Kotimaan blogipalstan periaatteiden suositus on, ettei kirjoitettaisi kuin korkeintaan kerran viikossa. Koska ilmeni ajankohtainen tuohtumus, kirjoitan poikkeuksellisesti useammin.
Julkaisen ohessa Helsingin Oodi-kirjaston johtajalle lähettämäni sähköpostin.
Hyvä Anna-Maria Soininvaara,
Professori Paavo Kettunen on välittänyt minulle keskusteluanne edustamanne Oodin aatteellisista periaatteista.
Paavo ehdotti minulle viime keväänä, että osallistuisin saman kustantamon tuottaman Ukrainan sotaa käsittelevän kirjani julkistamistilaisuuteen Oodissa.
Yllättäen keskustelu sai piirteitä, joissa käsiteltiin sitä, onko kyseessä hartaustilaisuus. Itselläni ei ollut tällaista käsitystä tai aikeita asian osalta.
Mainitsen joitakin sittemmin viesteistänne tietooni tulleita seikkoja.
On kiistämätöntä, että Oodin tilat ei ole tarkoitettu uskonnollisen toiminnan harjoittamiseen. Itselleni joskus tiloissanne käydessäni on herännyt kysymys, ovatko ne tarkoitettu edes kirjastotoiminnan käyttöön. Portaali on puhutteleva sisään astuessa, mutta vierailijan yllättää se, että kirjastoa ei näy missään. Vasta yläkerrokseen kulkiessaan hän yleisten kokoontumistilojen jälkeen kohtaa jonkinlaisen viitteen siitä, että kyseessä olisi kirjasto.
Onko kysymys siitä, että Rautatieaseman väki on tahdottu siirtää keskeisellä paikalla sijaitsevaan halliin?
On tietysti vaikea vetää rajaa siihen, millainen tilaisuus on hartaustilaisuus. Ymmärrän täysin, ettei Oodin tehtäviin kuulu sellaisten järjestäminen. Mutta jos joku veisaa tilaisuudessa virren ja joku puhuu tämän jälkeen uskonnollisista kokemuksistaan, muodostuuko näistä vielä hartaustilaisuutta? Ehkä.
Koulujen osalta Suomessa on tehty linjaus, että niiden yleisissä tilaisuuksissa voidaan veisata virsi yleisenä kulttuuriperintönä. Olisi outoa, jos ei näin voisi Oodissakaan menetellä. Olisi myös uskonnonvapauslain näkökulmasta ongelmallista, mikäli joku ei voisi Oodin tiloissa esittää henkilökohtaisia myönteisiä kannanottojaan jonkin uskonnon osalta.
Uskonnonvapauslaki ei säätele yksityiselämää vaan julkista tilaa. Yleensäkin laki säätelee ensisijaisesti julkista tilaa. Henkilöllä on uskonnonvapauslain näkökulmasta oikeus esittää mielipiteensä kaikissa suomalaisen yhteiskunnan julkisissa tiloissa, myös Oodissa.
On luonnollisesti ymmärrettävää, että Oodi ei ole tarkoitettu herätyskokouksille tai hartaustilaisuuksille, ja tämä määräytyy sen käyttösäännöistä, jotka eivät ole ristiriidassa uskonnonvapauslainsäädännön kanssa.
Tiedän tämän asian pomminvarmasti, koska olen asiantuntijatyönä osallistunut nykyisin säädetyn uskonnonvapauslain valmisteluun.
Asia on monimutkainen, koska se koskee kaikkia aatteita ja mielipiteitä.
Voisiko Osmo Soininvaara lausua kirjastonne julkaisutilaisuudessa henkilökohtaisia aatteellisia mietteitään ja valita sen yhteyteen asiaan sopivaa musiikkia, jos rajaatte kaiken aatteellisen toiminnan toimintanne ulkopuolelle? Käsittääkseni tällainen toiminta olisi samassa asemassa kuin uskontoon viittaavan toiminnan poissulkeminen toimintanne piiristä. Voisiko Erkki Tuomioja julkaista teoksensa tiloissanne ja toimittaa sen yhteydessä omaan kulttuuripiiriinsä sopivia performansseja?
Paavo Kettuselle toimittamienne viestien, joita olen lukenut, valossa, edellisessä kappaleessa kuvaamani esimerkit olisivat linjaustenne vastaisia.
Mutta kuten totesin, olen vain tullut ehdotetuksi julkaisutilaisuuden osalta tiloissanne muulta kuin teidän taholtanne ilman asiaa koskevia uskonnollisia aikeita ja tarkoitukseni on saattaa tietoonne melkoinen hämmästykseni kuulemastani.
yst. terv.
