Ortodoksisessa kirkossa ei juurikaan käydä keskustelua siitä, olisiko naispappeus joskus mahdollista vai ei. En minä sano, että ortodoksisessa kirkossa pitäisi olla naispappeja, sanon, että keskustelua aiheesta olisi hyvä käydä, jotta pysyttäisiin mukana muun yhteiskunnan ajankohtaisissa ilmiöissä.
Olen ortodoksisen kirkon jäsen. Itselleni asia naispappeudesta ei kuitenkaan ole henkilökohtainen, koska minulta puuttuu kutsumus pappeuteen. En siis ota henkilökohtaisesti sitä, onko ortodoksisessa kirkossa naispappeja vai ei, joten näin ollen minua ei varsinaisesti häiritse se, että kirkon papit ovat vain miehiä.
Luterilaisen kirkon naispappeuteen suhtaudun hyväksyvästi, mikäpä minä sitä olisin kieltämään, jos ihmisellä on aito kutsumus pappeuteen. Se taas, että esimerkiksi vanhoillislestadiolainen liike suhtautuu naispappeihin kielteisesti, on naurettavaa kirkon jäsenliikkeeltä, jonka alkuaikojen käytäntöihin kuului se, että nainen saattoi olla roolissaan nykyistä näkyvämpi ja toimia myös saarnaajana.
Keskustelu naispappeudesta tuo mukanaan heti kysymyksen miespappeudestakin, eli sukupuolen merkityksestä. Sukupuolikysymysten tuominen kirkolliseen keskusteluun ei ainakaan meidän kirkossamme ole onnistunut tuomaan muuta kuin hajaanusta.
Pekka Veli Pesonen: ”Sukupuolikysymysten tuominen kirkolliseen keskusteluun ei ainakaan meidän kirkossamme ole onnistunut tuomaan muuta kuin hajaanusta.”
Miten sinä voit noin vastata? Käytännössä ev.lut kirkossa on tehty pappisviran uudistus, jonka seurauksena papin virka on avattu myös naisille. Ne lieveilmiöt, joita sinä kutsut hajaannukseksi ovat niiden aikaansaamia, jotka eivät ole virkauudistusta koskaan hyväksyneet.
On ihan eri asia se mitä mieltä olen naispappeudesta ja se miten sukupuolisuuden tulo kirkolliseen keskusteluun on tuonut tullessaan keskustelun homoseksuaalisuudesta. Naisten pappeudesta minulla ei ole pahaa sanottavaa. Nyt vain kävi niin että samasta ovenavauksesta tuli sisään muutakin. Samoin tulee käymäänn sinäkin päivänä, kun kirkko hyväksyy homovihkimiset. Silloinkin ovi avautuu myös jollekkin muulle, josta emmme vielä tiedä. Sen näkee vasta sitten.
Pekka Veli Pesonen, keskustelu homoseksuaalisuudesta ei tullut kirkkoon sen mukana, kun pappisvirka avattiin naisille, vaan paljon aikaisemmin. Asiallisesti se oli tavalla tai toisella hiljaisesti esillä koko 1900-luvun. Piispat sen sitten oikein laukaisivat Ajankohtainen asia -kannanotollaan vuonna 1966. Pian kirkko joutui – vuonna 1968 – ottamaan kantaa samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteiden dekriminalisoimiseen. Kirkko ei sitä vastustanut, mutta katsoi, ettei aika vielä ollut kypsä, ja esitti ratkaisun lykkäämistä.
Vielä ennen naisten kipuamista saarnastuoliin arkkipiispa Martti Simojoki antoi Kirkon tutkimuslaitoksen johtajalle Jouko Sihvolle tehtäväksi selvityksen homoseksuaalisuudesta. Sihvon työparina oli Martti Lindqvist. Eikä tässä kaikki, vaan piispat ehtivät vielä vuonna 1984 hyväksymään kannanoton Kasvamaan yhdessä. Siinä homoseksuaalisuutta käsitellään sivukaupalla.
Älkäämme siis suotta syyttäkö pappina toimivia naisia!
Blogisti, ole onnellinen kirkossasi ilman kiistaa. Toivon, että et ole jatkossa aktiivi järjestämään keskusteluja selvästä aiheesta, joka ei ole sinulle ongelma omassa kirkossasi.
Naispappeus, yleisellä tasolla, on kysymys, johon ei ole yksiselitteistä, eikä tyhjentävää vastausta, vaikka ortodoksien mielestä siinä ei monesti olekaan mitään pohdittavaa. Asioista voi keskustella myös ilman kiistelyä, jolloin hajaannusta ei välttämättä pääse syntymään.
Ortodoksisessa kirkossa on ollut keskustelua diakonissan viran uudelleen käyttöön ottamisesta. Naisdiakoneja (diakonissoja) toimii myös nykyään ortodoksisessa kirkossa, etenkin orientaalisissa kirkoissa Armeniassa ja Egyptissä.
En kommentoi enempää tätä aihetta.
Pekka Veli Pesonen: ”Naisten pappeudesta minulla ei ole pahaa sanottavaa. Nyt vain kävi niin että samasta ovenavauksesta tuli sisään muutakin.”
Blogin otsikko oli ”Ortodoksiseen kirkkoon keskustelua naispappeudesta”. Naispappeuteen minäkin otin kantaa. Sinä laajensit keskustelua jopa homoseksuaalisuuteen ja muuhun, jota naispappeus on tuonut tullessaa ev.lut kirkkoon. Ennustit vielä: ”Samoin tulee käymäänn sinäkin päivänä, kun kirkko hyväksyy homovihkimiset. Silloinkin ovi avautuu myös jollekkin muulle, josta emmme vielä tiedä.”
Pekka Veli. Pysyikö keskustelu mielestäsi aiheessa?
Miksi ortodoksisessa kirkossa pitäisi pysyä mukana muun yhteiskunnan ajankohtaisissa ilmiöissä?
Eihän kirkko sitä varten ole, ei myöskään protenstanttiset kirkot.
Sivuhuomioksi vielä, ettei meillä luterilaisessa kirkossa vihitä ketäännaispapiksi, eikä miespapiksi eikä myöskään sukupuolineutraakiksi papiksi. Pappisvirkaan vihittävät ovat miehiä ja naisia jo ennen pappaisvihkimystä, eikä se asia pappisvihkimyksessä muutu.
Miehiä ja naisia, ehkä tulevaisuudessa myös muun sukupuolisia. Pappeus ei ole sidottu sukupuoleen Suomen luterilaisessa kirkossa. MOT Jukka Kivimäki
Keskustelu tuulettaa aina ilmaa. Se, että vaikeat asiat lakaistaan maton alle, ei ole tervettä missään yhteisössä.
Mun pitäisi varoa ja jättää nämä ajatusteni jakamiset vähemälle. Usein ne kuitenkin selkiytyy vasta, kun ne laittaa jakoon. Joten en malta lopetaa. Sitten saan kärsiä kritiikistä, jota aina tietenkin tulee. Näinä päivinä, kun muutenkin olen alamissa, niin lisää ei oikein jaksaisi ottaa vastaan. Keskustelua ei kuitenkaan synny, jollei ole vastakkaisia mielipiteitä.
Vastakkaisissakin mielipiteissä tulisi faktat olla lähtökohtaisesti paikallaan.
Vastakkaisissakin mielipiteissä tulisi ainakin faktat olla lähtökohtaisesti paikallaan.