteydessä näin voimakkaana.
Tietyistä yhtäläisyyksistä huolimatta maailman nykytilanteen taustalla ei ole maailmansota jota ei katsottu oikeasti hävityksi. Ei ole miljoonia työttömiä entisiä sotilaita jotka ovat järjestäytyneet terroristi organisaatioiksi. Ei ole kommunismin uhka joka panee katsomaan sormien läpi fasismin nousua.
On olemassa populistinen tyytymättömyys joka purkautuu yltiökansalaisuudeksi . Ainoa todella nimetty vihollinen on kontroloimaton siirtolaisuus ja siihen liittyvä islamin pelko.
Arki fasismi joka nyt nostaa päätään , ei ole vain sosiaalinen ja poliittinen ilmiö vaan se sekä lähtee että kukoistaa autoritäärisenä mielentilana. Kansallisuusaatteen lisäksi huudetaan apua moraaliseen rappeutumiseen. Tahdotaan kovempaa kansalaiskontrollia , kovempia vankilarankaisuja, kovennetaan ehtoja kansalaisuuden saamiseksi, Kouluun kuria ja järjestystä , tieteitä pidetään vasemmisto konspiraatioina , ennen kaikkea ilmastokysymys on merkki kansaivälisestä salaliitosta jolla halutaan tuhota kaikki hyvä. Feminismi on pahinta mitä on. Sehän imee voimat miehiseltä vastustuskyvyltä pahaa vastaan.
Tämä on autoritarismista mielenlaatua. Sen kanssa on vaikeata keskustella järkisyillä. Vaikka sellainen mielenlaatu ajaa kohti itsetuhoa ,niin sekin katsotaan paremmaksi kun moraalinen rappeutuminen ja miehisen ”potenssin” häviäminen . Pelätään sekä fyysistä että sosiaalista kastroitumista ja siksi uhotaan ja ollaan niin kovaäänisiä mustien lippujen kantajia.
Tilanne on tällä hetkellä kaoottinen . Kellään ei juuri nyt ole tällaiseen vastalääkettä. Mutta tilanteen analysointi avaa sellaisia keskustelun mahdollisuuksia joka voi auttaa demokraattisen vastarinnan luomisessa. Demokratialla on oikeus puolustautua ja se on mahdollista silloin kun se organisoituu vastarintaan.
Hyvä kommentti. Markku Hirn. Koko demokraattisen yhteiskunnan ja erityisesti kristittyjen pitää huolehtia siitä, että totalitarismin sairaus ei leviä yhteiskunnassa ja fasismista tulisi vähitellen normaali, hyväksytty ilmiö. Mielenkiintoista on kuulla, miten piispa Laajasalon keskustelu kirkkopäivillä Jyväskylässä etenee, avaako se ihmisten silmiä puheenjohtaja Halla-ahon markkinoimaan ihmisvihaan ja sen tuomitsemiseen, vai saako Mestari vain lisää hyväksyntää yhteiskunnassa. Piispa on joka tapauksessa ottanut ison ja tarpeettoman riskin kutsuessaan Halla-ahon julkiseen krskusteluun ja lisäten siten persujen näkyvyyttä.
Halla-aho on kertonut olevansa ateisti, samaa odottaisin muilta ateismia tunnustavilta poliittisilta johtajilta. Ateismi on täysin antikristillinen aate, sitä eivät ”liberaalit” kuorrutukset poista. On vaikea nähdä, mitä yhteisiä päämääriä ateistilla ja kristityllä voisi olla.
Myös nihilistinen materialismi, jota erityisesti monet ”liberaalit” edustavat on yksi totalitarismin muoto. Se hyväksyy vain täyden uskonnottomuudenja ateismin, ja vain oman tapansa jäsentää maailmaa.
Professori Risto Saarisen tutkimus sivuaa myös hänen artikkeliaan TA:ssa 5-6/2015.
