JUMALAN VANHURSKAUTTAVA TUOMIO
Jos olet kulkemassa tietä pitkin raahaten valtavaa taakkaa, ja joku toinen ottaa taakkasi kannettavakseen, hän astuu sijaasi. Jos lapsi leikkii tiellä ja joutuu lähestyvän rekan tuloreitille, ja lapsen äiti ryntää tielle, heittää lapsen syrjään ja jää itse rekan armoille, hän astuu lapsen sijaan.
Juuri näin Jeesus teki meille. Hän astui meidän sijaamme. Jeesus otti syntimme päälleen ja kuoli puolestamme, vanhurskas epävanhurskaiden puolesta. Synnit tuomitseva Jumalan vihan salama iski häneen, ja me vapauduimme synnin kirouksesta.
Paavali viittaa tähän valtavaan vaihtokauppaan Roomalaiskirjeen luvussa 5, kun hän sanoo: “Kristus kuoli jumalattomien puolesta… Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme”, Tämä valtava vaihtokauppa on vanhurskauttamisemme perustus. Paavali kiirehtii jatkamaan, että olemme sen tähden “vanhurskautettuja Hänen veressään” eli hänen verisessä sijaiskuolemassaan.
Mutta mitä tässä on tapahtunut? Mitä tarkoittaa se, että olen vanhurskautettu? Tuomio on langetettu. Käsittelen seuraavassa tuota tuomiota ja sitä, miten me vastaamme siihen.
Oikeudellinen päätös
Evankeliset kristityt ovat aina pitäneet ensiarvoisen tärkeänä sitä, että vanhurskauttaminen ymmärretään oikeudellisena päätöksenä, kuten teologimme ovat historiassa sanoneet. Vanhurskauttaminen tarkoittaa vanhurskaaksi julistamista, syyttömäksi julistamista. Vanhurskauttaminen ei ole vuosien myötä tapahtuvaa asteittaista ja vähittäistä muuttumista vanhurskaammaksi. Meistä tulee kerralla täydellisen vanhurskaita, koska Jumala antaa meille vieraan vanhurskauden, nimittäin Kristuksen vanhurskauden.
Näin Jumala vanhurskauttaa meidät: Hän tekee synnittömän Kristuksen syntiseksi antamalla hänen kärsiä verisen kuoleman ristillä, ja vastavuoroisesti Jumala antaa synninpäästön meille, jotka olimme syntisiä ja julistaa meidät vanhurskaiksi ja viattomiksi. Tätä Paavali tarkoittaa sanoessaan meidän olevan “vanhurskautetut hänen veressään”.
Eräs seminaarini professoreista tapasi kuvata
vanhurskauttamisemme luonnetta osuvalla vertauksella. On kuin Jumala olisi kirjoittanut yhdelle kirjanpitolehtiön sivulle kaikkien ihmisten kautta aikojen tekemät synnit ja rikokset. Vastakkaiselle sivulle hän teki listan kaikista Jeesuksen Kristuksen hyvistä teoista ja ominaisuuksista. Sitten Jumala vaihtoi palstojen paikkaa. Hän laski Kristuksen vanhurskauden meidän hyväksemme ja laskutti Kristusta meidän synneistämme ja vääryydestämme, ja niin Kristus kuoli niiden takia.
Päätös on pantu täytäntöön
Miten vakavasti suhtaudut näihin sanoihin, vanhurskautetut hänen veressään. Niiden tulisi olla sinulle kaikki kaikessa. Sinun tulisi ottaa ne kotiisi asumaan, kuten Luther sanoo, ja uskoa niihin kuin ne olisi kirjoitettu juuri sinua varten eilisenä päivänä. Jumalan vanhurskauttava teko ei ole millään lailla persoonaton. Kristus ei kuollut vain ihmisten puolesta yleensä vaan jokaisen yksittäisen syntisen puolesta erikseen, sinun puolestasi ja minun puolestani, joten Jumalan tuomio yltää sinuun ja minuun erikseen.
