Eilen vastaan tuli tuo kristityn elämän paradoksi. Olin melkoisen matkan päässä entisen Rovastikuntamme miesten saunaillassa.
Illan seurojen alussa pappi puhui linnuista. Siitä miten lintujen elämä ei ole ollenkaan huoletonta. Kirjosieppo on pieni lintu , mutta joutuu usein puolustamaan pesäänsä. Jos kirjosieppo näkee pesän lähipiirissä tikan, niin se hyökkää varmasti sen kimppuun heti. Pappi kysyi sitten meiltä, sitä miksi Jeesus oli kertonut vertauksen linnuista. Seppo vastasi siihen, että ”Jeesus tiesi, että ihmisillä on paljon huolia”.
Aloin siinä itsekseni muistella jotain opetusta ja taisin unohtaa seurata puhetta loppuun. Muistin jostakin opetuksesta sen, miten rukouksessa usein viemme huoliamme Jumalan alttarin eteen ja sitten pois lähtiessämme otamme ne mukaamme. Rukouksen tarkoitus kun kuitenkin on se, että huolet myös jäävät sinne alttarin eteen. Näistä ajatuksista jäin sitten kiinni illemmalla.
Siitä sitten illan lopuksi lähdimme ajelemaan kukin kotiinpäin. Muutaman kilometrin ajettuani näyttöön tuli teksti: ”oikean takarenkaan paine on alentunut.” Huoltoasema oli siinä sopivasti lähellä ja lisäsin siellä painetta, mutta teksti ei kadonnut näytöltä. Ajelin hiljakseen eteenpäin joku puolisen tuntia ja seuraavalla huoltoasemalla taas lisäsin paineita. Näin jatkoin kotikaupunkiin asti. Jätin auton tutun huoltoliikkeen pihaan. Arvelin, että siitä sen aamulla saisi helpommin liikkeelle, kuin kotipihasta. Mikäli rengas olisikin aamulla tyhjä.
Auton jätettyäni läksin lampsimaan kotiin hiostavan lämpimässä kesäyössä. Siinä muutaman kilometrin matkalla oli hyvä miettiä, illan puheita ja keskusteluja. Totesin että hyvähän minunkin olisi huolettomuudesta on puhua, jos huolia ei ole. Kuinkas nyt kävi, kun olin kaukana kotoa ja nukkumaanmenoaika jo käsillä, joten apua ei olisi saatavilla. Huoli siitä saisinko vietyä kyydissä olevat takaisin ja päättyisikö matkanteko renkaan tyhjenemiseen. Nykyautoissa kun ei ole vararenkaita. Miten tässä oikein kävisi. Huolia oikein ryöpsähti mieleeni ajaessani. Eikä niitä voinut noin vain karistaa pois niskasta.
”Sinä olet kuitenkin Herra, luvannut olla kanssani joka päivä”. Varmaan se tarkoittaa tätä yötäkin.
Joten sinuun turvaudun. Huoli pysyi yhä mielessä, mutta tuli jotenkin ihmeellisen turvallinen olo.
Huolettomuudessa onkin näköjään kyse hyvästä suhteesta turvalliseen Taivaalliseen isään, eikä niinkään huolien määrästä.
Positiivinen juttu. Eikä tarvitse mennä talouden mekanismeihin, vaan taloutta(kin) ohjaaviin periaatteisiin.
Subsidiariteettiperiaate, distributismi ja vastaavat kristillissosiaaliseen aatemaailmaan kuuluvat jutut olisi hyvä saada taas suomalaistenkin poliitikkojen, ja poliittisen keskustelun, tietoisuuteen.
Vaalit ovat tulossa. Tässä ollaan liikkeellä hyvissä ajoin. Mitä kansalaisryhmää nyt kosiskellaan? Aihe on kuitenkin mielenkiintoinen. Toivottavasti myös paneelikeskustelun sisältö.
Tarkoituksellisesti tuotetaan kahta ihmistyyppiä, sopeuttajia ja sopeutuvia, joittenka kummankin toivotaan synnyttävän lisäarvoa siten, että syntyy voittoa kansantalouden polttoaineeksi. Pieni ihmistaimi muovataan lapsesta asti automaatiksi, jonka toivotaan sisäistävän yhteiskunnan arvot siten, että Hän toimii automaatin tavoin. Epäitsenäisyys ja kyselemättömyys tuottavat heikon Ihmisen, joka on hyvä kohde mainostoimistojen ja poliittisten impresaarien propagandalle. Kirkon pitäisi puolustaa Ihmistä, mutta sitähän Se ei tee. Kirkkomme ei halua huolehtia Ihmisen sielusta, vaan Se haluaa rinta rinnan toimia politiikan juoksupoikana, koska Se saa omat kymmenyksensä taloudellisesta toimeliaisuudesta. Toinen asia on kirkon käsitys oikeasta kristityn ihmisen persoonallisuudesta. Calvinin oppien mukaan siihen kuuluu syyllisyyden ja ahdistuneisuuden kokeminen. Tämähän on hyvä lähtökohta tarjota Ihmiselle pelastusta. Mutta kysymys onkin mistä ja mihin. Ihminen, joka kärsii jatkuvasta voimattomuuden ja arvottomuuden tilasta, jota seuraa jatkuva epäilys pelastuksen tai kadotuksen mahdollisuudesta ja joka huolensa takia ei kykene kokemaan iloa, ja jolla ei ole uskoa omaan kykyynsä muodostaa päämääriä arvoille, jotka ovat Hänen omiaan, kärsii vakavasta vajavuustilasta, mutta on erinomainen asiakas kirkolle ja talouden pyrkimyksille saada polttoainetta. Se, että tallaista Ihmistä ei pidetä sairaana, johtuu siitä, että niin monet kärsivät samasta vaivasta. Onko tämmönen sitten Ihmisarvoista elämää? Ahneutta ja kunnianhimoa pidettiin ennen mielenvikasuuden muotoina. ( Spinoza, Ethica 4.ä). Tänä päivänä ne ovat kelpoisuusehtoja korkeisiin tehtäviin. Niin se aika muuttuu. Sitten on se asia, että kyllä ihmiset ennen pitkää reagoivat ja siinä onkin todellinen mahdollisuutemme pelastua.