Tässä asiaan liittyen myös eräs näkökulma.
https://www.ts.fi/lukemisto/1074145861/EUn+tuntematon+kummiseta
Useampi on kommentoinut kriittiseen sävyyn Teemu-piispan ideasta kutsua Mestari haastateltavaksi.
Saatatte pitää tätä yllättävänä, mutta minusta se on hyvä idea. Ensinnäkin luotan Teemu-piispaan haastattelijana, hän on siinä rutinoitunut ja osaa homman niin, että kukaan haastateltava ei pääse varastamaan showta. Toiseksi en näe vaientamista ja boikotointia rakentavana. Sitä kautta vain kuplat muhivat omilla tahoillaan.
Minusta on tärkeä päinvastoin kutsua tällaiset huolestuttavat näkemykset esiin ja haastaa ne, opponoida ja vaatia perusteet ja motiivit esille. Oikeastaan tämä blogikirjoituksenikin on tehty sillä ajatuksella. Kristityillä pitää olla rohkeutta ja pokkaa astua framille näiden asioiden kanssa.
Tänä päivänä Mestari näytti laatineen poliittisesti nerokkaan blogitekstin omiin kirjoituksiinsa liittyen. Jättämällä hämäräksi, mitä mielipiteitä hän edelleen kannattaa ja mitä ei, äärikansalliset piirit hänen takanaan pysyvät nahoissaan, ja toisaalta muotoilu antaa sopivasti siimaa myös arvostelijoille. Kriittistä lukijaa tämän ei tule hämätä. Tarkempi selko tarvitaan, jotta asiaa voisi oikeasti arvioida. Jää nähtäväksi, onko sellaista luvassa.
Toisin kuin ”Mestari” Hussein al-Taee on harjoittanut rituaalista katumusta kansakunnan edessä anteeksipyyntöjen kera puheistaan Israelin ja isiksen vertaamisessa keskenään.
”…Enkä itse näe suurta eroa Israelin valtion ja ISIkSen välillä, toinen on valloittajana paljon nuorempi.”Molemmissa tapauksessa alueelle on hyökännyt joukko miehiä lännen tukemina valtaamaan alkuperäisväestöltä ”heille historiallisesti kuulumia alueita” ja ovat rakentaneet ”valtion”, jota nyt yrittävät puolustaa. Kumpikin rekrytoi nuoria miehiä ja naisia ympärimaailmaa asiansa edistämiseksi. ISkSen riveissä on yhtä monta kansallisuutta kuin Israelia perustettaessa.”
Me tietenkin ymmärrämme ja uskomme hänen sydämensä nöyrän katumuksen hänen tultuaan valituksi populuksen edustajaksi.
Anteeksi pitää antaa ilman mitään irvailua. Anteeksi on annettava jokaiselle yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Herran rukous on pidettävä mielessä.
Kaiketi tasa-arvo ja demokratia toteutuu myös siten, että esille tuodaan myös muita, kuten Hussein al-Taee, jonka käsitykset voidaan ottaa myös tarkastelun alaiseksi, vaikka se ei kaikkia miellyttäisikkään.
Kaikin mokomin, mutta eihän tuo ”uskomme hänen sydämensä nöyrän katumuksen…” ollut mitään käsitysten ottamista tarkastelun alaiseksi.
Minun henkilökohtainen mielipiteeni on, että tämä blogi on tärkeä puheenvuoro. Siinä kysytään oikeita kysymyksiä, jotka odottavat vielä Halla-ahon johtamissa PS:ssa vastaustaan.
Pastorina pyrin lähtökohtaisesti välttämään kovin yksisilmäistä poliittista asemoitumista, mutta ehkäpä juuri siksi näen myös omalta osaltani tärkeäksi peräänkuuluttaa blogistin tavoin kriittistä suhdetta esimerkiksi väkivallan ja kansalliskiihkon ihannoimiseen (juuri ei-poliittisena henkilönä, ja kristittynä). Nollatoleranssi esim. rasismille ei ole politikointia, vaan hyvää moraalia.
