Kirjoitin systemaattisen teologian perusteet -kurssille esseen pelastuksesta. Sen kirjoittaminen oli äärettömän kiinnostavaa! En ole vielä saanut arvosanaa, mutta rohkenen silti jakaa tekstin myös tänne niiden luettavaksi, joita aihepiiri kiinnostaa.
Johdanto
Kristillinen pelastus tarkoittaa Alister E. McGrathin mukaan luomakunnan palauttamista ennalleen synnin jäljiltä ja ihmisen palauttamista alkuperäiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Jeesus on tuon pelastuksen perusta. Muillakin maailmanuskonnoilla on erilaisia pelastuskäsityksiä ja lisäksi pelastus on sekularina käsitteenä suosittu erityisesti puhuttaessa ihmisten poliittisista vapauspyrkimyksistä. Kristillinen pelastus perustuu kuitenkin Jeesuksen elämään, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Helposti pelastuksesta tulee mieleen vain ihmisen kuolemanjälkeinen kohtalo. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sanasto Aamenesta öylättiin määrittelee kristillisen pelastuksen kuitenkin kokonaisvaltaisesti. Se käsittää lunastuksen, sovituksen, rauhan, ilon, vanhurskauden, uuden elämän ja pyhityksen. Pelastus toteutuu jo nyt, kun ihminen on uskossa osallinen Jumalan jatkuvaan uutta luovaan toimintaan, ja se välittyy sanan ja sakramenttien kautta. Kuolemassa tapahtuu vain pelastuksen lopullinen täyttymys eli iankaikkinen elämä Kristuksen valtakunnassa.
McGrath painottaa monissa kohdin, että pelastuskäsitys on aina kontekstisidoinnainen. Erilaisiin pelastuskäsityksiin ovat vaikuttaneet aikakausien filosofiset virtaukset ja akuutit poliittiset tilanteet sekä tulkinnat tahdonvapaudesta, synnistä, armosta, ihmisestä ja vanhurskauttamisesta. Sorretuille pelastuksessa on tärkeää vapautuminen, syyllisyydestä kärsiville anteeksianto. Itäisessä perinteessä pelastus on jumalallistumista ja ajatuksen taustalla voidaan nähdä kreikkalaisen filosofian vaikutusta. Patristisella ajalla ja keskiajalla tärkeää oli pelastuminen demonien kynsistä. Helvetin kauheuksilla hekumoitiin erityisesti sotaisalla keskiajalla konkreettisin kieli- ja mielikuvin. Yhdysvaltain sisällissodan jälkeinen moraalinen rappio vaati ratkaisuksi opetuksen sydämen täydellisen pyhyyden vaatimuksesta pelastuksen ehtona. Eksistentialistit näkivät että lunastus ja Kristuksen julistus liittyvät ihmisen mahdollisuuteen olla olemassa autenttisesti. Valistuksen aikaan moni näki taivastoivon ihmisen keksintönä, jolla alistetaan muita huonoihin oloihin tässä elämässä. Latinalaisen Amerikan vapautuksenteologeille Kristus valitsi kansakseen köyhät ja sorretut ja hänen kuolemansa paljasti maailman rakenteellisen synnin. Myös feministiteologeille risti on vastalause maailman epäoikeudenmukaisuudelle. Jeesuksen pelastustyö on voitto tämän maailman rakenteellisesta pahuudesta. Joanne Brown ja Rebecca Parker sanovat, että ajatus isästä, joka lähettää poikansa kärsimään ja kuolemaan ristillä edustaa hyväksikäytön teologiaa ja muistuttaa lasten hyväksikäyttöä. Jeesuksen ristinkuolema oli paha, väkivaltainen ja epäoikeutettu ihmisten teko, jota ei pitäisi ihannoida.
Oppi pelastuksesta eli soteriologia oli varhaisen kirkon teologian ytimessä
Patristisella ajalla eli noin viiden ensimmäisen kristillisen vuosisadan aikana pelastuksesta puhuttiin Gunnar af Hällströmin mukaan niin lähetyssaarnoissa, kasteopetuksessa, uskontunnustuksissa kuin teologisissa tutkielmissakin. Koska systemaattisessa teologiassa olennaista on lähtökohtien ymmärtäminen, annan esseessä melko paljon tilaa varhaisen kirkon pelastuskäsityksille.
Uudesta testamentista ja varhaiskirkosta löytyy Jumalan pelastustyön kolme aikamuotoa. Se liittyy sekä menneisyyteen, nykyhetkeen että tulevaisuuteen yhtä aikaa, ei kronologisesti. Menneen aikamuodon pelastusoppi viittaa Jumalan rakastavaan tekoon, jossa hän pelasti ihmiset Kristuksen ristinkuoleman kautta. Kristinuskoon tultiin kasteessa sisälle usein ristin tapahtumien muistelun ja läpielämisen kautta. Koska Jumala ei voi kuolla, Kristuksen inkarnaatio eli ihmiseksi tuleminen oli tärkeä osa pelastusta. Pelastus preesensissä tarkoittaa, että Jumala pelastaa juuri nyt kirkkonsa välityksellä, uskon ja kasteen kautta. Kirkko on pelastuksen julistaja ja pelastuksen yhteisö. Futuurinen eli eskatologinen pelastusoppi taas viittaa siihen, että kukaan elävä ei ole vielä perillä, vaan ihmisen pitää kilvoitella tulosvastuullisesti, jotta saavuttaa lopullisen päämäärän eli ikuisen elämän. Kirkkoisät näkivät eskatologisessa pelastuksessa kaksi päälinjaa: historiallisen eli universaalisen, jossa pelastusta katsellaan maailmanhistorian näkökulmasta ja se tulee huipentumaan Kristuksen toiseen tulemiseen sekä mystisen ja yksilöllisen, jossa keskitytään yksilön sielun matkaan kohti Jumalaa. Pelastuksessa ihmiselle siis on tapahtunut, parhaillaan tapahtuu ja tulee vielä tulevaisuudessa tapahtumaan jotakin. Jumalan valtakunta on läsnä jo nyt ja ei vielä. Jotkut uskoivat myös tuhatvuotiseen maanpäälliseen valtakuntaan, jossa vanhurskaat saavat korvauksen kärsimyksistään ennen taivaaseen siirtämistä. Sitä edeltäisi seitsemän vuoden ahdistus ja kärsimys.