Petri Järveläinen
filosofian dosentti
Asia ei ole henkilökohtaisesti maatamullistava. Se heijastaa kuitenkin niitä väärinkäsityksiä, joita uskonnonvapauslakiin liittyy.
Olisi tärkeää, että jossakin akateemisessa tutkimuksessa käytäisiin läpi kaikki uskonnonvapauslainsäädäntöä koskevat hallintopäätökset. Hypoteesini on, että ne ovat kaikki virheellisiä ja asiantuntemattomia. Niiden tulkinta kansainvälisistä käytännöistä ja paikallisesta säätämisestä ovat tendenssimäisiä eivätkä käsittele sitä, mikä oli lain alkuperäinen tarkoitus.
> Koulujen osalta Suomessa on tehty linjaus, että niiden yleisissä tilaisuuksissa voidaan veisata virsi yleisenä kulttuuriperintönä. Olisi outoa, jos ei näin voisi Oodissakaan menetellä.
Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu laulaa suvivirsi koulun kevätjuhlassa.
Sen sijaan ainakaan itse en ole tietoinen, että kulttuuriimme olisi kuulunut virsien laulaminen kirjastossa. Mielestäni tässä kohtaa ei voida vedota perinteeseen.
Koulut ja kirjastot ovat aika verrattavia tiloja, tosin siten, että jälkimmäisessä tulee olla hiljaa. Mutta saastuisiko kirjasto uskonnollisesti esimerkiksi kouluja tehdyn linjauksen valossa, jos siellä joku laulaisi virren etukäteen ilmoitettuna aikana? Vai onko meidän luotettava siihen eduskunnan oikeusasiamiehen okkultistiseen kantaan, että pelkkä rakennus jo tuhoaa ihmisen, koska siitä säteilee vääriä vaikutteita?
> Mutta saastuisiko kirjasto uskonnollisesti esimerkiksi kouluja tehdyn linjauksen valossa, jos siellä joku laulaisi virren etukäteen ilmoitettuna aikana?
Kommentoin ainoastaan sitä, että Suomessa on _kulttuuriperintönä_ veisata virsiä koulussa. Olen omassa lapsuudessani veisannut suvivirttä hyvin todennäköisesti joka vuosi peruskoulun ensimmäiseltä luokalta lukion viimeiseen.
Sen sijaan Suomessa ei ole kulttuuriperintönä veisata virsiä kirjastossa. Ainakaan minä en ole tällaisesta tapakulttuurista koskaan kuullut. Tästä syystä tuo rinnastus mielestäni ontuu.
Ja vastauksena kysymykseesi, minusta mikään rakennus ei saastu siitä, että siellä laulaa, olipa sitten kyse virsistä tai heavy metallista.
Etelä-Pohjanmaalla veistatahan missä taharotahan, jos niikseen tulee. Vaikka poliisitalon aulassa, mikäli tarvetta ilmenee. Täälläpäin on sellainen perinne ja kulttuuri.
Aika jämeriä tapoja. Älkää rehatko niitä tänne etelään.
Eikö olekin ”jämeriä tapoja”? Aikoinaan häjytkin taltutettiin E-P:lla veisaamalla virsiä. Tuo virrenveisuu ei jättänyt etelääkään rauhaan ja ulottui myös arkkipiispa Edvard Bergenheimin korviin tehden hänetkin levottomaksi.
Toisaalta, edustaako Oodi itsekään kirjastojen perinteitä, hiljaisuutta.
Virret sinänsä edustavat suomalaista perinnettä, ilman ”hartausintentiotakin”.
Oodia on aika vaikea kokea kirjastoksi. Kun sisään menee, missään ei näy kirjoja. Lopulta jossakin kolmannen kerroksen perällä on saman verran kirjoja kuin jossakin pienen kunnan kirjastossakin. Ilmeisesti tilalla on jokin muu tarkoitus kirjastoksi sanottuna.
Jukka: Käsityksesi kirjastoista lienevät 1800-luvulta.
Toki yliopistojen kirjastoissa toivotaan edelleen hiljaisuutta tutkijoiden työrauhan varmistamiseksi.
Mutta yleisissä kirjastoissa sellainen hys-hys – meininki hävisi jo noin 40 vuotta sitten. Oodi edustaa mitä parhaimmalla tavalla nykyisten julkisten kirjastojen traditiota.
Jos uskonto on Oodissa jotenkin kielletty aihepiiri, tosi pitkä tulee olemaan kiellettyjen kirjojen lista mm Dostojevskistä Waltariin.
