Eilen koin sen, mitä harvoin saa kohdata: suurenmoisen esteettisen ja kristillisesti puhuttelevan elämyksen TV:n filmitarjonnassa. Teemalla alkoi 4-osainen näytelmäelokuvien sarja, jossa esitetään peräkkäin William Shakespearen kuningasnäytemien sarja Richard II, Henrik IV: 1. ja 2. osa (molemmat itsenäisiä näytelmiä) sekä Henrik V. Älkää jättäkö väliin! Katsokaa, vaikka silmät puoliunessa voisivatkin kaivata päätä pielukselle. Pää Shakespearella kyllä päätyy pikemmin pölkylle mitä kuninkaisiin tulee! Eikä kaukana ole rinnastus ristille joutumisesta, orjantappurakruunun saamisesta ”kuninkuuden” merkiksi, kun maallinen kuningaskruunu on menetetty.
Viime yön aamutunneilla yritin kirjoitta blogia kokemastani, mutta sanani pakahtuivat. Shakespeare sulki sanat suuhuni. Jäin kuulostelemaan niitä Richard II:n jälkitunnelmissa. Näyttelijöiden englanninkielinen runomitta soi korvissani, vaikka tekstitys kulkikin proosassa ja jätti monia aukkoja alkutekstiin verrattuna. En enää tiedä, mistä lähtestä ammensin mietelauseiksi sopivia elämänviisauksia. Näytelmä suorastaan pursuaa niitä. Juuri niiden myötä katsoja/lukija löytää Shakespearessa aikalaisensa. Kuinka ihmeessä renessanssin kirjailija, jonka identiteettikin on kiistanalainen, tosin turhaan, on saanut aikaan Raamattuun vertautuvaa ikuista inhimillistä draamaa, tragediaa ja pohdintaa.
Ensimmäistä kertaa näin, miten elokuva voi päihittää parhaimmillaan näytelmän esittämisen teatterissa. Se tapahtuu, jos epookkielokuvassa ei liialti paisutella kulisseja, keskitytään psykologisiin päähenkilöihin ja annetaan heidän puhua toiminnalla söheltämisen sijasta. Silti annetaan ajan tulla riittävästi esiin pelkisteisesti tapahtumapaikoissa ja sosiaalisessa kuvauksessa. Richard II oli visuaalishistoriallinen elämys sekin. Visio vuosilta 1377-1399 Englannin historiassa, ”ikuisuustaistelussa” Yorkien ja Lancasterien sukujen välillä. Shakespeare oli aloittanut tästä vallantaisteluteemasta kirjoittamisen näytelmillään Richard III v. 1592-3 ja King John v. 1590/1596-7. Richard II ilmeisesti seurasi King Johnia v. 1596-7. Seuraavat kuningasnäytelmät ovatkin historiallisesti aiheiltaan jatkumoa Richard II:n tapahtumille. Henrik IV molempine osineen on ajoitettu kirjoittamisajaltaan vuosiin 1597-8 ja Henrik V vuoteen 1598-99.
TV-elokuva nosti lukuelämystä selvemmin esiin teeman maallisen kuninkuuden oikeutuksista ja merkityksestä. Kuninkuus on valtaa yli valtakunnan ihmisten, mutta onko maallinen olotila sittenkään verrattavissa Jumalan ihmisten valtakuntaan. Shakespeare antaa kuninkaansa uskoa asemansa jumalisiin oikeutuksiin. Hänellä on elettävänään Richard II:n sanoin ”paratiisi”. Hänellä on valtapiirissään konkreettinen paratiisin puutarha: malliin leikattu geometrinen tarha, jossa puutarhuri on totuuden sanansaattajana vallasta syöstylle apealle kuningattarelle, joita ihmiskäsin luotu maisema ei ilahduta. Nainen, Shakespearen esiinnostama tekijä joka ei ole vain kokija, tajuaa väkisin luodun paratiisin keinotekoisuuden ja rakkautensa traagisen kohtalon vallasta syöstyn hallitsijan rinnalla. Nainen ei ole puutarhassa myöskään syntinen Eeva kuten ajan mielikuvissa esiintyi. Hän on rakastava ihminen, joka joutuu valtapelin uhriksi. Eikä menetä rakkauttaan.