Teemu Laajasalon arvostelukykyyn en kuitenkaan juuri luota, eikä Risto Saarisen artikkeli erityisemmin sytytä. Laajasalo on mielestäni kirkollinen populisti, jonka intressejä Halla-ahon kutsuminen palvelee omalla julkisuushakuisella tavallaan. Saarinen puolestaan maalaa nähdäkseni liian epämääräisillä siveltimen vedoilla. Pidän myös vahvasti liioitteluna väitettä epäpyhästä liitosta konservatiivikristittyjen ja identitaarien välillä, ainakin Suomea ajatellen. – En toki väitä, etteivät myös monet vihervasemmiston ärsyttämät konservatiivikristityt olisi äänestäneet viime vaaleissa Perussuomalaisia, mutta tätä voi tuskin vielä nimittää arvoväritteisellä tavalla miksikään epäpyhäksi liitoksi. – Sitten kun konservatiivinen papisto alkaa laajemmin siunata Jussi Halla-ahon kannanottoja, tämän väittäminen voisi olla oikeutettua, mutta ei nähdäkseni vielä yksittäisten kristittyjen äänestyskäyttäytymisen takia.
Itse olen ottanut näihin ilmiöihin kantaa ainakin kahdessa blogissani.
Ensimmäisessä kannanotossani arvioin Halla-ahoa kriittisesti jo ennen sitä tilannetta, jossa Perussuomalaiset jakaantuivat. Minun nähdäkseni tämä oli tienhaara, jossa jokaisen kristityn tuli määritellä suhteensa rasismiin ja epäterveeseen kansallismielisyyteen:
https://www.kotimaa.fi/blogit/isanmurha/
Toiseksi haastan Kotimaa24:n lukijoita pohtimaan kristityn identiteettiin ja keski-ikäiseen valkoiseen äijäilyyn identifioitumisen fundamentteja ja olennaisia eroja HS:n ulkomaantoimittaja Heikki Aittokosken kolumnia reflektoiden:
https://www.kotimaa.fi/blogit/olen-valkoinen-keski-ikainen-mies-ja-siksi-syyllinen-aivan-kaikkeen/
Jotta voisimme käydä älykästä vuoropuhelua tämän blogin teeman äärellä, meidän tulee nähdäkseni tunnistaa kaksi suurta teemaa:
Yhtäältä on otettava todesta se, että arvokonservatiivien kritiikki vihervasemmistoa kohtaan on hyvin monessa mielessä perusteltua ja oikeutettua.
Toisaalta on osattava tehdä ero maallistuneen arvokonservatismin/kansallismielisyyden ja kristityn erityisen identiteetin välillä.
Nähdäkseni mielekäs arvokeskustelu on mahdollista vain siten, ettei näitä edellä mainittuja teemoja liiaksi sekoiteta toisiinsa.
Jos mielekäs kommentointi jatkuu, jatkan debattia omasta puolestani Pääsiäispyhien jälkeen…
Mielekäs keskustelu on toki tavoiteltavaa. Pelkään kuitenkin, että sellainen jää propagandan jalkoihin. Silloin maallisen ja kristillisyydestä nousevan kritiikin sekoittaminen on todennäköistä ja varmaan tarkoituksellistakin. Toivottavasti se kuitenkin pysyy aisoissa.
Kiitos Mikko, hyvä kirjoitus. Kansanmurhat eivät tule yllätyksinä puun takaa. Maailmanhistoriassa kansanmurhia on aina edeltänyt paha puhe siitä ihmisryhmästä, jota sitten ryhdytään teurastamaan. On syytä kiinnittää huomiota kaikkeen siihen, mistä ilmapiiri muodostuu.