Vanhassa testamentissa puhutaan pelastuksesta, kun Jumala auttaa Israelia vaaroissa. Myös varhaiset kirkkoisät suosivat vanhatestamentillisia kielikuvia pelastuksesta: käärmeen pään murskaaminen, Nooan arkki, juutalaisten pääsiäinen Egyptissä, Punaisen meren ylitys ja juutalaisten vaellu luvattuun maahan. Uudessa testamentissa kielikuvina on myös karitsan uhraaminen, paimenen uhrautuminen lampaittensa edestä ja oikeudenmukaisen tuomion sijaiskärsiminen.
Kirkkoisien mukaan pelastuksessa oli neljä aspektia. Ratkaisevan tärkeä oli anteeksiantamus, joka oli seurausta Jeesuksen ristinkuolemasta. Kristus tuli ihmiseksi ja kuoli ihmisten hyväksi ja ihmisten sijaan. Koko Kristuksen kuolemaan tähdännyt elämä oli yhtä Jumalan pelastustekoa. Kristus nähtiin uuden pelastetun ihmiskunnan kantaisänä, kuten Aadam oli ollut langenneen ihmiskunnan kantaisä. Toiseksi pelastus vapautti ihmisen demoneista. Paholainen joukkoineen petettiin Golgatalla ja Kristus voitti demonit jumalallisella voimallaan. Eksorkismi edelsi kastetta ja siinä tämä voitto tuli todeksi yksilössä: Pyhä Henki otti ihmisessä demonien paikan. Jäänne tästä on edelleen luterilaisessakin kastekaavassa. Kolmanneksi pelastukseen liittyi tieto ja totuuden ymmärtäminen. Tiedon valon eli oikean Jumalan tuntemisen toi Kristus. Usko ja pelastus auttavat ihmistä näkemään harhan ja totuuden. Viimeisenä aspektina oli kuolemattomuus. Kuolema oli synnin palkka, joten syntien anteeksiantamus mahdollisti pelastuksen ja sitä kautta kuolemattomuuden. Kuolemattomuuden katsottiin alkavan jo uskossa ja kasteessa ja vahvistuvan ehtoollisessa eli kuolemattomuuden ateriassa sekä huipentuvan ihmisen kuollessa fyysisesti. Varhaisirkon taivaskuvissa korostui McGrathin mukaan roomalaisten filosofien ajatus rakkaiden läheisten jälleennäkemisestä. Jo varhaiskirkossa kehitettiin myös oppi kiirastulesta: armon tilassa kuolleet puhdistetaan syyllisyydestä ennen taivasta. Katoliseen oppiin ajatus kuuluu yhä.
Origenes Aleksandrialaisen allegoria kiteyttää af Hällströmin mukaan kirkkoisien pelastusopillisen pohdinnan. Siinä Kristus on laupias samarialainen, joka löytää synnin lyömän tajuttoman ihmisen maailman erämaasta. Kristus antaa ensiavun ja toimittaa ihmisen sitten majataloon eli kirkkoon, joka Kristuksen toimeksiannnosta hoitaa ihmistä kunnes Kristus itse palaa. Kristuksen työ ratkaisevan tärkeää, mutta toisaalta pelastus oli prosessi, jossa kirkko hoitaa ja elvyttää synnin tuhoamia jäseniään. Pelastuksesta ja Jumalan salaisuuksista saattoi tulla osalliseksi vain kirkossa. Ajatus kasteen pelastavasta ja uudestisynnyttävästä merkityksestä on peräisin jo varhaiskirkon ajalta. Jumaloitumisen prosessi alkoi kasteessa ja päättyi kuolemassa Jumalan näkemiseen. Puhuessaan ylösnousemuksesta kirkkoisät käyttivät eri termejä kuten kuolleiden ylösnousemus, ruumiin ylösnousemus ja lihan ylösnousemus. Yksimielisiä oltiin siitä, että yksilön identiteetin säilyminen kuoleman jälkeen vaati sekä ruumiin että sielun pelastumisen.
Tahdonvapaudesta kiisteltiin jo kirkkoisien aikaan. Manikealaisten mielestä Jumala on täydellisen suvereeni ja ihmisellä ei ole vapautta. Pelagiolaisuuden mukaan taas ihmisellä on täydellisen vapaa tahto mutta Jumala ei ollut heille suvereeni maailmankaikkeuden valtias. Augustinuksen mukaan ihmisellä on kyllä vapaa tahto mutta se on synnin vääristämä, vangittu vapaa tahto, joka voi vapautua vain Jumalan armon avulla. Tällaiset näkemykset heijastuivat luonnollisesti suoraan pelastuskäsityksiin: pelagiolaisille pelastus tapahtui ihmisen omien ansioiden mukaan, manikealaisille ja Augustinukselle Jumalan armosta. Ylipäätään kristikunnassa on kiistelty kauan myös siitä, voidaanko ihmisten ja Jumalan oikeus- ja oikeudenmukaisuuskäsitteitä verrata vai ei.
