Opin ripin merkityksen hamsterilta

Sain ensimmäisen lemmikkini 11-vuotiaana, hamsterin nimeltä Snoopy. Tapoin sen.

Koska joulun alla siunataan lemmikkejä useissa seurakunnissa, muistin Snoopyn ja päätin jakaa teille sen tarinan. Minä en vienyt Snoopya kirkkoon siunattavaksi sen eläessä saati kuollessa, mutta erikoisella tavalla hamsterini kuolema siunasi minut.

Lapsen musertava syyllisyys

Pesin Snoopyn, vaikka tiesin, ettei hamstereita saa pestä. Mutta koska lemmikkini ei ollut ollut siitä kesällä moksiskaan, uitin sitä talvella lavuaarissa. Minulla oli tylsää ja halusin nähdä, miltä Snoopy näyttää märkänä. Seuraavana päivänä, kun tulin koulusta, Snoopy ei juossut kopistaan ulos. Kurkistin pesään ja se näytti nukkuvan. Nostin Snoopyn käteeni. Tavallisesti se tunki hihansuusta sisään ja juoksi harteitani pitkin niin, että tuli toisesta hihansuusta ulos. Pienet jalat kutittivat iholla. Nyt se vain makasi velttona kämmenelläni silmät kiinni, vaikka sydän löi.

Ampaisin isän luokse, joka teki siihen aikaan töitä kotona. Lähdimme heti eläinlääkäriin. Lääkäri sanoi, että Snoopy on aivokuollut eikä mitään ole tehtävissä. Hän pyysi lupaa antaa sille viimeinen piikki. Noin vain, yhtäkkiä. Minä olin luullut, että lääkäri parantaisi sen. Snoopy veti viimeisen henkäyksensä käsissäni. Itkin lohduttomasti.

Olin kolme päivää pois koulusta, tuijotin tyhjää häkkiä silmät turvoksissa enkä voinut uskoa, mitä oli tapahtunut. Kaiken lisäksi lääkäri sanoi, että Snoopy on tyttö. Minä olin koko sen vuoden kestävän elämän ajan luullut sitä pojaksi.

Sekin vielä. Niin surkea emäntä olin, etten edes tiennyt lemmikkini sukupuolta.

Tiedättekö, millainen on lapsen syyllisyys? Minä tiedän. Musertava.

Viesti hamsterien taivaaseen

Vanhempani olivat niin viisaita, että järjestivät Snoopylle hautajaiset sen kuoliniltana 13. joulukuuta 1990. Muistan yhä päivämäärän, vielä lukioikäisenäkin 13. joulukuuta tuntui aina sydämessä pahalta. Pieni valkoinen pahvilaatikko laskettiin takapihan routaan koko perheen täristessä sen ympärillä. Isä sanoi muutaman sanan ja lausui rukouksen, isoveli pidätti kaikin voimin naurua ja minä itkin. Äiti seisoi vaiti.

Hautajaiset olivat tärkeä rituaali, mutta eivät auttaneet syyllisyyteen. Olin tappanut rakkaan lemmikkini typeryyttäni ja itsekkyyttäni.

Lopulta keksin kirjoittaa Snoopylle kirjeen hamsterien taivaaseen. Vuodatin siihen sydämeni ja rukoilin anteeksiantoa. Kolme täyttä sivua keltaiselle paperille, jonka alareunaa koristivat ruusut. Teippasin kirjeen päiväkirjani sisäkanteen. Tahdoin uskoa, että Snoopy näkee sen sisällön jostakin pilvenreunalta. Ymmärtää, etten koskaan tarkoittanut aiheuttaa sille mitään pahaa. Kirjoittaminen helpotti oloa.

Snoopy pelasti rippikoulutuntini

Myöhemmin kesäteologina kerroin tämän tarinan riparilaisille, kun minun piti opettaa heille, mitä tarkoittaa rippi. Joskus syyllisyys ja häpeä piinaavat niin, että pelkkä hiljainen rukous ei riitä. Tunteet on purettava ulos, paperille, ystävälle tai papille – tai ehkä hänelle, jota on satuttanut, jos siihen on mahdollisuus. On oltava täysin auki, totuudellinen, lähimmäisen ja Jumalan edessä. Vasta sen jälkeen valuu kehoon helpotus joka soluun laajenevana laavana. Sitä kutsutaan armoksi. Sitten voi taas hengittää.

Tarkkailin ryhmää. Jokainen silmäpari oli kiinnittyneenä minuun. Viesti meni perille, iloitsin, vaikka aihe oli vaikea. Kokemattomana opettajana jännitin ripareita. Pelkäsin, että en osaa opettaa, kukaan ei kuuntele ja luokassa vallitsee täydellinen anarkia. Luokassa oli kuitenkin niin hiljaista, että olisi voinut kuulla hyttysen huokaavan. Kiitin mielessäni Ju… eikun Snoopya. Minä kiitin ensin Snoopya ja sitten vasta Jumalaa. Onhan se teologisesti nurinkurista ja opillisesti älyttömyyttä hipovaa heresiaa, mutta niin minä tein. Olin oppinut ripin merkityksen hamsteriltani.

Siunaus lemmikille on kiitos Jumalalle

Minusta seurakuntien järjestämät lemmikkien siunaamistilaisuudet ovat kannatettavia. Eläimet ovat lahja. Ne kasvattavat, opettavat, naurattavat, itkettävät, ärsyttävät ja niitä tulee kauhea ikävä, kun niitä ei enää ole.

Koirakuiskaaja Cesar Millan sanoo: ”We don’t get the animal we want, but the animal we need.” Aamen.

Lemmikkien siunaamiset ovat ihmistä varten. Tuomalla eläimensä kirkkoon siunattavaksi ihminen antaa kiitoksensa Jumalalle siitä karvaisesta elämän ihmeestä, joka häntä itseään on siunannut.