Ortodoksit, kirkko ja valtio

Muutamassa lehdessä, Helsingin Sanomissa ja Kotimaassa on ollut artikkeleita ortodoksisen kirkon piispojen huonoista väleistä ja tämän vaikutuksesta kirkon asemaan.

Jossakin on spekuloitu sillä, että huono tilanne johtaisi siihen, että Konstantinopoli arvioisi kirkon asemaa autonomisena kirkkona uudelleen. Kuten professori Matti Tolvanen toteaa, tämä ei ole kuitenkaan aivan vaivatonta.

Laki ortodoksisesta kirkosta säätää, että Suomen ortodoksisella kirkolla on kanoninen yhteys Konstantinopoliin. Yhteys on määritelty vuonna 1923 patriarkka Meletioksen antamassa Tomoksessa.  Sen keskeisin kohta on se, jossa uudelleenjärjestelyn tarve perustellaan Venäjän sekavan tilanteen yhteydessä. Asia on ajankohtainen senkin keskustelun näkökulmasta, jota käydään Moskovan patriarkaatin ja sen laajentumispyrkimysten osalta.

Mutta muutoin laki määrittää ortodoksisen kirkon asemaa Suomessa riippumatta tästä yhteydestä.

Tästä syystä liikkeelle lasketut huhut Tomoksen yksipuolisesta peruuttamisesta kuulostavat samalta kuin postilaatikkoon laitettu nimetön viesti, jossa lukee: ”Ellei te heti lopeta irvistelyä, me varastetaan teiltä lapsen. Nimin. Joukko huolestuneita maallikkoja.”

Jos Konstantinopoli ilmoittaisi, että se peruu Tomoksen, asialla olisi lainsäädännöllisesti mitätön vaikutus. Suomen ortodoksinen kirkko jatkaisi eduskunnan hyväksymän päätöksen perusteella nykymuotoisena. Ortodoksisen kirkon aseman muuttaminen edellyttäisi aivan toisenlaisia kuin yksipuolisia ilmoituksia ja keskustelukumppanikseen myös OKM:n ja lopulta eduskunnan.

Teologisesti ja hengellisesti kyseessä olisi tietenkin kriisi.

Jos ortodoksisen kirkon piirissä päätettäisiin, että seurataan Konstantinopolin tietä, mitä tapahtuisi viroille, kirkoille, hallinnolle, omaisuudelle? Ilmeisesti ne siirtyisivät valtion omistamiksi, mikäli niitä ei enää kukaan muu hoitaisi. Tällaisiin tilanteisiin pätee, että löytäjä saa pitää. Ainoa mahdollinen löytäjä on valtio.  Joku opetus- ja kulttuuriministeriöstä alkaisi isännöidä Uspenskin katedraalia.

Konstantinopoli voisi tietysti rahoittaa tai kerätä rahoituksen tahtomaansa määrään pappeja, kirkkoja ja luostareita Suomeen, kuten mikä tahansa muukin ulkomailta ohjattu Suomessa toimiva uskonnollinen yhteisö. Ehkä sen seurakunnat voisivat toimia yhdistyksinä, joiden säännöissä on mainittu tämä Konstantinopolin toiminta. Kyllä yhdistysrekisteri sellaisen hyväksyisi.

***

Spekulaatio Suomen ortodoksisen kirkon aseman muuttamisesta on yksi esimerkki kirkkojen ja niiden aseman muutoksia koskevasta keskustelusta, joka on monimutkaisempi ja vaikeampi kuin vain jonkin ideologian pohjalta muodostettu otaksuma tai vaatimus.

Myös Suomen evankelis-luterilaisen asemasta käydään uumoilua eikä näytä siltä, että se aivan lähivuosina vähenisi sitä mukaa, kun sen asema yhteiskunnassa muuttuu ja sen jäsenmäärä vähenee.

Molempien perinteisten ”kansankirkkojen” asemaan vaikuttaa myös aatteiden markkinoiden avautuminen 1900-luvun loppupuolelta alkaen. Usein niiden erityisasemaa erityisesti verotuksen osalta on puolustettu hieman samaan tapaan kuin Suvivirttä koulujen kevätjuhlissa: kyse on myös kulttuuriperinnöstä.

Mutta mitä enemmän kulttuuri monimuotoistuu, sitä syvemmin yhdenmukaisemman kulttuurin perinnön vaaliminen sellaisena, että se saa erityisaseman suhteessa muihin kulttuureihin, kyseenalaistuu.

Esimerkiksi kirkollisvero on ollut helpohko tekninen ratkaisu suhteellisen yksisuuntaisessa kulttuurissa. Mutta ortodoksisen, varsin pienen kirkon verotusoikeus herättää kysymyksiä. Miksi roomalaiskatolisella kirkolla ei ole Suomessa verotusoikeutta. Onhan sekin merkittävä osa Suomen kulttuurihistoriaa ja vaikuttanut maahan yhtä kauan ja kauemminkin kuin luterilaisuus? Miksi helluntaisilla ei ole verotusoikeutta? Tai muslimeilla?

Kun toistaiseksi valtaosa suomalaisista haudataan luterilaisin menoin, siinä sivussa vanha järjestely, jonka mukaisesti myös ortodokseilla, mutta ei muilla, on verotusoikeus, on laiska ratkaisu säilyttää.