Elokuvassa Richard II on esitetty alusta lähtien versiona stereotypisestä Jeesus-hahmosta: äärimmäisen hoikka, partasuinen, pitkätukkainen nuori mies vaikuttavine katseineen ja huulineen (korostaa puheen merkitystä). Valkeassa vaatteessaan, kupeet vyötettyinä ja kruunu päässään hän on menetettävässäkin loistossaan kuin väärinymmärretty Ihmisen Poika, tavallista suurempi ihminen, joka joutuu ihmisen pienimpään osaan. Towerin vankeudessa Richard on lannevaatteessaan asteesine olemuksineen kuin ristiltä riisuttu Jeesus. Kun vielä paikalle tulee jalkajousiampujien joukko, joista ensimmäisenä toimii kuninkaan lähin ystävä, elokuva näyttää nuolten osumat maalaustaiteen tavoin. Mieleen tulee vakiokuvaus Stefanuksesta, ensimmäisestä kristitystä marttyyrista.
Mutta onko Richard II marttyyri? Ei Shakespearea tulkiten. Hän on ihminen, joka on ”hurahtanut” valta-asemansa itestäänselvyyksiin. Hän uskoo jumaliseen oikeuteensa säätää ajoista ja teoista. Hän elää esteettisenä ihmisenä nautiskellen ja kaunopuheista imartelua kuunnellen ohi aikansa. Suuret tapahtumat (Walesin kapina) ehtivät hänen edelleen. Hän myöhästyy. Vallananastaja Bolingbrokelle on kansan ja aatelinkin keskuudessa tilaus.
Richard II on järkyttävän vahva draama, murhenäytelmä, ihmisen suuruudenhulluudesta narrien maailmassa. Tosin tässä näytelmässä ei Shakespearen viisaille narreille kirjaimellisesti ole tilaa. Kuningas puhuu. Jos on kestoa kuunnella edestakaisin mielentiloissaan eksistoivaa, itseään tiedostavaa antisankaria, se kannattaa. Juuri hänen roolinsa on niitä, jotka osoittavat klassikon klassikoksi eli Shakespearen kirjailijaksi, joka kirjoitti ajastaan (historiaan naamioituna) mutta kirjoitus on tuoretta kuin nykypäivän elämästä napattua viisasta pohdintaa.
Lienee paikallaan sanoa, että yöllä Shakespearen jälkeen sukelsin Heikki Aittokosken Narrien laivaan. Loistava, lähes kaunokirjallinen viitekehys historialliseen tarkkailuun ajassamme maapallon eri kolkilla. Lukekaa sekin, mutta katsokaa ihmeessä seuraavat Teemalla esitettävät kuningasnäytelmät. Tänäiltana on Henrik IV:1 aika. Siinä on huumoria, joka keventää eilisen tosi järkyttävää ja traagista tunnelmaa. Kruununprinssi hurvittelee kuuluisan ”elostelijan” Falstaffin kanssa tavalla, joka ei nykykuninkaallisillekaan vieras. Ja on hyvä muistaa, ettei Falstaff ole harmiton huuliveikko. Hänen suustaan kuuluu madonlukuja, joissa Shakespeare on jälleen lyömätön. –
Mutta loppujen lopuksi Shakespearen näytelmässä pitkä ilo kääntyy itkuksi. Kuninkaaksi nouseva kruununprinssi hylkää, kieltää, nuoruutensa kumppanin. Hylätty Falstaff-hahmo siirtyikin hahmoksi Shakespearen Windsorin iloisiin rouviin. Sen verran Shakespeare narrihahmoa armahti, että siirsi hänet tragediasta helpompaan osaan, huvitteluun huvinäytelmässä.
Mikko A. Himanka kirjoitti hyvän blogin. Yksi kuluneen vuoden parhaita.