Tämä vapauttava tuomio ei ole missään mielessä kuviteltu tai epätodellinen. Minun vanhurskautukseni on Jumalan edessä yhtä tosi ja pätevä asia kuin Kristuksen kuolema ristillä, kirottuna. Sinun päätöksesi saattavat olla virheellisiä, samoin minun. Ihmistuomarin langettama tuomio voi olla epäoikeudenmukainen ja väärä. Mutta Jumalan tuomio perustuu täysin tosiasioihin. Hänen tuomionsa on tehokas: se saa aikaan, mitä se julistaa. Kun hän julistaa minut vanhurskaaksi Kristuksessa, se on niin – kaikista syytöksistä, sisäisistä epäilyksistä ja vastakkaisista todisteista huolimatta.
Jumalan tuomio ei myöskään ole pelkkä muodollisuus, johon itse lisään oman uskoni – ja niin uskoni saa sen toteutumaan. Päinvastoin! Jumala on jo langettanut tuomionsa, joka on aivan yhtä peruuttamaton kuin Kristuksen inkarnaatio, kärsimys ja kuolema. Minä saan ainoastaan ottaa uskolla vastaan tämän vapautuksen.
Ääretön arvo
Roomalaiskirjeen luvussa 5 Paavali puhuu Kristuksen kuoleman seurauksista eri näkökulmista. “Kun vielä olimme Jumalan vihollisia”, hän sanoo, “tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta”. Sovittaminen tarkoittaa toisistaan vieraantuneiden henkilöiden välisen yhteyden palauttamista. Sovitus ja vanhurskauttaminen ovat kaksi eri näkökulmaa samaan Jumalan armotekoon. Paavali käyttää näitä kahta termiä synonyymeinä.
Kun Paavali sanoo, että meidät sovitettiin Jumalan kanssa Hänen poikansa kuoleman kautta, hän tahtoo korostaa Kristuksen jumaluutta. Kristuksen jumalallisuus antaa hänen kuolemalleen sen äärettömän arvon. Ainoastaan Jumalan Pojan kuolema kykenee sovittamaan synnit, lepyttämään Jumalan vihan ja muuttamaan hänet armolliseksi ja suosiolliseksi meitä kohtaan.
Jotkut sanovat, että Jumala on lahjomaton; siksi Kristuksen kuolema ei kykene millään tavalla vaikuttamaan häneen tai liikuttamaan häntä suuntaan tai toiseen. Ajatus on kyllä looginen, mutta teologisesti kestämätön. Jumalan armo sai aikaan sen, että hän lähetti Poikansa kuolemaan ristillä, ja samoin hänen Poikansa kuolema saa aikaan sen, että hänellä on meitä kohtaan rauhan ajatukset. Sitä on sovitus. Siinä on meidän kristittyjen ilon ja toivon perustus.
Inspiroitu selitys
Vanhurskauttaminen, sovitus – kun kuulet puhuttavan niistä, onko sinulla ehkä taipumus unohtaa, mikä valtava lohdutus niissä piilee? Sivuutatko ne? Haluan muistuttaa, että vanhurskauttaminen ja sovitus eivät ole pelkkiä teknisiä termejä, jotka voidaan poistaa käytöstä, ellei oma sukupolvemme satu ymmärtämään niitä tai jos emme satu innostumaan niistä tarpeeksi. Näissä termeissä on tiivistettynä Jumalan inspiroima selitys sille, mikä on ristin merkitys juuri sinulle.
Lahjavanhurskaus, uskonvanhurskaus, rauha Jumalan kanssa – sen tulisi olla sinunkin elämäsi tärkein asia, kuten se oli Paavalin elämän tärkein asia; hän piti kaikkea muuta lantakasana sen rinnalla. Haluan kehottaa sinua tunnustamaan Jumalan vanhurskauttavan tuomion, omaksumaan sen itsellesi, ammentamaan siitä päivittäin sekä elämään sen voimasta, jotta voit Paavalin tavoin sanoa: “Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta … Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta”.