Risti uhrina, voittona, anteeksiantamuksena ja Jumalan rakkautena
McGrath hahmottelee erilaisia, osin limittäisiä pelastuskäsityksiä neljän ristiä koskevan teeman avulla. Ensimmäisessä risti ja Kristus nähdään täydellisenä uhrina. Jotta ihmiskunta voidaan palauttaa Jumalan yhteyteen, välittäjän oli uhrattava itsensä. Augustinuksen mukaan Kristus oli sekä uhri että uhripappi. Uhriajatus on keskeinen protestanttisissa pelastusopeissa. Toiseksi risti ja Kristus voidaan nähdä voittona synnin, kuoleman ja Saatanan vallasta. Kristuksen ajateltiin laskeutuneen kuolemansa jälkeen helvettiin murtaen helvetin portit ja vapauttaen vangitut sielut. Lutherille myös tämä oli tärkeä tulkinta. Valistuksen jälkeen teoriaa on kehitetty niin, että Kristuksen voitto ristillä tapahtuu subjektiivisesti ihmisen tietoisuudessa ja avaa uusia olemassaolon mahdollisuuksia. Kolmanneksi risti voidaan nähdä anteeksiantamuksena. Kristuksen ja Jumalan suuri rakkaus näkyi niissä valtavissa kärsimyksissä, joihin Kristus oli valmis välittääkseen anteeksiannon ihmiskunnalle. Syntien anteekisantoon liittyen Kristus on nähty joko ihmiskunnan edustajana Jumalan ja ihmiskunnan liitossa tai sijaisena joka astuu ihmisten puolesta ristille. Tai sitten on ajateltu, että uskon kautta ihmiset pääsevät osallisiksi Kristuksen saavuttamista etuoikeuksista kuten anteeksiannosta ja vanhurskaudesta. Karl Barthin mukaan risti on sekä kauhistuttavalla tavalla “meitä vastaan” että myös ja juuri siksi jumalallisena, pyhänä ja lunastavana “meidän puolestamme”. Neljänneksi risti voidaan nähdä Jumalan rakkauden osoitukseksi ihmiskuntaa kohtaan. Kristuksen kärsimyksen kautta tapahtuva lunastus on merkki Jumalan rakkaudesta ja vapauttaa meidät kohtelemaan muita sillä rakkaudella millä Jumala on meitä kohdellut. Valistuksen aikana alettiin vierastaa uskon transsendenttisia elementtejä ja ristin arvo nähtiin ennen kaikkea siinä, miten se edistää ihmisyyttä. Kristuksen antama malli inspiroi ja rohkaisee meitä elämään rakkaudellisesti ja moraalisesti.
Reformaatio, armon ja tekojen suhde, kaste, vapaa tahto ja predestinaatio
Martti Luther ja muut reformaattorit ymmärsivät, että ihminen ei voi koskaan ansaita pelastusta omilla teoillaan. Jos luulee voivansa tehdä niin, hyljeksii Kristuksen ansioita. Synnit saa anteeksi yksin uskon kautta ja Kristuksen sovitustyön tähden. Armo on Jumalan lahja eikä ansaittu palkka hyvistä teoista. Teot eivät koskaan anna rauhaa Jumalan kanssa, vaan rauha tulee yksin uskosta. Augsburgin tunnustus vetoaa näissä linjauksissaan Paavaliin, kirkkoisiin ja Jeesuksen sanoihin. Lutherille oli tärkeää Jumalan lahjoittama vanhurskaus uskon kautta. Rankaisevasta tuomari-Jumalasta tuli armollinen ja laupias. Pelastava usko oli Lutherin mukaan luottamusta siihen, että Kristus on syntynyt henkilökohtaisesti meitä varten, heittäytymistä tuon uskon kannettavaksi sekä uskovan ja Kristuksen yhdistymistä. Luther ja Melanchthon kannattivat forenssista vanhurskauttamista, jossa vanhurskaaksi julistaminen tapahtuu kokonaan ihmisen ulkopuolella ja hänestä riippumatta. Se luetaan ihmisen hyväksi, vaikkei se tule osaksi hänen persoonaansa. Uudestisyntyminen sen sijaan muuttaa ihmistä myös sisäisesti.
Kaste on luterilaisen opin mukaan pelastukselle välttämätön, koska sen välityksellä ihmiselle annetaan Jumalan armo. Sakramenttien (Lutherille kaste ja ehtoollinen) ajateltiin tekevän todeksi sen, mistä ne olivat merkkinä. Augsburgin tunnustus tuomitsee ne, jotka hylkäävät lapsikasteen ja väittävät lapsen pelastuvan ilman kastetta. Kovin harva luterilainen kai silti nykyisin ajattelee, että kastamaton lapsi joutuu helvettiin. Augustinuksen jalanjäljissä tämä kuitenkin on virallinen luterilainen oppi. Augustinus tosin ajatteli, että kastamattomilla lapsilla olisi helvetissä mukavammat erityisolot kuin aikuisilla syntisillä.
Pelastusasian näkökulmasta kiinnostava reformaatioajan kiista oli majoristinen riita vuosina 1551-1558. Georg Major (Melanchthonin oppilas ja maltillisesti katolisiin ja reformoituihin suhtautuneiden filippistien johtaja) ajatteli, että hyvät teot täydentävät uskon ja ovat siinä mielessä pelastuksen kannalta välttämättömiä. Majorin ns. aitoluterilaiset vastustajat kuten Matthias Flacius puolestaan pelkäsivät tällaisen opetuksen hämärtävän luterilaisen opin ytimen pelastuksesta yksin armosta. Niinpä he sanoivat hyvien tekojen jopa haittaavan pelastusta. Vaikka katolisetkin tuomitsivat pelagiolaisuuden Augsburgin tunnustuksen kumoamuksessa, he painottivat, että pelkkä usko ei riitä vanhurskauttamiseen, koska Paavalikin sanoo, että usko ilman rakkautta ei ole mitään. Sekä usko että hyvät teot ovat siis Jumalan lahjoja, joiden perusteella Jumala antaa ihmiselle ikuisen elämän. Uskolla voi tulla hurskaaksi ilman lain vaatimia tekoja mutta ei ilman evankeliumin mukaisia tekoja.
Koska ihminen oli reformaattoreiden mukaan perisynnin vuoksi täysin kykenemätön valitsemaan Jumalan oman voimansa ja tahtonsa kautta, hän on lähtökohtaisesti tuomittu iankaikkiseen kuolemaan, ellei Jumala siltä pelasta. Tunnustuskirjojen mukaan kaikki eivät ole pelastukseen valittuja tai ota uskoa vastaan. Tästä seuraa vaikea kysymys ennaltamääräämisestä, jota jo Augustinus pohti. Augustinuksen mukaan: jos joku kääntyy uskoon, kyse on predestinaatiosta eli Jumalan ennalta määräämästä tapahtumasta eikä ihmisen omasta valinnasta. Luther oli perimmältään samaa mieltä, vaikka ajatteli että kaikki muu – predestinaatiokin – on toisarvoista Kristukseen uskomisen rinnalla, koska Raamatussa tuo usko on ilmoitettu tieksi pelastukseen. Lutherin mukaan ihminen voi olla vakuuttunut pelastuksestaan, koska Jumala on uskollinen. Reformoidut kirkot veivät predestinaatio-opin äärimmilleen. Heille Kristus kuoli vain valittujen puolesta ja Jumala on ennalta valinnut ne, jotka pelastuvat. Koska ihmisiä ahdisti kysymys, kuuluvatko he pelastettujen joukkoon, alettiin opettaa, että hyvät teot ja menestys tässä elämässä ovat heijastusta tulevasta pelastuksesta. Niin reformoiduissa maissa alettiin suosia työteliäisyyttä ja yksinkertaista elämäntapaa, jotta ihmiset menestyisivät ja voisivat uskoa olevansa pelastettuja. Tämä loi sosiologi Max Weberin mukaan edellytyksiä kapitalistisen yhteiskunnan synnylle. Katoliset ajattelivat, että kukaan ei voi olla varma siitä, onko saanut Jumalan armon.