Maailma on kauttaaltaan jakautumassa kahtia ja aikaa seuraavat eivät voi välttyä törmäämästä ilmiöön, jossa mielipiteet ja aktivismi saavat kaikkialla yhä voimallisempia piirteitä. Itse en esim. pitäisi enää sitä suurena yllätyksenä, jos lukisin uutista, jossa USA olisi ajautunut sisällis-sotaan.
Miten me ihmiset voisimme välttää ohipuhumisen ja tarkoituksellisen väärinymmärryksen? Alkaisiko se peiliin katsomisesta? Miten välttäisin sopulismia?
(Valtavirtaa, joka juoksee väärään suuntaan)
Demokratian ongelmahan on usein juuri siinä, että enemmistö on harvoin oikeassa ja siinä, että se jättää vähemmistön mielipiteen monesti huomiotta. Pieni ja äänekäs vähemmistö taas saa usein liian suuren huomion.
Vapauden ihanne on hyvä, mutta väärin ymmärrettynä se antaa oikeuden myös vastuuttomuudelle ja vääryydelle.
Historia ja Raamattu olisi hyvä opettaja, mutta nykyisin se ei kovinkaan monia enää kiinnosta…
”Viisaus on parempi kuin voima, mutta köyhän viisautta halveksitaan, eikä hänen sanojansa kuulla. Viisaitten sanat, hiljaisuudessa kuullut, ovat paremmat kuin tyhmäin päämiehen huuto. Viisaus on parempi kuin sota-aseet, mutta yksi ainoa syntinen saattaa hukkaan paljon hyvää.” Saarn.9:16-18
Tälle evl.kirkon viihtymisen saarekkeelle mahtunee (kommentin saa sensuroida poiskin, jos siltä tuntuu) pieni sitaatti verovaroilla elävän evl.kirkon naispuolisen papin kuvauksesta, joka mielestäni omalla tavallaan kuvaa ylen tylsän tölsynkin mainostamaa ”muovilovea”:
”Osallistuin 1980-luvun taitteessa seksuaaliterapiakoulutukseen. Katsoimme toista vuorokautta seksuaali-akteista tehtyjä videoita. Muistan nauhan, jossa vanha, lihava ja harmaatukkainen pariskunta rakasteli. Koska mies ei ilmeisesti pystynyt saamaan erektiota, hän tyydytti vaimoaan muovipeniksellä. He olivat niin onnellisen näköisiä, että se video jäi erityisen lämpimänä ¬mieleen.” (Kodin Kuvalehti 4/2014: Perhetyön kouluttaja Liisa Tuovinen: ”Seksi on elinikäistä opettelua”)
Kiitos tärkeästä kirjoituksesta. Erittäin suuri uhka on sekin, että kirjoituksessa mainitut ja kristilliselle uskolle vieraat teemat yhdistyvät ko. puolueen joidenkin edustajien aatemaailmassa jonkinlaiseen kristilliseen ajateluun (Huhtasaari). Kiihkeä nationalismi ja muukalaisviha yhdistettynä kristilliseen ajatteluun johtaa jonkinlaiseen suomalaiseen KKK-ilmiöön. Tässä tuli melko raju johtopäätös, mutta suotakoon se anteeksi, jos se menee metsään…
Hyvä kirjoitus.
Kiitos kannustavista kommenteista, allihopa.
Olennaista on se, että kirkko käy omaa diskurssiaan omilla ehdoillaan ilman kansallismielisyyden tms. dopingia. Meillä on aivan riittävästi umpisolmuja ratkottavaksi, eivätkä ne aukea sillä, että niihin haetaan tulivoimaa vieraista voimista. Sen, että ne sattuvat joissakin asioissa hetkittäin kulkemaan samaan suuntaan, ei pidä antaa hämätä. Asiat on pystyttävä ratkomaan Jumalan Sanan ja tunnustusperustamme pohjalta, näinhän KL1:1§ jo määrää.