Kotikaupunkini Vantaa on Suomen kansainvälisin kaupunki: lähes viidennes vantaalaisista on syntynyt muualla kuin Suomessa. Täällä ei ole outoa, että jollakulla on ruskea iho tai huivi päässä. He ovat naapureita, lastemme koulukaverien vanhempia, työkavereita, bussikuskeja tai töissä kaupassa. Heillä on kaikilla nimi. Aika moni on tullut pakolaisena. Tähän mennessä en ole havainnut, että heistä olisi aiheutunut ”haittaa” sen enempää kuin Suomessa syntyneistä, kärsimyksestä nyt puhumattakaan.
Kotonani asuu pakolaisia, tälläkin hetkellä peräti kolme. Meidän elämäämme he ovat tuoneet uutta tietoa, näkökulmia ja silkkaa iloa. He ovat Suomelle lahja.
”Mestarin” ja hänen kannattajiensa lausumat kertovat pelkotiloista, joihin voisi auttaa jonkinlainen terapia. Ehkä ”Mestarin” porukoineen olisi syytä osallistua kotouttamiskoulutukseen, jossa opetetaan, millaista on elää länsimaisessa demokratiassa ja miten täällä kuuluu käyttäytyä.
@Johanna: Juuri Gloverin kirjasta meillä taisi olla joskus juttua Turkkuses:)
Ja kas, juuri tänään hyvä afganistanilainen ystävämme teki kerrassaan mainiota lammas-kabulia ja nepalilainen kaveri tuoreita churroja kahvin kaveriksi. Ovat tajuntaa laajentavia kokemuksia aina. Kun läsnä on vielä yhteys Kristuksessa, ei ruokahetki voisi enää olla parempi.
Kuplien puhkominen, rajojen ylittäminen, keskustelu ja toisen ajatusten ymmärtäminen (vaikkei kaikkea tarvitse hyväksyäkään) tulisikin kuulua kristityn perusvelvollisuuksiin. Itsensä hereillä pitäminen tämän maailman tohinoissa yhdessä oman jumalasuhteen hoitamisen kanssa on paras suoja tyhmän neitsyeen kohtalolle.
Afgaanien perinneruoka on mieluinen osa sitä prosessia.
Norjalainen kirjailija ja poliittinen aktivisti Hege Storhaug on kirjoittanut kirjan Islam – Yhdestoista vitsaus. Tuo kannattaa lukea tuo Gloverin kirjan kanssa yhdessä. Tuosa muutama arvio.
https://www.suomenuutiset.fi/aari-islamin-haaste-on-todellinen/
http://timo-vihavainen.blogspot.com/2017/11/terveen-jarjen-puolustus.html
Islam-yhdestoista vitsaus. Samaa mieltä aikanaan oli myös Luther, kun osmaniarmeija yritti vallata Itävallan pääkaupungin 1500-luvulla. (Sanan jäljet, Kaarlo Arffman)
…ja vastapainoksi on hyvä ottaa vaikkapa Jaakko Hämeen-Anttilan ”Islamin miekka” tai joku muu hänen hyvistä perusopuksista islamin ymmärtämiseen. Lukudieetti vähän monipuolistuu. Mitä varmempi on mielipiteestään, sitä tärkeämpi on tarjota itselleen myös haastavia inputteja, joilla joutuu vähän testaamaan positiotaan. Jos seisoo tukevalla pohjalla, sen tohtii tehdä huoletta. Jos ei, jotain joutaa murenemaankin.
Se on parasta vastalääkettä kuplan muodostumiseen…
Kosti, osmaniarmejan pelätyimpiä taistelijoita olivat mustat jani-iitat, jotka oliva Pohjois-Afrikan kristittyjen kotien lapsia. Heidät oli otettu veroina osmaniarmejaan. Heidät tunnisti siitä, että vanhemmat olivat tatuoineet heille ristin kämmeneen.