Ettei syntyisi väärää käsitystä, totean selvyyden vuoksi, että puheena olevassa tilaisuudessa ei veisattu virsiä. Etukäteen oli sovittu, että kirjan esittelyn yhteydessä voi olla musiikkiohjelma. Yleisö ei siis laulanut, vaan kirjan esittelyn teemaan liittyen laulutaiteilija esitti yhden aiheeseen liittyvän laulun, joka oli virsi. Se ei ollut uskonnonharjoitushetki, vaan kirjan teeman havainnollistaja. Kirja oli alaviittein varustettu teologinen tutkimus.
Kiitos selvennyksestä, Paavo Kettunen.
Itsekin ajattelin ja ajattelen, että aiheeseen liittyvä virsi ei ole uskonnonharjoitusta.
Monessa virressä on ihan ”yleisinhimillinen” vire ja tietynlainen näkökulma asioihin.
(Täysin neutraali kun on vaikea olla. Hautakin kertoo jotakin.)
Uskontoon viittaavat aiheet ja asiat tuntuvat olevan kovin ”arkaluontoisia” ja herättävät pikaisia mielipiteitä, joskus turhankin kärkkäitä suhteessa siihen, mitä todellisuudessa tapahtuu ja mistä on kysymys.
Mikko Nieminen,
suomalaisessa lainsäädännössä julkisia rakennuksia ei ole eritelty uskonnonvapauslainsäädännön näkökulmasta eristatuksisiksi, kirkkoja lukuunottamatta. Tästä näkökulmasta koulurakennus ja kirjasto ovat samalla viivalla. Yleensä metelin pitäminen kummassakaan ei ole järjestyssääntöjen mukaisesti sallittua, mutta ei niillä juridisesti ole erilaista statusta suhteessa virsien laulamiseen. Tietenkään kirjastoissa ei ole tapana veisata virsiä, kuten ei yleensä kouluissakaan, joskin erityistilanteissa, kuten myös joskus kirjastoissa, varsinkin julkisissa rakennuksissa, joita sanotaan kirjastoiksi mutta jotka eivät oikeastaan edes ole sitä.
Oikeusasiamies on lausunnossaan painottanut, että kirkkorakennus ja sen symbolit vaikuttavat ei-uskonnollisiin henkilöihin ongelmallisesti. Luonnehdinta edellyttää käsityksen, jonka mukaisesti rakennuksilla olisi sinänsä kielteisiä säteilyvaikutuksia. Ehkä kirjastoistakin pitäisi kieltää Raamattujen ja hartauskirjojen säilyttäminen, koska niiden läsnäolo voi olla vaarallista sellaisen henkilön kannalta, joka saa niistä kielteisiä vaikutuksia.
K-marketissa (myydään leipää ja viiniä) pitää voida viettää ehtoollista.
Täällä näköjään keskustelevat kirjastoista ihmiset, joilla ei ole hajuakaan kirjastolaitoksen toiminnasta. Samaan ilmiöön törmää usein keskusteltaessa koululaitoksesta. Jokainen, joka vaikka 1950-luvulla on käynyt kansakoulun, katsoo sen kokemuksen perusteella olevansa pätevä arvioimaan nykykoululaitosta. Ja tässä näköjään jokainen, joka joskus on käynyt kirjastossa, tietää nykykirjastolaitoksen toiminnasta.
Ennen kuin jatkatte keskustelua, kannattaa perehtyä perusteisiin: https://okm.fi/kirjastot/lainsaadanto ja https://suomenkirjastoseura.fi/kirjastolehti/uusi-laki-tekee-kirjastoista-demokratian-puolustajia/ .
En löytänyt tekstistä kannanottoa käsiteltävään aiheeseen. Siinä kyllä todettiin, että kirjastoissa järjestetään erilaisia keskustelutilaisuuksia ja muuta, mutta ei otettu kantaa uskonnon tuomisesta tällaisiin tilaisuuksiin tai esityksiin.
Niinpä. Tästä voisi sitten jokainen jotakin päätellä.
Uskonto kuuluu kirkkohin ja muihin uskonnolle varattuihin tiloihin. Kehitys, jossa yleisistä tiloista tulisi erilaisten uskontojen markkinapaikkoja, on ei-toivottavaa kehitystä.
Uskonnollisten kirjojen julkistamistilaisuudet tulisi siksi järjestää muualla kuin yleisissä tiloissa. Kirjastokäynti, jossa joutuu kuulemaan jeesustelua tai allahtelua, ei kuulu kirjastokokemuksen piiriin.
Juuri näin, eihän kirjastoissa saa niiden auloissa improvisoidusti esittää minkään puoleen vaalijulistustakaan.