Kansallismielisyys on Suomessa vaikea rasti, kun siihen on iskostunut niin vahva talvisodan muisto. Taitaa olla niin, että kristillinen usko ja kansallismielisyys toimivat hyvin yhdessä silloin, kun kansa on heikoilla ja vaara uhkaa. ”Siunaa ja varjele meitä”… Presidentti Kyösti Kallion kuuluisassa rukouksessa tiivistyy se mentaliteetti, jossa Herra on heikoissa väkevä.
Toisaalta sitten, kun olemme kansakuntana vahvoilla, kansallismielisyys muuttuu herkästi epäterveeksi, ja silloin kirkon kannattaisi pitää siihen kunnioittavaa etäisyyttä. Kirkollamme nyt on historiallisista syistä tietty kummisedän rooli kaikissa seremonioissa, ja taas huomenna piispa saarnaa valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa. Ehkäpä meidän tulee kirkkona kantaa tämä risti, mutta on syytä pitää tarkka huoli oikeasta asenteesta ja tyylistä.
Jos olen ihan rehellinen, niin tunnenkin hiukan epämukavaa oloa itsessäni aina niinä hetkinä, kun lippulinna kulkee kirkon keskikäytävää kaatuneiden muistopäivänä. Oletteko koskaan ajatelleet, että vain sotilas saa piispan lisäksi pitää hattua päässä kirkossa? Menköön, kun kyseessä on vanha perinne niiltä ajoilta, kun moni asia oli toisin. Mutta ei kiitos yhtään enempää tätä lajia kirkon seinien sisään. Sopiva hajurako pitää homman terveempänä molemmin puolin.
PS.
Kai Sadinmaa näytti muuten ottavan saman aiheen ruuvipenkkiin omalla blogisivullaan, keskittyen lähinnä katolisen kirkon natsisuhteisiin.
Harvinaisen hyvä kirjoitus, kiitos blogistille. Hyvin ajatuksia herättävä, kuten myös tuo viimeisin blogistin kommentti.
MIKKO,
kiitos erittäin tärkeästä blogista minultakin – näitä meidän kannattaa pohtia. Kaikkia kommentteja en jaksanut lukea, mutta kysymyksesi ovat tosi tärkeitä.
2 pientä kommenttia.
1.Kristillisdemokraatit sotkevat Suomea, suomalaista yhteiskuntaa sekä poliittisesti että uskonnollisesti. Toivon, että joku piispoistamme uskaltaisi analysoida heitä. Todellisuutta sotkee sekä PS:n tuki KD:lle, että tuki toisinpäin.
2. Kansalliset, siis Suomen liput kirkoissa ja alttarilla. Sitä sotkuahan harjoittavat sekä sotilaat että partiolaiset – kirkkomme luvalla. Saksan maakirkoissa olisi mahdotonta kuvitella vastaavaa
.
Heikki P,
Todella hämmentävä kommentti KD puolueesta.
1) Suomen ev.lut. yhteisöllä ja sen piispoilla tai muilla toimihenkilöillä ei ole mitään monopolia kristinuskoon. Etääntyyhän se vuosi vuodelta yhä kauemmaksi alkuperäisestä oikeasta uskosta.
2) KD taitaa saada huomattavan tuen ns. vapailta suunnilta, joten miksi asia kuuluisi ev. lut. toimihenkilöille.
3) Ehkäpä Heikki P kertoo hänen mielestään oikeat puolueet jotka eivät ”sotke” Suomea. Ehkäpä erittely miten juuri KD on uhka Suomelle olisi paikallaan.
4) Partiolaiset luopuivat juuri kaikesta uskontoon viittaavasta. https://yle.fi/uutiset/3-10734694
”Ehkäpä erittely miten juuri KD on uhka Suomelle olisi paikallaan.” Luepa tuosta, Jari Haukka: https://www.kotimaa.fi/blogit/pienempi-kysymys-vaaleissa-isompi-kysymys-kirkolle/
KD toimii siis näkemyksesi (blogi) mukaan maanpetoksellisesti. Toivon Supon tutkivan asian ja ryhtyvän toimiin jos tämä jatkuu yhä.