Mitä sinulla, Väisänen, on tarjota tilalle?
En ole ainakaan toistaiseksi nähnyt teologisille ja yhteiskuntapoliittisille näkemyksillesi ainuttakaan vaihtoehtoa, vielä vähemmän valmiutta asettaa maksiimeja vaihtopöydälle avoimesti koeteltavaksi.
Hyvä ja realistinen johtopäätös lopussa!
Joku viisas on todennut, että murheitten määrä on vakio. Jos ei ole mitään isoa murhetta elämässä, ihminen kantaa mielessään monta pientä huolta niin, että ”kiintiö” täyttyy.
Asioiden hoitamisella ja niistä liikaa huolehtimisella on melkoinen ero. Samoin näyttää olevan sillä kiireellä, jossa tehtävä on hoidettava nopeasti ja sillä kiireellä jossa aavistaa että nyt ei ehdi.
Sisäoppilaitoksessa kerran sain käsiini lapun jossa luki: ”juokseminen ei auta mitään, jollei ole lähtenyt ajoissa”. Kuki oli saanut oman lappunsa ja ne piti lukea ääneen. Luettuani sen koko luokka räjähti nauruun. Tapani oli lähteä tunnille aina liian myöhään ja juosta kovaa paikalleni.
Toisenlaisesta kiireestä vain nauttii. Siinä tietää saavansa vauhdilla aikaan jotain ja on ilo tehdä tehtävää kovalla vauhdilla.
Suomen kieli on aika köyhää, kun se ei tee eroa kahden täysin erilaisen huolehtimisen välillä.
Pekka: ”Nykyautoissa kun ei ole vararenkaita.”
Ei ole, ei mutta mikä ihmeen biili se semmoinen on, jossa ei ole paikkavaahtopulloa ja tupakansytyttimeen liitettävää kompressoria vararenkaan sijaan?
Ei tarvitse edes käsiä liata, kun renkaan saa pitämään.
Kävisikö paikkavaahtopullo ja kompressori hyvästä saarnanjuuresta vai pitää kö kuitenkin olla vararengas ja saarna siitä?
En vienyt autoa merkkihuoltoon ja eivät huollossa olleet tarkistaneet vaahtopullon viimeistä käyttöpäivää.
Kai siitäkin saarnan aiheen saisi. Huolehdimme kyllä vaahtopulloista, mutta se että kerran kuolemme ja siitä alkaa iäisyys ei meitä huoleta. Kuolema on kuitenkin meillä jokaisella edessä, mutta elämme niin kuin semmoista ei koskaan tulisi. Renkaan puhkeamiseen varaudumme kaikki, vaikka se on melko epätodennäköistä. Kuolema sen sijaan tulee varmasti.
Pekka: ”kuolemme ja siitä alkaa iäisyys ei meitä huoleta”
Pitäisikö? Jos pitäisi, niin miksi?
Pekka: ”Kuolema on kuitenkin meillä jokaisella edessä, mutta elämme niin kuin semmoista ei koskaan tulisi.”
Miten eletään niin kuin kuolemaa ei koskaan tulisi? Entä miten eletään niin kuin kuolema joskus tulee?
Eikös sen nyt pitäisi olla selvää ainakin joka ikiselle täyspäiselle aikuiselle ihmiselle, että kun henki kropassa vielä pihisee ja pumppu työntää verta aivoihin, niin se on sitä elämistä ja kun se pihinä ja pumppaaminen loppuu, niin se on sitten sitä kuolemista. Miksi sitä pitäisi sen kummemmin pohtia – asiahan on selvä kuin pläkki, ettei elämästä selviä hengissä, elääpä sen elämänsä ihan miten vain.
Minä – etkä sinäkään pidä minua täyspäisenä. Joten vastaaminen ei sinua paljon hyödyttäisi.
Pidän itseäni suurena typeryksenä. Omia pimeitä nurkkiani en tunne. Saamani kritiikki voi niihin tutustumisessa olla apuna. Varsinkin sellainen , jota en haluaisi lukea. Joten kiitollisena otan vastaan apusi Kimmo W.
Pahiten kipeää voi tehdä juuri ne kommentit, jotka ovat kuitenkin auttamassa minua kohti jotakin täyspäisyyttä, johon toivon olevani matkalla.
Pekka: ”Minä – etkä sinäkään pidä minua täyspäisenä.”
Olisi kiva, jos puhuisit vain omasta puolestasi, etkä yrittäisi tunkea ajatuksia minun päähäni.
Pekka: ”Pidän itseäni suurena typeryksenä. Omia pimeitä nurkkiani en tunne.”
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että podet vaikealaatuista ”tiskirättisyndroomaa”. Siihen auttanee kuitenkin päivittäinen peilin edessä harjoitteleminen, jossa peilikuvaasi katsoessasi hoet varttitunnin ajan toistaen ”olen paras”.