Meille jää siis vain yksi vastaus Jumalan vanhurskauttavaan tekoon: usko. Ja silloin “olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, ja meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta”.
Rauha Jumalan kanssa, Mitä Raamattu opettaa vanhurskauttamisesta?, Luterilaisen ja amerikkalaisen Robert D. Preusin (1924-1995) artikkeli God´s Justification, Lutheran Witness, 1963, s. 12-15, suomeksi Suomen Luther- säätiö, 2003, Aamutähti Nro. 23. Jotkut ovat pitäneet Preusia yhtenä 1900-luvun suurimpana luterilaisena teologina.
Ehkä julkaisen vielä samalta tekijältä myös jatkon tälle tekstille eli VANHURSKAUTTAMISEN SEURAUKSET.
Jeesuksen mukaan he kelpaavat tuomiopäivänä Jumalalle,jotka ovat tehneet Häne tahtonsa ja tuo tahto ilmaistaan yksinkertaisesti ja selkeästi Matteuksen evankeliumin 25 luvun jakeisas 31-46.
Tuohon tahtoon ei mm. kuulu viherpipertäjien eikä homojen eikä muiden vähemmistöjen painaminen.
Eräässä vanhassa hengellisessä laulussa todetaan osuvasti Jumalan laista ja Jeesuksen asemasta ja tehtävästä: ”Lakias en täyttämään pysty tuskan työlläkään, vaikka kaiken antaisin, yöt ja päivät itkisin, synnin jäljet jäävät vain tai ain, Jeesus ainut auttajain.” Jeesuksen vanhurskaus kelpaa Jumalalle, ei meidän omamme.
”Jeesuksen vanhurskaus kelpaa Jumalalle, ei meidän omamme.”
Lue se Matteus 25:31-46 uudelleen ja sisäistä se ja myös se mitä sana vanhurskaus ( hepr. zaddiq=oikeudenmukaisuus) on tuolloin oikeasti merkinnyt.
Lue sinä Roomalaiskirjeen alku, Room. 5:1-11, jota Preuskin tässä selittää ja ottaa esille puhuen vanhurskaudesta. Paavalihan usein puhuu armosta pelastumisesta uskon kautta ei tekojen, ettei kukaan kerskaisi esim. Ef. 2:5, 8-9. Matteus 25 pitää selittää niin, että uskovaisten teoista näkyy nimenomaan heidän uskonsa. Opi sinäkin selittämään Raamattua Raamatulla.
”mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen eikä lain teoista, koska ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista.” Gal. 2:16
Minä jotenkin annan enemmän arvoa Jeesuksen mielipiteille Jumalasta kuin teltantekijä sovinisti Paavalin käsityksille Jeeuksesta. Matteus 25: 31-46 on niin yksiselitteinen ettei siinä muita selittelyjä tarvita. Jeesus ei muuten käytänyt kertaakan kreikan sanaa kharis…
Paavalin kirjeet ovat tietenkin myös osa Jumalan Sanaa. Ja vaikkei Jeesus itse olisi käyttänyt tuota sanaa, kharis = armo, suosio tai hyväntahtoisuus, Paavali on, ja se riittää ainakin minulle.
Miten tämän ”uskon” saa ja mitä muuta se pitää sisällään kuin tuon vanhurskautumisen?
Miksi kysyt minulta tällaista? Oletko vielä täysin kokematon ja jopa tietämätön näistä asioista? Mutta olen aikaisemmin jo huomannut keskusteluista kanssasi, että et ole täysin selvillä näistä asioista. Sinulla tuntuu vain olevan halu jankuttaa täällä. Kirjoita mieluummin oma blogisi. Eikö se olisi parempi?
Tai vastaan näin, kun Jeesus ja hänen evankeliuminsa on koskettanut sinua, alat myös turvata, turvautua, luottaa ja huutaa häntä avuksi kaikissa elämäntilanteissa.
