Ortodoksisen kirkon viholliset

Kirkolliskokousrovastit Rauno Pietarinen ja Heikki Huttunen varottavat blogeissaan kirkon vihollisista. Raunon mukaan ”Hajottamisyritykset saattavat tehota ihmisiin, jotka eivät tunne kirkon elämää riittävästi” (Kristuksen uskollinen palvelija, 5.12.2023). ”Ei ole vaikeaa päätellä, kenen intressejä riidankylvö palvelee” vihjaa Heikki mutta rauhoittelee: ”Moni, joka tuntee meidät, ihailee kirkkoamme” (Paluuta entiseen ei ole, mutta meidän tulee pysyä yhtenäisinä, 29.1.2024).

Ketkä hajaannusta harjoittavat? Rauno ja Heikki antavat kaksi vinkkiä: he ovat Ukrainan uuden kirkon vastustajia ja kannattavat vanhaa pääsiäistä. Tunnistan itseni rovastien blogeista. Kannatan pääsiäisen lykkäämistä keväämmälle ja suhtaudun skeptisesti metropoliitta Epifani Dumenkon nuoren kirkon autokefaliaan Ukrainassa.

Olen Raunon ja Heikin kanssa tuttu 46 vuoden takaa. He ovat nuhteettomia pappeja ja arvostan molempia vilpittömästi. Meitä kolmea yhdistää se, että olemme kaikki jo isoisiä ja vapaita karriääriin kuuluvasta vallan kumartelusta.

Rauno ja Heikki ovat paitsi kokeneita pappeja myös ortodoksisen idän asiantuntijoita. He tuntevat paljon venäläispappeja, kuten Pavel Adelgeim, Aleksander Borisov, Jakov Krotov, Andrei Kurajev tai Aleksei Uminski, jotka ovat uhranneet kirkollisen uransa puolustamalla sananvapautta ja uhmaamalla esivaltaa. Tätä taustaa vasten Venäjää hyvin tuntevan Heikin toteamus ”itänaapurin kirkko palvelee diktatuurin intressejä” kuulostaa nato-ortodoksiselta ja russofobiselta. Itsenäisen Suomen kirkon rovastien pitäisi varoa epäkanonista fokusta yhden patriarkaatin pyhyydestä ja toisen pahuudesta.

Miksi monet meistä ovat kiinnostuneita Kreikan, Puolan, Serbian, Ukrainan tai Venäjän pääsiäisperinteistä? Miksi vanhan ortodoksisuuden epämukava askeesi ja liturginen pieteetti painavat identiteetin vaakakupissa enemmän kuin kansankirkollinen kokousyhteisöllisyys tai ekumeeninen kahvittelu?

Vastaus on Heikin lauseessa ”Omaa tapaamme toteuttaa ortodoksista traditiota tässä maassa ei tarvitse hävetä eikä pyytää anteeksi”. Suomen ortodoksinen traditio on julkisuuskuvaltaan häpeämätön ja anteeksipyytämätön. Arkkipiispan nimi on tuttu oikeudenkäyntipöytäkirjoista, poliisin tutkintapyynnöistä ja työsuojeluilmoituksista. Helsingin, Hämeenlinnan, Iisalmen, Jyväskylän tai Lahden seurakuntien yhteisöllisyyden lähihistoriaa löytyy käräjä-, hallinto- ja hovioikeuden päätöksistä. Kotiseurakunnassani Kuopiossa kahden papin työsuhde oli viime vuonna katkolla humalassa toimitetun liturgian ja kavalluksen vuoksi.

Rauno ja Heikki ovat kirkolliskokouksen vanhimpia rovasteja. He tietävät, että Suomen ortodoksinen kirkko elää historiansa syvintä hengellisen johtajuuden kriisiä. Suomen kirkkoa ei uhkaa patriarkka Kirill, Putin, Facebook tai Tiktok. Hajaannus, vastakkainasettelu ja väestökato Suomen kirkossa ei ole geopolitiikan tuotos vaan omien piispojemme ja pappiemme korruption seuraus!  

Patriarkka Bartolomeoksen syyskuussa Helsingissä pitämää juhlapuhetta kiiteltiin ahkerasti blogeissa analyysina Suomen kirkon nykytilasta. Patriarkan kohteliaisuuspuheella äänestettiin marraskuun kirkolliskokouksessa jopa kumoon lakivaliokunnan mietintö.

Bartolomeos puhui myös kolme vuotta aikaisemmin Suomen piispoille Konstantinopolissa. Tässä 5.10.2020 kirjattuja patriarkan teesejä Leolle, Arsenille ja Elialle: ”Erotkaa, jotta voisimme valita uusia piispoja, jos ette voi kantaa kirkon ykseyden taakkaa… Te olette Suomessa ortodoksinen pisara luterilaisessa valtameressä. Sen sijaan, että säteilisitte, te menetätte uskovia… Käytöksenne ei edusta ortodoksista ajattelutapaa ja jos valitsette sen tien, olisi parempi, että kieltäisitte uskomme ja siirtyisitte luterilaiseen kirkkoon.”