Tuossa Mikon mainitseman kirjan arviota: http://www.maisterikousa.fi/kirjapiiri/jaakko-hameen-anttila-islamin-miekka/
Niin, Sami, jotenkin minulta on mennyt ohi tuo mainitsemasi Hege Storhaugin kirja. Tuo vastaukseni liittyi tuohon linkkiisi. Professori Timo Vihavainen kirjoittaa siitä 29.11.2017 otsikolla – Terveen järjen puolustus – jossa hän toteaa mm. ”Tämä kirja on niin hyvä ja niin vakuuttavasti ja asiallisesti perusteltu, että ainakin jokaisen suomalaisen poliitikon pitäisi se lukea.”
Ehkäpä olen siinä samassa ”kuplassa” kuin Luther aikoinaan: ”Turkkilaisten etenemisen Keski-Eurooppaan Luther näki Jumalan vastauksena evankeliumin kiittämättömästi vastaanottaneelle kansalle” (Arffman)
Hämeen-Anttilan kirjat islamista ovat hyviä ja asiantuntevia, suosittelen.
Kuten moni on aiemmin todennut, demonisointia tulee välttää. Koskekoon se myös islamia, joka moni-ilmeisyydessään hämmentävä tapaus. Vajaan 2 miljardin ihmisen joukkoa on turha ruveta niputtamaan täällä pohjan perillä kokoon keitetyillä ajatusrakennelmilla. Itseäni häiritsee joidenkin kristittyjen intoa besserwisseröidä islamin teologisilla koukeroilla. Vertaisin sitä siihen, että joku islamin imaami rupeaa opettamaan meille kristityille forenssisen vanhurskauttamisen ongelmakohtia. Islamia ei voiteta hyökkäämällä, syyttämällä ja Muhammadia pilkkaamalla. Kysy keneltä tahansa islamista kääntyneeltä: ainoa toimiva resepti on sinnikäs rakkaus, kunnioitus ja luottamuksen voittaminen. Se on paljon työläämpää kuin takarivistä huutelu.
Ei siis pidä olla sen kummemmin sinisilmäinen kuin vainoharhainenkaan. Reaalimaailma luuraa yleensä siellä jossain puolivälissä.
Reaalimaailma näyttää tällä hetkellä keskittyvän Sri Lankaan. No ei siitä sen enempää.
Ehkä on syytä selventää, että tässä ei ole kyseessä tietenkään yksittäiset muslimit, jotka ovat kääntyneet kristinuskoon. Ei minulla ole mitään heitä vastaan eikä niitäkään vastaan, joka elävät Suomen lakien mukaan. En kuitenkaan ole sinisilmäinen siinä asiassa, etteikö islamisaatio olisi meneillään Euroopassa.
”Marseille’ssa savustetaan kantaväestö systemaattisesti pois asuinseuduiltaan ja samaa tapahtuu kaikkialla muuallakin, missä muslimit kerääntyvät yhteen ja ennen pitkää valloittavat itselleen reviirin, jossa vallitsee sharialaki.” (Hege Storhaug / Timo Vihavainen)
Luulenpa, ettei kristittyjen ”sinnikäs rakkaus” taida oikein riittää koko maailman muslimien kääntymiseen kristinuskoon. Voihan sitä tietenkin yrittää. Voi kenties käydä päinvastoin.
Muhamedin pilkkaamisesta voi menettää päänsä. Jumalaa ja Jumalan Poikaa on pilkattu myös tänä pääsiäisenä ristiinnaulitsemalla hänet syntiemme takia. Kristusta saa kyllä pilkata mielin määrin ivahuudoin, epäjumalanpalveluksella ja muilla keinoin. Jopa eräät papit siihen yllyttävät. Kerran siitä tulee kuitenkin loppu.
Kristittyjen ’sinnikäs rakkaus’ on Jumalalta saatua. Uskon sen riittävän, kun kristityt uskaltavat sitä toteuttaa.