Mika Rantanen miksi rauhasi menee?
Siis kysyn kun tuot esille ”uskoa” joka minusta kuulostaa kuin se olisi vain ulkoaopeteltua toistoa aivan kuin rippikoulussa opetellaan Isä meidän rukous ym ulkoa ilman että todella ymmärtää mitä ne sisältävät?
Miten tullaan uskoon eli todella saadaan vanhurskaus?
Vastasin sinulle jo, ja siitähän koko bloginikin puhuu, etkä sinä minun rauhaani vie. Uskoon kuuluu myös pitäminen kiinni Jumalasta, totuuden tunteminen, tietäminen ja pysyminen Jumalan armossa. Jeesus: ”Pitäkää usko Jumalaan.” Mark. 11:22. Jeesus: ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä.” Joh. 15:4. Paavalikin ja Barnabas kehottivat ”pysymään armossa”. Apt. teot 13:43 ja ”pysymään uskossa”. Apt. teot 14:22. Oikeastaan saamme luottaa siihen, että ennen kaikkea Jeesus pitää meistä uskovista kiinni ja hänen otteensa pitää. Minua ei muuten haittaa yhtään se, jos joku ei pidä minua uskovaisena, niitä kyllä aina löytyy eri porukoista. Vastaan vielä Paavalin sanoin ”Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” Room. 10:17. Uskon myös, että Jumalan sanalla on tarvittaessa voima saada kenet tahansa tekemään parannuksen eli kääntymään. Matt. 3:2, Mark. 1:15.
Mikko Rantanen:””Jumala antaa synninpäästön meille, jotka olimme syntisiä ja julistaa meidät vanhurskaiksi ja viattomiksi. ””
Milloin tulit vanhurskaaksi?
Tullessani uskoon. Mutta nyt lopetan täällä keskustelun kanssasi samoin Seppo Heinolan kanssa.
Mutta sen, ettei nyt enää, Kristuksen hallitessa, todellisuudessa ole olemassa mitään syntiä, kuolemaa eikä kirousta, me myös joka päivä tunnustamme apostolisessa uskontunnustuksessa sanoessamme: ”Minä uskon pyhän seurakunnan”. Sehän on suorastaan samaa kuin sanoisimme: Minä uskon, että seurakunnassa ei ole mitään syntiä eikä mitään kuolemaa. Kun ne, jotka uskovat Kristukseen, eivät ole syntisiä, eivät he ole kuolemaankaan vikapäitä, vaan ovat peräti pyhiä ja vanhurskaita, synnin ja kuoleman herroja ja iankaikkisesti eläviä. Tämän käsittää tosin ainoastaan usko: sillä me sanomme: ”Minä uskon pyhän seurakunnan”. Jos taas kysyt neuvoa järjeltäsi ja silmiltäsi, arvostelet asiaa aivan toisin; huomaathan sinä jumalisissa paljon sellaista, joka sinua loukkaa: huomaat heidän silloin tällöin lankeavan, tekevän syntiä, olevan heikkoja uskossa sekä vihan, kateuden ja muitten pahojen taipumusten kiusaamia, ja siis: ”Seurakunta ei ole pyhä”. Mutta minä en suostu tähän päätelmään. Jos tarkastelen joko lähimmäisen persoonaa tai omaani, se koskaan ei pääse pyhäksi; mutta jos tarkastelen Kristusta, seurakunnan sovittajaa ja puhdistajaa, on se kauttaaltaan pyhä, sillä hän otti pois koko maailman synnit.