[Sivumennen sanoen eräs seniori demariystäväni kertoi kuinka puolue sai aikanaan vaalirahoitusta käteisenä: matkalaukullisia dollareita. Ilmeisesti CIA:lta. Käytäntö kuulemma oli, että ensin toveri otti päältä tukun vaivanpalkkaa ja loput menivät aatteelliseen työhön. ]
Miksi muuten vihaat yhtä tiettyä puoluetta? Liberaaliutesi taitaa ulottuva vain samoin ajatteleviin. Eikö eri mielipiteiden pidä antaa tulla esille. Miksi kiellä vain yhden aatesuunnan. Onko siis ateistisen liberaalin toiminta pappina mielestäsi sopivaa. Näitäkin on.
KD on tuskin uhka kenellekään, suurempi uhka ovat ateistiset, uskon kieltävät ev. lut. ym toimihenkilöt.
PS. Minusta uskoa ei pidä sekoittaa politiikkaan, mutta poliitikollakin on oikeus uskoa.
JARI, Hyvä Veli
1. Ev.lut. kirkolla ei ole monopolia kristinuskoon Suomessa. Olen täysin samaa mieltä.
Onko KD-puolueella monopoli kristillisyyteen? Minusta ei, vaikka moni niin luulee. Päivi Räsäsen esiintyminen TV:SSÄ aiheutti kymmenientuhansien joukkopaon ev.lut. kirkosta. Antaisitko meidänkin siis osallistua keskusteluun?
2. Aivan oikein. Myös KD: n lahjakas pj edustaa vapaita suuntia.
HV Heikki P,
Jos ihmiset eroavat ev.lut. jäsenyydestä (”kirkosta”) yhden maallikon mielipiteiden takia asia on todella outo. Senkö vuoksi haluat kieltää tuon puolueen: verotulot pienenevät.
Olisiko ongelma, että ev.lut. yhteisö ei juuri ollenkaan ole, ainakaan julkisuuskuvassa, kristillinen yhteisö, vaan enemmänkin se esiintyy yleishyödyllisenä organisaationa joka tarjoaa ”palveluksiaan” asiakkaille. Entä jos ev.lut alkaisi esiintyä uskon puolustajana, luulen että silloin tuli todellinen joukkopako. Ehkä.
Monet tuntuvat vihaavan Päivi Räsästä esim. siksi, että hänen mielestään syntymättömien lapsien surmaaminen ei ole oikein. Pidätkö sinä Heikki heidän surmaamistaan kristillisen etiikan mukaisena?
Päivi Räsänen oli Kansanlähetyksen johtajan puoliso, lisäksi ministeri, joka edusti valtiota/hallitusta kirkolliskokouksessa. Eikö tällä ollut merkitystä?
Mitä aborttiin tulee, minusta on parempi, että sen tekee lääkäri kuin puoskari. Kumpi sinusta on parempi?
HV Heikki P,
”Mitä aborttiin tulee, minusta on parempi, että sen tekee lääkäri kuin puoskari. Kumpi sinusta on parempi?”
Kysymyksesi on johdatteleva, oletat että näin pitäisi toimia joka tapauksessa. Parempi kun lapsia ei tapeta. Laki on tietysti mikä on, mutta kristittyjen ei pidä opettaa että syntymättömien lasten tappaminen on hyväksyttävää.
3. Kristittyjä on meillä kaikissa puolueissa. Mistä KD ottaa itselle oikeuden kutsua itseään kristilliseksi? Suomessa oli aikanaan myös vasemmistolainen kristillinen puolue. KD on porvarillinen. Sen teologinen pohja sopii yhteen vapaiden suuntien, mutta ei luterilaisen kirkon kanssa.
4. Miten lienee. Ainakin Turun seurakuntien hallinnossa ja taloudenhoidossa partiolaiset ovat suurin ryhmä. Raha ainakin kelpaa.