Universalismi: Jumala on valinnut kaikki!
Pelastuksen paikkana nähtiin pitkään – ja nähdään osin yhä – kirkko. Cyprianus Karhagolainen julisti jo 200-luvulla, että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Kirkkoarkkitehtuurilla korostettiin ajatusta. Toisaalta reformaatiossa ajatusta alettiin kritisoida ja sitä seurannut pietismi yksityisti pelastuksen. Pietistien mukaan uskova päättää, päästääkö hän Kristuksen sieluunsa ja sydämeensä. Ovi taivaaseen oli henkilökohtainen kääntymys eikä kirkon jäsenyys sinänsä. Kirkon historiassa on kiistelty paljon siitä, mikä on kirkko. Onko se vain pyhien yhteisö (kuten donatolaiset tai radikaalit reformaattorit ajattelivat) vai koostuuko se sekä pyhistä että syntisistä (kuten Augustinus ja reformoidut ajattelivat)? Kristikunnan historiassa on ollut ja on yhä pieniä lahkomaisia yhteisöjä, jotka katsovat pelastuksen koskevan vain heitä. Melko yleisesti kristikunnassa ajatellaan partikularistisesti pelastuksen koskevan kaikkia kristittyjä. Jotkut ajattelevat myös esimerkiksi juutalaisten tai muslimien pelastuvan “Abrahamin helmassa”. Jesuiittateologi Karl Rahnerin mukaan pelastavan armon piiriin voi päästä myös muiden uskontojen parissa, jolloin ihminen on tajuamattaan “anonyymi kristitty”. Laajimmillaan pelastuksen on katsottu koskevan koko luomakuntaa, joko niin että kristinusko on huipentuma johon kaikki uskonnot johtavat (inklusivismi) tai että kaikki uskonnot johtavat samaan päämäärään (pluralismi).
Ajatus siitä, että pelastus on lopulta yksin Jumalan käsissä on oikeudenmukainen ja viisas. Minulle on kuitenkin käsittämätöntä, että pelastuksen ei ajatella koskevan koko ihmiskuntaa. Augustinus opetti, että vain uskovat pelastuvat ja useimmat keskiajan teologit jatkoivat samalla linjalla.. Raamatun vakuutukset siitä, että Jumala haluaa kaikkien ihmisten pelastuvan tulkitaan niin, että hän haluaa kaikenlaisten ihmisten pelastuvan, mutta silti pelastus ei koske kaikkia. Miten kukaan voi uskoa Jumalaan, joka muka antaa ihmisille vapauden valita iankaikkisen kadotuksen ja pelastaa vain ne, jotka pystyvät uskomaan häneen ja Kristuksen sovitustyöhön – tai joka valitsee pelastettujen joukkoon vain osan ihmisistä? Augsburgin tunnustuksessakin todetaan, että jumalattomat eivät voi uskoa syntien anteeksiantamiseen. Onko se heidän syynsä? Miksi Kristuksen kertakaikkinen uhri ei koskekaan kaikkia, vaikka pelastus tulee yksin armosta ja kaikki olemme saman perisynnin alaisia? Miksi pelastuksen ehtona vaaditaan tietynlaista uskoa, eikö se jo ole teko? Pääsiäissaarnassaan Luther sanoo uskovansa, että Kristus on hävittänyt helvetin ja sitonut Paholaisen. Miksi hän silti ajattelee, että jumalattomat yhä joutuvat helvettiin ja sanoo samassa saarnassakin, että “tuonela itsessään pysyy tuonelana ja pitää vankinaan epäuskovat”? Julmaa ja epäloogista. Kuinka kukaan voisi iloita pelastuksestaan, jos ajattelee yhdenkin ihmisen joutuvan ikuiseen kadotukseen?
Näitä kysymyksiä käsitteli myös pastori Antti Kylliäinen 1990-luvulla pamfletissaan Kaikki pääsevät taivaaseen. Hän kirjoittaa: “Kristinuskon Jumalan rakkaus on täydellistä ja hänen armonsa käy yli kaiken ymmärryksen. Tällainen Jumala ei missään olosuhteissa tahdo yhdenkään lapsistaan joutuvan kadotukseen ja tuhoutuvan.” Kylliäinen liittyy universalismin perinteeseen, jonka mukaan kaikki pelastuvat. Jo kirkkoisät Gregorios Nyssalainen ja Origenes opettivat näin. Origeneen mukaan lopullisessa lunastetussa luomakunnassa ei voi olla mitään helvetin tai Saatanan kaltaista, vaan ihmiskunta palautetaan onnellisuuteen ja ykseyteen Kristuksen lupausten mukaisesti. Kylliäinen vei ajatuksen niin pitkälle, ettei usko helvettiin eikä edes sovitusoppiin. Kylliäisen mukaan Jumala armahtaa ihmisen ilman uhriakin. Karl Barth kehitti reformoitua teologiaa universalismin suuntaan. Hänen mukaansa Jumala on valinnut olla ihmiskunnan ystävä ja antoi Kristuksen ihmiskunnan lunastukseksi ja kantoi siis täysin lunastuksen tuskat. Ihmiskunnan ei tarvitse kantaa Jumalan tuomion seurauksia ja armo voittaa lopulta epäuskonkin. Jumala ei enää ikinä hylkää ihmiskuntaa.