Antero ja Seppo, olette OSITTAIN oikeassa, mutta liian halpaa on itse maalata ensin piru seinälle ja sitten käydä sitä vastustamaan. Tässä on nyt kysymys siitä, voiko kirjastossa puhua uskonnosta ja yhteiskunnasta. Ei tietenkään mitään hartaustilaisuuksia tai puoluepropagandaa – pidätteko meitä tyhminä?
Kysymys on siitä, ettei uskontoa eikä yhteiskuntaa, ei kumpaakaan voi rajata kirjastosta pois. Nehän ovat elimellisesti mukana jo kirjojen kansissa! Jos joku haluaa rajata ne kirjastosta pois, hän on syrjimässä niin ihmisiä kuin ajatuksia. Olisin luullut Oodin johtajan tämän oivaltavan, mutta hän on nyt tosi heikoilla jäillä – rajaamassa, supistamassa, ryrjimässä.
Heikki : Tutustuhan nyt tuohon kirjastolakiin, ennenkin rakentelet lisää olkinukkeja.
Ihan pienelläkin silmäyksellä ymmärtää, ettei kirjastojen lakisääteinen velvollisuus on edelleen tarjota yleisölle monipuolisesti kirjallisuutta ja muita materiaaleja ihan kaikilta elämänaloilta, mukaanlukien uskonto ja yhteiskunta.
Aivan käsittämätöntä höpöhöpöä, että esim. Oodin tai minkään muunkaan kirjaston johtaja rupeaisi Waltareita hyllystä poistamaan. Miksi tällaista soopaa syydät?
SEIJA,
aivan, se olisi soopaa. Soopaa ON myös se, jos käydään professori Paavo Kettusen tieteelliin / yliopistollisiin kriteereihin perustuvaa kirjaa kiurjastossa syrjimään. Oletko lukenut=?
Paavo Kettusen kirjoja on saatavana runsaasti kaikissa Suomen kirjastoissa. Jokainen voi tarkistaa oman kirjastonsa saatavuustilanteen oman kuntansa kirjaston nettisivuilta. Jos haluamasi Paavo Kettusen kirja on juuri nyt lainassa, voit jättää siihen varauksen, ja saat sen tuota pikaa luettavaksesi.
On ongelmallista asettaa tarkkaa määritelmää käsitteelle ”uskonnollinen kirja”. Uskonnon tai muunkaan aatteen, ideologian, aatteen, maailmankatsomuksen tai vastaavan ”markkinointi” ei tietenkään sovi eikä kirjastoon. Toisaalta jotkus niin ateistiset kuin ei-ateistiset kirjoittajat voivat kirjoissaan ”tieteen nimissäkin” esittää ajatuksia, jotka ovat maailmankatsomus-uskonnollis-ideologisia. Miten niihin pitäöisi suhtautua? Esim. ei-suomalaisista vaimittakoon Dawkins, Sam Harris ym,. suomalaisista taas esim. Kari Enqvist. He kaikki ovat ottaneet kantaa uskonnollisuuteen ja siten heidän kirjansa voitasiin ymmärtää myös ”uskonnollisiksi” – uskontoihin kantaa ottaviksi. Pohjimmiltaan tieteellisetkin näkemykset perustuvat maailmankatsomuksellisiin oletuksiin. Saako niitä esitellä kirjojen yhteydessä?
Eli järki ja tolkku käteen, muuten joudumme yhä enemmän näkemään oikeussaleissa ”uskonto-oikeudenkäyntejä” tai ”sensuuri-oikeudenkäyntejä”. Moniarvoisuus kuuluu kirjastoonkin.
Niin, sitähän lainsäätäjä kirjastoilta edellyttääkin. Kts. linkki kirjastolakiin yllä.
Jukka Mikkolan kanssa olen suunnilleen samaa mieltä. Samalla ihmettelen, mihin Seija Rantanen väitteensä perustaa. Onko professori Paavo kettusen yliopistollinen ja sitä popularisoiva tuotanto jotenkin voimassaolevan kirjastolain vastaista? Tätä ihmettelen ja pyydän asiaperusteita.
Heikki: Kirjastolaitos noudattaa eduskunnan säätämää kirjastolakia.
Jos haluat, voit käydä tutkimassa melkein minkä hyvänsä suomalaisen kunnan- tai kaupunginkirjaston aivan julkisesti saatavilla olevia tietokantoja. Huomaat, että esim. Paavo Kettunen teoksia on saatavana ympäri Suomen.
Ja mitä tulee tuohon kirjan esittelyyn, niin siitä sanoin mielipiteeni jo tuonnenpana.