Mutta uusimpien kyselyiden mukaan myös tähän voi tulla muutos muutaman sukupolven päästä. Halukkuus saada luterilaiset hautajaiset ei tällä hetkellä nuorempien sukupolvien piirissä ole laajalle levinnyt.

Mutta tällöin kohdataan uusi ongelma. Suomessa tuskin on yhtään kunnanjohtajaa, joka tahtoisi vielä hautuumaatkin kunnan talouden rasitteeksi. Ja onkohan asiaa mietitty niin sanottujen hyvinvointialueiden osalta lainkaan?

Toinen kysymys koskee kulttuurihistoriallisesti merkittäviä rakennuksia. Niiden ylläpitoa kustannetaan verovaroin. Pitäisiko kirkko ja valtio yhdistää siten, että Turun ja Tampereen tuomiokirkot siirtyisivät valtion omaisuudeksi ja OKM:n alaisuuteen?.

Kun tällöinkin maan lainsäädäntö edellyttäisi, että kulttuurihistoriallista rakennusta tulisi säilyttää ja käyttää sen perinnettä arvostaen, olisiko jotenkin edistysaskel, että joku ylitarkastaja määräisi, millaisia edellisen huomioon ottavia tilaisuuksia Turun tuomiokirkossa saati sitten Uspenskin katedraalissa pitäisi järjestää?

Millainen asiantuntemus OKM:n virkamiehellä olisi verrattuna Turun tuomiorovastiin, joka on sentään monta vuotta opiskellut valtion rahoittamassa yliopistossa, mihin kirkkoja käytetään ja mitä siellä pitäisi tehdä?

Taidettaisiin olla ojasta allikossa, jos uudelleen perustettaisiin valtionkirkkojärjestelmä, johon itse asiassa valtion ja kirkon erottamisen vaatimus toisistaan johtaisi.

Kirkollisveroa maksaisimme kaikki, riippumatta siitä, minkä jäseniä olemme ja siitä, uskooko kukaan enää mihinkään muuhun kuin riihitonttuihin ja joogaan. On vaikea kuvitella tilanne, että jollain tavoin ei yhteisöllisesti rahoitettaisi niitä nykyisiä kirkon yhteiskunnallisia tehtäviä, jotka ovat kulttuurihistoriallisten rakennusten ylläpito, hautuumaat ja rekisterit. Muita lakisääteisiä yhteiskunnallisia tehtäviä ei kirkoilla taida olla. Valtiopäiväjumalanpalvelus taitaa olla pikemminkin tapa.

Kirkon yhteiskunnallisten tehtävien siirtäminen valtiolle merkitsisi tästä näkökulmasta uudenlaisen valtionkirkkojärjestelmän perustamista ja uskonnollisten ja katsomuksellisen asenteiden vahvempaa alistamista valtion ohjaukseen kuin on nykyisin.

***

Uskonnollisen vakaumuksen ja kirkkojen perinteen kannalta on tietysti vähemmän tärkeää, miten suhde valtioon on järjestetty. Erilaiset ratkaisut voivat olla onnistuneita.

Mutta puhe valtionkirkkojärjestelmästä on monimutkaisempaa kuin näyttää. Suomessa ei ole perinteisessä merkityksessä valtionkirkkoa, se edellyttäisi valtion syvällisemmän roolin  ja suoremman vaikutusvallan kirkkojen toimintoihin. Tyylipuhtaasta valtionkirkkojärjestelmästä Suomessa luovuttiin jo Schaumannin kirkkolaissa 1800-luvun lopulla.

Mutta toki voidaan sanoa, että Suomessa on valtionkirkkojärjestelmä aivan samassa merkityksessä kuin meillä on valtioihmisoikeusjärjestelmäkin, nekin on määritelty perusoikeuslaissa eduskunnan päättämänä.

Mikään instanssi Suomessa ei voi toimia lain ulottumattomissa. Kaupassa käyminenkin on ”valtionkauppajärjestelmän” säätelemää eli eduskunnan hyväksymien lakien alaista toimintaa. Se tietysti on eri asia, että S-ryhmällä ei ole erityistä S-ryhmän lakia verrattuna esimerkiksi R-kioskeihin.

Toistaiseksi järjestely on sellainen, että siitä ajoittain käy joku keskustelemassa aivan samalla tavoin kuin koira eksyy haudalle pissille. Mutta paine muutokseen kasvaa jonkin verran ja jatkuvasti.

Yksi paineista on se, että uskonnollisten yhteisöjen ja valtionhallinnon sekä aluehallintojen välillä yhteistyötä ja kommunikaatiota lienisi syytä vahvistaa.

Joku voisikin sanoa, että kirkon ja valtion ero Suomessa on viety niin pitkälle, että vastaisuudessa sitä voidaan kehittää vain toiseen suuntaan eli läheisemmäksi.

Julkisuudessa esillä olevat uskonnollisten yhteisöjen edushenkilöiden lapsellisuudet eivät ainakaan paranna tämän edellyttämää luottamusta. Ne eivät myöskään kasvata hallinnon ja niin sanotun johtamisen merkityksen ymmärtämistä tilanteessa, jossa normaalin kirkossakävijän varsinainen ongelma on se, että hän ei pääse kirkkoon.