Tieto-oppi vaikuttaa pelastuskäsityksiin
Pelastuksen, kuten kaikkien kristillisten oppien, ymmärtämisen kannalta on olennaista, mitä ajatellaan tiedon luonteesta ja teologisesta tiedosta. Klassisen tieto-opin mukaan eli valistukseen saakka ajateltiin, että ihmisen ymmärrys vain ottaa vastaan tietoa, jolloin ihminen pystyi määrittämään olioiden olemukset. Opilliset lausumat viittasivat selkeästi ihmisen ulkopuoliseen todellisuuteen. Valistuksen myötä tämän tieto-opin syrjäytti moderni tieto-oppi, jonka mukaan ihmisen ymmärrys antaa tiedon kohteelle muodon yrittäessään ymmärtää sitä, mutta olioiden (kuten Jumalan) olemuksesta ei ole mahdollista saada objektiivista tietoa. Opilliset lausumat ovat vain ihmisen uskonnollisen kokemuksen ilmauksia. Ennen valistuksen aikaa oli selvää, että persoonallinen Saatana ja Jumala ovat faktisesti olemassa ja Kristus teki jotakin konkreettista puolestamme pelastaakseen ihmisen. Modernin tieto-opin näkökulmasta voidaan ajatella, että Kristus paljasti Jumalan pelastavan tahdon, mutta se olisi voinut paljastua muillakin tavoin. Voidaan myös ajatella, että uskonnollinen puhe pelastuksesta on symbolista ja ilmaisee ihmisen tunteita, kokemuksia ja elämänasennetta, muttei edellytä ajatusta kuolemanjälkeisestä todellisuudesta tai yliluonnollisen olennon olemassaolosta. Uskonnon kieli vain antaa muodon uskovan käsitykselle itsestään ja maailmasta.
Valistuksen aikana synti oli lähinnä tietämättömyyttä ja ihmisluonto nähtiin perimmältään hyvänä. Tieto toi pelastuksen. Maailmansodat haastoivat tämän käsityksen rajusti. Nykyisin tieteessä sitoudutaan moderniin tieto-oppiin mutta ymmärretään, että uskontojen maailmassa voivat olla voimassa toisenlaiset lainalaisuudet kuin luonnontieteissä. Silti minua hämmästyttää, miten vähän moderni, valistuksen jälkeinen teologia näkyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon saarnoissa tai rippikouluopetuksessa. McGrathin mukaan evankelikaalisuudessa ajatellaan edelleen pelastuksesta konkreettisesti klassisen tieto-opin pohjalta. Näin näyttää olevan virallisesti ja julkisessa puheessa myös suomalaisessa luterilaisuudessa.
Lähteet:
Gassmann, Gunter ja Hendrix, Scott, 2005, Johdatus luterilaiseen tunnustukseen, Helsinki: Kirjapaja Oy, Suomennos: Tiina Ahonen ja Jaakko Rusama
McGrath, Alister E. 2012, Kristillisen uskon perusteet: Johdatus teologiaan (3. painos), Helsinki: Kirjapaja
af Hällström, Gunnar ja Laato, Anni Maria ja Pihkala, Juha, 2005, Johdatus varhaisen kirkon teologiaan, Jyväskylä: Kirjapaja Oy
Karimies, Ilmari, 2009, Lutherin pääsiäissaarna: Käännös ja selitykset, Suomalainen teologinen kirjallisuusseura
Kylliäinen, Antti, 1997, Kaikki pääsevät taivaaseen: Välttämättömiä tarkistuksia kristillisiin opinkohtiin, Nemo
Luomanen Petri ja Raunio Antti (toim), 2005, Teologia, Johdatus tutkimukseen, Edita
Augsburgin tunnustus http://tunnustuskirjat.fi/augstunn.html
Augsburgin tunnustuksen kumoamus (Kirjassa: Reformaation tunnustukset, toim. Risto Saarinen)
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sanasto Aamenesta öylättiin: https://evl.fi/sanasto/-/glossary/word/Pelastus
Hyvä kirjoitus, joka valaisee kristillisen pelastusopin historiaa.
”Kylliäinen liittyy universalismin perinteeseen, jonka mukaan kaikki pelastuvat.”
Tässä sotketaan käsitteitä. Vaikka Jumala on luvannut tehdä kaikki eläviksi Kristuksessa, niin pelastuksen päivä koittaa vasta silloin, kun Jeesus tulee takaisin Maan päälle. Tämä käy selkeästi ilmi kansojen tuomiosta. Jeesuksen vähimmät veljet ja siskot seisovat hänen vieressään. Tuomio tulee siitä, miten on kohdeltu Jeesuksen vähimpiä. Lampaita, oikeamielisiltä, ja vuohilta, vääriltä, ei kysyty mitään sellaista, mihin kristillisyys on opettanut vastaamaan.
Entä miksi lampaat eivät mitenkään voi olla pelastettuja?
Tapio Tuomaala: Kysyt ”Entä miksi lampaat eivät mitenkään voi olla pelastettuja?” Kerro!
Jeesuksen eskatologinen puhe alkaa kohdasta: ”kun hän istui Öljymäellä, tulivat opetuslapset erikseen hänen tykönsä ja sanoivat: ”Sano meille: milloin se tapahtuu, ja mikä on sinun tulemuksesi ja maailman lopun merkki?”
”Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle.”
Entä mitä on tapahtunut, ennen kuin Jeesus tulee takaisin?
”Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin; sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa.”
Koska Jeesuksen omat on temmattu pilviin, niin he eivät voi olla lampaita. Lampaita ei ole temmattu, vaan he odottavat tuomiota. Jotta kristillinen teologia tässä kohtaa pätisi, niin lampaat pitäisi laskea tempauksen jälkeen takaisin maahan, jotta he heidät eroteltaisiin vuohista.
Temmatut seisovat isoveljen rinnalla ja kuulevat sanat:
”Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: ’Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”
Ei tarvitse pohtia, kuka on Jeesuksen veli.
”Mutta hän vastasi ja sanoi sille, joka sen hänelle ilmoitti: ”Kuka on minun äitini, ja ketkä ovat minun veljeni?” Ja hän ojensi kätensä opetuslastensa puoleen ja sanoi: ”Katso, minun äitini ja veljeni!
Sillä JOKAINEN, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.”
Mitä tämä tarkoittaa kirkko-opillisesti?