Synnit eivät siis todellisuudessa ole siinä, missä niitä havaitaan ja tunnetaan; eihän Paavalin jumaluusopin mukaan mitään syntiä, mitään kuolemaa, mitään kirousta enää ole maailmassa, vaan Kristuksessa, siinä Jumalan Karitsassa, joka ottaa pois maailman synnit ja joka tuli kiroukseksi meidän edestämme, lunastaaksensa meidät kirouksesta. Filosofian ja järjen mukaan sitävastoin synti, kuolema (ja kirous) ovat ehdottomasti vain maailmassa, lihassa ja syntisissä. … Todellinen jumaluusoppi taas opettaa: Maailmassa ei enää ole olemassa mitään syntiä, kun Kristus, jonka kannettavaksi Isä heitti koko maailman synnit – Jesajan kirjan 53. luku (6. jae) – on voittanut, hävittänyt ja surmannut sen omassa ruumiissaan. Hän on kerta kaikkiaan kuollut synnille, mutta noustuaan kuolleista hän ei enää kuole. Missä ikänä siis on olemassa uskoa Kristukseen, siinä todellakin synti on hävitetty, kuollut ja haudattu; siihen taas, missä ei ole olemassa uskoa Kristukseen, synti jää olemaan. Ja vaikka pyhissä vielä on synnin jätteitä, kun mm. eivät usko täydellisesti, ne kuitenkin ovat kuolleita, koska niitä uskon tähden Kristukseen ei heille syyksi lueta.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 343-344, Sley, vuoden 1957 painos.
Kelvollisuuteen Jumalan edessä riittää yksinkertaisesti Jeesuksen sanat lähimmäisen rakkauden merkityksen ymmärtämisestä Ei mitkään muut tekstit utopioineen.
Minun uskoni oman näkemykseni lisäksi perustuu Korkeimman sanansaattajan Jeesuksen mahdollisimman realistisiksi todettuihin sanomiin.
En ole perehtynyt Lutherin oppiin niin hyvin, että kykenesin perusteellisesti keskustelemaan siitä. Jokaisella ihmisellä on positiivisia käsityksiä uskosta Korkeimpaan. Lutherin ihmisarvostus on sitä luokkaa, että henkilön ajattelu ei positiivisesti kiinnosta minua.
Simul iustus et peccator eli kristitty on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas.
Nämä kaksi kommenttia olivat vastaus kysymyksiin, jotka nyt ovat poistetut.
Nyt vastaus Mika Rantaselle. Jeesus, ihminen ei ole syntinen. Olen samaa mieltä.
Lutherin Galatalaiskirjeen selitys, on yksi Kristillisen opetuksen helmiä. Siihen syventymistä voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneet Lain ja Armon merkityksestä Kristitylle.
Ismo, olet oikeassa. Minunkin sitaattini täällä siitä kirjasta on oikeastaan vain pieni osa suuresta kokonaisuudesta. Niin laaja se teos on sillä onhan siinä sivujakin n. 700.
Hyvä blogi Mika Rantaselta, samoin monipuolisesti kommentoineilta lukijoilta.
Luther ja Paavali katsovat Jumalan antavan uskon niille joille Jumala sen tahtoo antaa, ja Luther nimenomaisesti oikean uskon mikä sitten on pelastavaa uskoa Kristuksessa. Edellinen tarkoittaa ettei pelastus koske kaikkia ihmisiä.
Asia mihin edellisestä riippumatta kiinnitän huomiota on katumuksen sakramentti. Kun Ihminen haluaa uudistaa elämäänsä hän katuu ja samalla huomaa, tunnistaa ja tunnustaa syyllisyytensä. Kun Hän tässä onnistuu ei tämäkään säällisessä tulevan toiminnassa lupaa autuutta tulevassa mahdollisessa vanhurskaan osassa. Sitten on vielä kysymys epäuskon hetkistä nyt jo mielessään uskovan elämässä. Nämä hetket kun usein saavat toistamaan jo anteeksisaatua. Tässä hyvin saa huomata Lutherin ripin mikä päästää oikeasta uskosta syntyneen synnintunnon mikä samalla on Lutherin katumuksen sisältö.