HV Heikki P,
Sana ”kristillinen” ei ole mitenkään suojattu. Mikä tahansa poppoo voi kutsua itseään ”kristilliseksi”.
Itse asiassa protestantismin ydin on, että tässä uskossa on n. 930 miljoonaa paavia eli jokainen protestantti on oma paavinsa. Kaikki voivat tulkita raamattua ja uskoa miten itse hyväksi näkevät. Tämä on johtanut kymmenien tuhansia eri tunnustuskuntien muodostumiseen, usein itse itsensä valtuuttamien saarnaajien ympärille. Näin on sekä P- että E-Amerikassa, Afrikassa ja Asiassa. Pian ilmiö laajenee Suomessakin.
Ongelma ei siis ole KD, vaan protestantismin vakava harha: erkaantuminen oikeasta opista ja Traditiosta. Harha alkoi Lutherista ja pahenee koko ajan.
Jari Haukka,
Taitaa kuitenkin olla niin, että kristinuskon ydin – katsotaan sitä mistä ilmansuunnasta hyvänsä – taitaa olla se mitä Pietari toteaa (Apt.15.9)
”Jumala puhdistaa meidän sydämemme uskolla – ilman tekoja.” Tämä on Lutherin punainen lanka koko WA:ssa. Se on sitten eri asia, mikäli tämä ”lanka” on mennyt solmuun.
”Harha alkoi Lutherista ja pahenee koko ajan”.
Vaikka en itsekään ole erityisen diplomaattinen sanankäyttäjä, on sinun jyrkkiin mielipiteiseesi aika vaikea yhtyä.
HV Heikki P,
”Vaikka en itsekään ole erityisen diplomaattinen sanankäyttäjä, on sinun jyrkkiin mielipiteiseesi aika vaikea yhtyä.”
Ei tarvitse olla samaa mieltä, tietenkään. Pohdi asiaa kuitenkin. Joskus (ei aina) kärjistäminen voi tuoda olennaisen esiin. Pohjimmiltaan kyse on siitä onko Kirkko yksi ja yhteinen vai onko se joukko erilaisten itse itsensä kutsumien saarnaajien johtamien kuppikuntien muodostama.
Luther muodosti oman kirkon ja loi sille uuden opin. Toisaalta hän säilytti esim. väärennetyn uskontunnustuksen Rooman piispan perintönä.
”Sola scriptura” on taas loogisesti ja historiallisesti täysin tajuton periaate. Se kuitenkin mahdollisti lukemattomien lahkojen synnyn, kun jokainen alkoi luoda ihan omaa oppiaan.
Mutta tähän keskusteluun puolestani. Ugh.
Harha ei Haukka alkanut Lutherista vaan Jeesus-liikkeen aatetta, tarkoituksia ja pyrkimyksiä alkoi vivuta vinoon jo Paavali, minkä mm. Heikki Palmu hyvin näyttää kirjassaan Paavali Risti ja Riita. Varsinainen harhalaukaus ammuttiin St. Augustinuksen toimesta, joka Rooman väkivaltakoneiston apuun vinkuen tuhosi ilmeisen lähellä alkukristilisyyttä olleet donatolaiset ja pelagiolaiset.
Yksi karkea huti oli myös ebioniittien ohittaminen: suosittelen luettavaksi erinomasita suomalaista tutkielmaa: Sakari Häkkinen: ”Köyhät kerettiläiset”.
Näyttää siltä, että K24 on muuttunut joksikin HV-kerhoksi. Kivat teille.
SEIJA, Hyvä Sisko,
Minun lähtökohtani näissä keskusteluissa on ollut, että ainakin YRITTÄISIMME kunnioittaa toinen toisiamme. Jos ja kun Jumala on yhteinen isämme, emmekö me silloin ole krisittyinä, kastettuina, sisaria ja veljiä? Vihapuhe on hyödytöntä eikä johda mihinkään.
Mutta ei mitään, kivat vaan sullekin. Iloa ja siunausta.