Tekstistä voi päätellä, että vähimmät veljet ja siskot joutuvat kokemaan pilkkaa, ylenkatsetta ja suoranaista vainoa. He ovat outoja, muukalaisia, toisinuskovina oikeauskoisten vihollisia, uhka, mihin sanan outo etymologia viittaa, Miten vähimmät voivat olla vierasuskoisia, kun kristittyjä ja siten pelastuvia on tällä hetkellä noin 2 miljardia? Se on mahdollista vain siten, että apostolien aikaiset tapahtumat juutalaisuuden sisällä toistuvat kristillisyydessä.
Vähimmät kertovat siitä evankeliumista, jonka annettiin apostoleille. Silloin heistä tulee väistämättä oikeaoppisten vihollisia. Mitä oikeaoppisempi, sitä jyrkemmin suhtautuu niihin, jotka tulkitsevat Raamattua toisella tavalla. Katolisen kirkon roviot kertovat tästä. Herätyskristillisyydessä kuulin jo aikoja sitten melkoisen murhaavia kommentteja, jotka eivät tosin koskeneet minua.
Onko muita vaihtoehtoja vainolle, jota vähimmät joutuvat kokemaan?
Perustellinen ja hyvä kaikki pelastukseen liittyvät sekametelihedelmäsopan ristiriitaiset ainekset ja mausteet reseptoiva essee. Kiitos.
Muta kuten aina, kysymys ja analyysi siitä m i s t ä pelastutaan jos ylipäätään pelastuaan, jää kovin kovin vähälle huomiolle.
Sana helvetti toki nmainitaa yhden kerran , mutta sitä ei karmeana kidutuspaikkana luonnehtita mitenkään ja eufistinen ’ikuinen kuolema ’ esiintyy kerran. Kaikenkaikkiaaa asia käsitellään kahdella rivillä.
Kuitenkin tuosta muinaisaesta hirveästä rikkeestä eli kielletyn omenan syönnistä johtuva vielä hirveämpi suurinta osaa ihmiskuntaa koskeva ikuinen tulikidutustuomio on suoraan Jeeukseltakin saatu kristinuskon lähtökohta ja opillinen kivijalka. Miksi sitä ujostellaan sanoa kunnolla ääneen?
Korjaan, piti kirjoittaa helvetti mainitaan muutaman kerran ja asia käsitellään muutamalla’ rivillä. Ei pitäisi kirjoittaa iltaväsyneenä. Sorry.
Seppo Heinola: Erittäin hyvä kysymys tuo, MISTÄ pelastutaan. Eri aikoina ehkä vähän eri asioista, aina kai vähintään kuoleman vallasta tavalla tai toisella? Joskus Perkeleen ja demonien vallasta, joskus iankaikkisesta kadotuksesta jne. Mutta esim. pelkästään erilaisista helvetti-käsityksistä voisi kirjoittaa oman laajan esseensä.
Mutta jos helvetti, tai kadotus, on yksinkertaisesti ikuinen ero Jumalasta? Tarvitseeko sen olla mitään sen ihmeellisempää?
Ja aivan johdonmukaisesti ajatellen: kaikki ihmiset eivät halua taivaaseen, eivätkä haluaisi kuoleman jälkeenkään vaikka saisivat mahdollisuuden. Mutta eivät ole onnellisia kadotuksessakaan.
Jos ja jos Sari, muta tuo kaunisteltu käsitys helvetistä pelkkänä ikuisena erona Jumalasta ei alkuunkaan kata Raamtun eikä etenkäänJeesuksen tuosta kidutuspaikasta antamaa kuvaa, eikä seltykseksi käy että kyse olis vain vertauskuvasta,koska evenkleista ei sitä vertaukseksi esitä, ja tuollaisella selektiivisellä opporturnistisella eksegetiikalla saadaan mikä tahnsa raamatunlause merkitsemään melkein mitä tahansa.
”muta tuo kaunisteltu käsitys helvetistä pelkkänä ikuisena erona Jumalasta”
-Ei ei ei!
Ei se ole ”kaunisteltua” eikä mitään ”pelkkä” ikuinen ero Jumalasta.
Vaan pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua.
-Ei ei ei! Ei se ole “kaunisteltua” eikä mitään “pelkkä” ikuinen ero Jumalasta.
Vaan pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua.
Siis sinun mielestäsi,minun mielestäni vielä paljon paljon pahempaa olisi,jos tämä ikuinen ero totetuisi ikuisena pakko-olemisena ikuisesti palavassa tulessa. Oletko koskaan saanut palovammaa? Mieti miltä tuntuu jos samanlainen polte kestäsi miljardeista vuosista miljardeihin eli ei loppuisi koskaan. Näinhän monet yhä tänään haluavat uskoa. Aiemmin se uskallettin rajusti ulossaarantakin…nykyään pelätään kirkolliverojen katovan jos kaunistelematta sanotaan suoraan mitä oppi saattaa sisältää.
”minun mielestäni vielä paljon paljon pahempaa olisi,jos”
-Ero Jumalasta on siis mielestäsi pahaa?
Barth ei uskonut universalismiin ja hylkäsi eksplisiittisesti apokatastasis-opin. Muuten hän vältteli kysymystä. Barth ei kiistänyt etteikö kaikki voisi pelastua, mutta jätti asian Jumalan päätettäväksi.
Monet teologit sanovat että Barthin teologia johtaa universalismiin, mutta itse en pidä sitä ainoana vaihtoehtona.
Kaksinkertainen predestinaatio ja universalismi ovat molemmat ongelmallisia samalla tavalla: ne voivat johtaa moraaliseen välinpitämättömyyteen ja hillittömyyteen.
Universalismia ei kirkossamme opeteta, vaikka tietysti sitä saa toivoa.
Mikä univerisalmissa on ongelma, kun sitä vertaa Ut:n alkuteksteihin. Tutkitaan jakeita, jos usko siihen riittää. Toki ongelmia syntyy enemmän kuin tarpeeksi, mikäli universalismia tarkastelee kirkon Ut:sta, joka on manipuloitu tukemaan agustinuksien ja lutherien helvetillisiä oppeja.
Seppo Heinola kirjoitti juuri niin kuin asia on kristillisen perusopin kannalta. Ikävät asiat lakaistaan maton alle Herran haltuun. Se ei vain ole reilua kanssaihmisiä kohtaan.