Näin katuva ja syyllisyyttänsä ymmärtävä Ihminen hyvin jää toiseksi Ihmiselle joka Lutherin ja Paavalin mukaan tulee armahdetuksi oikean uskon kautta. Eikö tämä ole mielivaltaista toimintaa Herraltammekin.
Eikö Luther itsekin ollut pettynyt työnsä tuloksiin: Aateliset ahneita, yleinen hyvänteväisyys tyrehtynyt, ja moraalittomuus ja raakuus lisääntyi, ja oliko aivan talonpoikien keskuudessa. Edellinen ei tarkkaa lainausta.
Eikö Hän ollut myös aikeissa jättää Wittenbergin taakseen pettymyksensä takia.
Näin kysymys Fides Sola vaikko jotakin lisättynä vaivasi Häntä.
Se taisi olla hillittömyys minkä lisääntymisestä Luther pohdiskeli.
Reformaattoreista Zwingli ja Calvin olivat myös toista mieltä Caritate Formatan kokonaan poisjättämisestä pelastumisen asiassa, toinen vähemmän ja toinen enemmän.
Tämän enemmän epäilleen kohtalosta pelastumisessaan Luther oli kovasti huolissaan, nyt en muista kumpaa edellämainituista epäilys koski.
Kuitenkin näin voi huomata oikean uskon ja säällisen elämän velvoitteiden arjen työssä ja toiminnassa kilvoitelleen aikanaan uudistettaessa nykyisenkin kirkkomme opinsisällyksiä.
Toki Luther, kuten aiemmissa kommenteissa on todettu, totesi töitten arjessa olevan sitten Jumalan tekoja ihmisessä oikean uskon saamisen seurauksena ja jälkeen.
Kun Luther vuonna 1544 oli kirjoittanut poleemisen kirjoituksen ”zwingliläisiä” vastaan, jotkut sveitsiläiset halusivat jopa tappaa hänet. Silloin reformoitu Jean Calvin (1509─1564) kehui mm. Lutherin voimakkaasti levittäneen pelastuksen oppia. Calvin sanoi myös, että, vaikka hän nimittäisi häntä itseään perkeleeksi, hän kunnioittaen tunnustaisi Lutherin ”erinomaiseksi Jumalan palvelijaksi”. Concordia 4/2002, s.9.
Englantilainen baptisti John Bunyan (1628─1688), joka tunnetaan erityisesti kirjastaan ”Kristityn vaellus”, halusi asettaa Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen kaikkien kirjojen yläpuolelle, lukuun ottamatta Raamattua. Humanisti Erasmus Rotterdamilainen (1465 t. 1466─1536) sanoi ”Lutherin olleen liian suuri, että minä osaisin kirjoittaa häntä vastaan”. Katolilainen oppinut Masius (1514─1573) kirjoitti, että yhdellä Lutherin kirjoittamalla lehdellä lienee ”enemmän perusteellista teologiaa kuin toisinaan jonkun kirkkoisän koko kirjassa”. Concordia 4/2002, s.9.
Tässä vähän eri teologien puheita Lutherista, tämä sitaatti löytyy pro gradustani sivulta 45. Suora linkki graduuni:
http://hdl.handle.net/10138/21716
Kiista ehtoollisesta jakoi myös Lutheria, Zwingliä ja Calvinia.
Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. 1 Joh. 1:8.
En tunnusta meissä olevan mitään täydellisyyttä tässä elämässä. Tämä olisi suurin kaikista erehdyksistä. Kristus on ainoa täydellisyytemme, kaikki kristillinen täydellisyys on ainoastaan Jeesuksen veressä; se on meille siirretty (luettu), ei meissä oleva täydellisyys.
Nicolaus Ludwig von Zinzendorf, (1700 – 1760), saksalainen kreivi sekä herrnhutilaisuuden perustaja ja johtaja, joka joutui myöhemmin pakenemaan viranomaisia Yhdysvaltoihin. ARMOA ARMOSTA, s. 106 – 107, Sley, 1966.