Kovin paljon ei ole enää toivoa siitä, että teologiaan tulisi mitään logiikkaa. Niin syvälle on istutettu miljardeihin ihmisiin perisyntistä ideologiaa. Se on johtanut periharhaan menoon eli perisyntiin, joka on lähinnä kristittyjen ongelma. Ongelma siinä mielessä, että ensin syyllistetään perisyntisyyksillä ja sitten annetaan sielunhoitoa mielenterveydellisiin ongelmiin, kun helvetin tulet ja kadotukset polttavat sielua puhki kuin läkkipeltiä. Ja vielä huoli ei-uskovista läheisistä, joita helvetti odottaa. Miten siinä kenenkään pää voi pysyä terveenä, jos ottaa kirkkojen ja herätyskristillisyyden sanoman tosissaan?
Markku Virta, allekirjoitan tuon mitä sanot. En ole kovin paljon perehtynyt Barthin ajatteluun, mutta sen verran olen ymmärtänyt, että valikoiden tai huolimattomasti häntä siteeraamalla voi perustella asioita, joita hän itse ei oikeasti allekirjoita tai ole tarkoittanut.
Tapio Tuomaala: Evl kirkon pappina en ota kantaa teksteihisi muuten, kuin että ne eivät edusta kirkkomme opetusta. Poleeminen lähestymistapasi ei anna edellytyksia lähempään keskusteluun. Oman raamatunkäännöksesi luotettavuudesta minulla ei ole mitään rakentavaa sanomista. Ei ainakaan mitään, mikä avartaisi ajatteluasi. Minun puolestani voit jatkaa kirkkomme ja sen työntekijöiden arvostelua niin paljon kuin jaksat. Kyllä nettiin bittejä mahtuu.
Markku Virta: ”Evl kirkon pappina en ota kantaa teksteihisi muuten, kuin että ne eivät edusta kirkkomme opetusta.”
Etpä tietenkään ota, koska kirkon opetus on pahassa ristiriidassa Ut:n alkutekstien kanssa. Siksi kirjoitinkin haasteena: ”Tutkitaan jakeita, jos usko siihen riittää.” Avainjakeita tarkasti läpi käymällä on helppo osoittaa kirkko-opilliset väärennökset.
Virta: ”Oman raamatunkäännöksesi luotettavuudesta minulla ei ole mitään rakentavaa sanomista.”
Näytä, missä kohtaa on virhe. Mutta sitä et tahdo tehdä eikä kukaan muukaan, koska se paljastaisi kirkon tekstimanipulaatioita. Entä miten oma asenteesi on rakentava, kun et uskalla keskustella yhdestäkään detaljista, vaan työnnät pään pensaaseen. Vaikka pensaassa onkin tuhansia toistensa sanaa vahvistavia päitä, niin ei pensaskonsensus tee pensasuskovaisten pensasevankeliumista Ut:n mukaista.
Löytyykö tästä pelastus, siis kaikki ”lähteet” taitaa olla ihmis käsityksiä asiasta, pelastus löytyy Jeesuksen Sanoista, ei muualta.
Ari Pasanen, sinun oppisi Jeesuksen Sanoista on samanlainen ihmiskäsitys kuin esseessä mainitut lähteet ja siinä kuvaillut teologiat. Et ole sinäkään mikään Herran enkeli.
Martti Pentti näytäppä missä siteeraan jonkun ihmisen kirjoituksia, siis ohi Raamatun Sanan?
Ymmärsitkö mitä kirjoitin, Jeesuksella on vain iankaikkisen elämän Sanat.
Onko eroa kun Jumala salaa evankeliumin ja toisaalta kun ilmoittaa, siis ovatko nämä kaksi eri arvoisessa asemassa evankeliumin ymmärtämisessä?
En tarkoita muiden lainaamista vaan sinua itseäsi, Ari Pasanen. Ihminen itsekin olet käsityksinesi.
Martti Pentti et vastannut siihen onko eroa KUN Jumala salaa ja ilmoittaa?
Ajatellaanpa vaikka avainkoodia jonka jokaisen täytyy hakea itse, ei voi toisen koodilla mennä sisälle, niin kun luottaakin toisten ihmisten sepustuksiin ns ”yleisavaimesta” niin pääseekö sisälle?
Mitä on rakkaus jos ei itse henkilökohtaisesti tunne ja kuule rakastettuaan vaan vain kuulopuheitten kautta?
Evankeliumi on käsketty julistaa kaikkeen maailmaan. Miksi Jumala sen silloin salaisi? Se on salassa vain niiltä, jotka eivät halua sitä kuulla.
Rakastaa voi kirjeitsekin. Eikö evankeliumikin ole eräänlainen rakkauskirje?
Martti Pentti meinaat ettei evankeliumi ole sinulta salattu?
Voiko Jumala ilmoittaa sen monella eri tavalla, jokaiselle erilailla?
Juu että ihan kirjerakkautta, entäpä kun luetkin toisen ihmisen kirjeitä omasta rakkaastasi ja uskot niiden perusteella millainen rakkaasi on ja mitä hän haluaa?
Meinaan, että et ole ainoa ihminen maailmassa, jolle evankeliumi on kirkastunut, Ari Pasanen. Luultavasti et ole edes se ihminen, jolle se on kirkastunut selkeimmin. Opettele ainakin kunnioittamaan toisten kristittyjen näkemyksiä vaikka et niitä voisikaan jakaa. Toistemme kunnioittamiseen meitä kehotetaan.
Miten M. Virta ev.lut. kirkon opettajana luonnehtisit helvettiä? Millaiset tuskat verrattuna elävältä palamiseen noitarovioilla ja miten kauan kestävät? Ikuisestiko?
Ehkä kuitenkin lopulta on niin, että me pelastumme jumalattomina yksin armosta uskon kautta Kristukseen ilman vanhan aatamin pyhittymistä Kristuksen ollessa meidän täydellinen pyhityksemme. Eihän Jumala säästänyt enkelitäkään, jotka (omasta syystään) tekivät syntiä, vaan syöksi heidät syvyyteen, pimeyden kuiluihin. (2pi2:4). Hieman vaikea on sovittaa Antti Kylliäisen pamfletin universalismia tuohon yhtälöön, että ”kaikki pääsevät taivaaseen”, vaikka kaikki ihmiset onkin sovitettu ristillä. Kuitenkaan kaikki eivät siihen usko. Mutta vanhurskas on elävä pelkästään uskosta, kuten Luther toteaa ja sen sinetiksi saamme Pyhän Hengen todistuksen, että olemme Jumalan lapsia, kuten Paavali kirjoittaa.
Minun mielestäni niin kirkon kuin muidenkin pelastusta hokevien kannataisi laajentaa ajatusmaailmaansa pohtimaan erästä tarkeää seikkaa liittyen siihen, että kuoleman jälkeen alkaisi ikuinen elämä, tai ikuinen helvetti.
Se tärkein seikka on se, että säilyykö tietoisuus kuoleman jälkeen, koska ihminen ei enää ole elävä vaan henki on lähtenyt. Onko tietoisuus vain hengessä, joka lähtee ja onko meillä henkeä ollenkaan, vai ainoastaan kyky hengittää. Hengityshän on ilmaa jota me vedämme keuhkoihin ja puhallamme ulos. Kun kyky hengittää loppuu, niin mitä tapahtuu tietoisuudelle?
Jos ihminen uskoo kokevansa taivaallisen valtakunnan, tai helvetin kuoleman jälkeen, hänen on oltava tietoinen, eli kokemuksellinen ainakin tunteiden tasolla, ruumishan muuttuu maaksi, mutta ei enää tiedä, eikä tunne mitä sille tapahtuu.
Pelastus ajatus ei ole edennyt mihinkään suuntaa, se on vain hokema, jota toistetaan, koska sillä tehdään rahaa. Pelastuksessa lienee kysymys siitä, että jos on oikeamielinen, Jumala pelastaa pahana päivänä, ihminen saa ymmärrystä ja voimaa ja ystäviä selviytyä pahasta päivästä, koska niitä tulee kaikille.
Pelastus on monisyvyinen asia, juuri syvä kuin mikä. Siihen voi ottaa useampia näkövinkkeleitä, jotka juuri avaavat sen laajuutta. Esimerkiksi perinteiseksi väitetty luterilainen forenssinen vanhurskauttamisoppi jättää pelastuksen ihmisen ulkopuolella tapahtuvaksi, ja tämä perspektiivi on vain osa koko pelastustapahtumaa. Lutherin käsitys pelastumisesta on monipuolisempi, eikä ”näin tylsä” kuin pelkkä ihmisen ulkopuolella tapahtuva vanhurskaaksi julistaminen. Tuomo Mannermaan tutkimuksista ilmeni, että Lutherille Kristus on Jumalan vanhurskaus ja vanhurskaaksi julistaminen tapahtuu yhtäaikaisesti vanhurskaaksi tekeminen kanssa. Pelastus on myös Kristuksen reaalista läsnäoloa kristityssä eikä vain ulkopuolella tapahtuva. Pelastus on osallisuutta Kristuksesta ja hänen pelastusteostaan, ja Kristuksessa myös jumalallisesta luonnosta – ja tämä kristillisessä traditiossa tunnetaan jumalallisestumisena.
Mannermaan tutkimukset olivat alku uudemmalle Luther-tutkimukselle ja se on saanut kritiikkiä myös osakseen, koska näkökulmassa on jäänyt Kristuksen pelastustyön näkökulma sivummalle. Muistaakseni professori Miikka Ruokasen artikkeli on rakentanut tiiviimpaa yhteyttä Mannermaan esilletuoman ja perinteisen forenssisen vanhurskauttamisen korostuksen kesken – ne ovat samanaikaisia Lutherin pelastuskäsityksessä. (Jotain tällaista muistelen.)
Toisaalta voi miettiä, mikä oli Kristuksen pelastustyön keskeinen juttu. Sanoisin, että osatotuus on korostaa Kristuksen ristinkuolemaa ja ylösnousemusta, mutta ne eivät vain riitä. Pelastustapahtuman koko startti on inkarnaatio, Jumalan tuleminen lihaksi. Siinä hetkessä ihmisyys tuli osalliseksi jumalallisesta luonnosta ja ilman tätä pelastuminen olisi täysin mahdotonta, mikäli pelastus on myös osallisuutta jumalallisesta luonnosta.
Yksi näkökulma on pohtia pelastuksen horisontaalista ja vertikaalista ulottuvuutta. Vertikaalinen ulottuvuus kuvaa suhdetta ihmisen ja Jumalan välillä, ja horisontaalinen pelastuneen ihmisen suhdetta muihin ihmisiin, luomakuntaan ja inhimilliseen kulttuuriin. Voiko kristityn kautta pelastus ulottua myös muualle? Ainakin hengen hedelmien, hyvien tekojen ja Jumalan rakkauden esiintulo kristitystä pitäisi antaa pientä kosketus taivaallisesta todellisuudesta reaalimaailmaankin. Kristityllä on yhä luomisessa saatu eettinen vastuu, etenkin sosiaalieettinen vastuu, huolehtia Jumalan luomasta luomakunnasta.
Sosiaalieettisestä vastuusta nousee sitten lisäperspektiivi – ajallinen. Pelastus on mielenkiintoisesti mennettyä, nykyisyyttä ja tulevaa. Menneessä se on Kristuksen persoona ja hänen koko elämäntyönsä opetuksineen ja tekoinen. Nykyisyyttä se on kristityn henkilökohtaisella tasolla, miten hän elää saamansa Jumalan lahjan mukaisesti. Tulevaisuutta sen on siinä, että pelastus vaikuttaa kristityn kautta tässä hetkessä ja tuo toivoa nykyhetkeen ja sitä kautta tulevaankin. Tulevaisuutta pelastus on vahvasti siinä, että se ei ole vielä tapahtunut, vaan sen täydellistyminen on vielä edessä. Samalla kristitty on silti jo nyt pelastunut uskoessaan.
Jälleen kerran erinomaista teologista pohdiskelua Emilialta. Hän on varmaan yksi parhaita teologisten teemojen maalikko populisoija. Jo pelkästään eri pelastuskäsitysten selvä luettelointi on hyvä selvennys . Varsinkin niille jotka luulevat että niitä on vain yksi.
Emilia voisi ruveta kielikonsultiksi ammattiteologeille . Varsinkin opiskeluvaiheessa he tarvitsisivat hänenkaltaistaan tukea.