Kirkolliskokous päättää ensi viikolla valitaanko ortodoksiselle kirkolle apulaispiispa. Piispainkokous ja kirkollishallitus ovat tehneet asiasta yksimieliset esitykset.
Ortodoksinen kirkko tarvitsee uuden piispan, koska piispat eivät ole työehtosopimuksen piiriin kuuluvia työntekijöitä, vaan veronmaksajien etujen valvojia. Piispat ovat asiantuntijaedustajia kirkollishallituksessa ja kirkolliskokouksessa. Kolme toimessa olevaa piispaamme, Leo, Arseni ja Elia ovat myös budjettivastaavia neljällä momentilla, joiden yhteissumma on lähes miljoona euroa.
Kirkolliskokouksen paikoista 14 on jyvitetty kirkon työntekijöille. Maallikkoseurakuntalaisten edustajilla on 18 paikkaa. Metropoliitta Ambrosius observoi ongelmaa osuvasti: ”en voi välttyä ajatukselta, että Suomessa molemmissa kansankirkoissa varsinkin kirkolliskokous kokoonpanoltaan yllättävästi muistuttaa säätyvaltiopäiviä” (Seurakuntalaiset keskiöön 9.12.2020). Piispat ovat kirkolliskokouksessa ex officio kirstun vartijoita ja kirkon palkansaajien intressien hillitsijöitä. Apulaispiispan valinnan jälkeen neljän piispan rooli kirkolliskokouksessa on ratkaiseva.
Piispainkokous päätti apulaispiispan tehtävistä, ”arkkipiispan avustaminen, kirkon julkaisutyö, sisälähetystyö, monikulttuurinen työ, nuorisotyö sekä koulutus”, mutta ei rahoituksesta. Olisi paikallaan, että piispat omistajaohjaustahona perustelisivat, miksi 100 000 euron sijoitus neljänteen piispaan on kannatettava tai välttämätön. Taloustermein: miksi nyt elvyttävä menojen kasvattaminen eikä sopeuttava kuluista tinkiminen?
Kaksi opiskelutoveriani on hiippakuntapiispoina samanlaisissa prosentin EU-vähemmistökirkoissa kuin ortodoksinen kirkko Suomessa. Molemmilla EU-piispoilla on runsaat 100 000 seurakuntalaista ja 50 000 euron vuosipalkka. Suomessa seurakuntalaisia on kolmessa hiippakunnassa yhteensä 60 000. Arkkipiispa saa palkkaa 100 000 euroa ja metropoliitat 80 000 euroa vuodessa.
Piispat ovat sopimuspalkkaa nauttivia johtajia. Heidän pitää tunnistaa jäsenmäärältään kuihtuvan kirkon talouden haasteet. Osoittaisi hyvää johtajuutta, jos kolme piispaamme olisivat valmiita rahoittamaan uuden kollegansa antamalla varat apulaispiispalle tinkimällä lähes miljoonan euron budjeteistaan.
Uusi piispa tarvitaan, mutta perustelujen keskiössä pitää olla Khalkedonin (451) kirkolliskokouksen talouspolitiikka: miten piispat suojelevat kirkkoaan ”ahneuden, αἰσχροκερδία” (2. kanoni) ja ”rahanhimon, φιλαργυρία” (3. kanoni) kirouksilta?
JYRKI, Hyvä Veli,
sama näyttää olevan meno molemmissa kirkoissamme. Ja onko Teillä lisäksi vielä se vanha (pirun)konsti: Yritys vaijeta kuoliaaksi? Minä olen protestantti. Tulkaa nyt Ortodoksiveljet keskustelemaan oman kirkkonne asioista!
Tykkäsin blogikirjoituksesta. Ikävä kyllä, keskustelu tulevasta apulaispiispasta ollut vähäistä.
Yksittäisiä blogikirjoituksia. Somessa jotain. Kirkko on ollut aika lailla vaiti. Kesäkuussa kirkon oma lehti Aamun Koitto aloitti näkyvästi aiheesta, mutta sitten on ollut hiljaista.
Tällä viikolla Aamun Koitto julkaisi lyhyen katsauksen apulaispiispojen historiaan, erityisesti 1900-luvulla. Historia on toki mielenkiintoista.
Keskustelua kuitenkin tarvitaan. Sitä on ollut liian vähän. Olkoot kirkollishallitus ja piispainkokous yksimielisiä. Nyt tilanne on kuin Suomi tekisi hävittäjäkaupat ja lähes ainoa juttu siitä olisi lyhyt katsaus 1900-luvun hävittäjiin.
Härkösen blogikirjoitus on yksi esimerkki millaista keskustelua tarvittaisiin.
Nyt olisi hyvä ajatella nykyajan tarpeita ja pohtia tulevaa. Ikävä kyllä aika käy vähiin. Tilaisuus taisi jo mennä.
”Ensisijaisiksi tehtäväalueiksi piispainkokous määritteli kirkon julkaisutyön, sisälähetystyön, monikulttuurisen työn, nuorisotyön ja koulutuksen”, selostettiin Aamun Koitossa.
Itse en ole lukenut yhtäkään puheenvuoroa tai näkökulmaa esim. nuorisotyön, julkaisualan, monikulttuurisen kentän ja muiden (piispa)tarpeista.
Toivottavasti parin viikon aikana ilmestyy edes jotain kirkon toimesta. Se olisi edes pari askelta kohti – paljon puhuttua – avoimuutta ja vuoropuhelua.
Olemalla vaiti muut tahot täyttävät tilan. Laatu vaihtelee suuresti.
Jyrki H,
Erinomainen kirjoitus. Kirkkomme, ja erityisesti sen seurakuntien, taloudellinen tilanne ei ole erityisen kehuttava. Mielestäni uusien menojen keksimisen sijasta olisi keskityttävä nykyisten toimintojen hoitamiseen pienenevillä rahamäärillä.
Valitettavasti varsin yleisesti sovelletaan ”strutsi-strategiaa”, työnnetään pää hiekkaan ja toivotaan parasta. Paikoin luottamushenkilöt ovat taas havainneet, että (toistaiseksi) verotusoikeudellinen yhteisö voi saada lainaa melko edullisesti. Siinäpä kätevä tapa välttää ikäviä päätöksiä: otetaan lainaa ja jätetään sen hoitaminen tulevaisuuden päättäjien huoleksi.
Että tällaisia mietteitä Helsingin srk. neuvoston vinkkelistä.
Mikäli ortodoksinen piispa on munkki, hän on antanut köyhyyslupauksen. Suomessa köyhyysraja on noin 1500 euroa kuukaudessa. Tästä näkökulmasta munkkilupakseen perustuen piispana toimivan munkin vuosipalkka olisi hänen oman lupauksensa ja vakaumuksensa mukaisesti hieman alle 20 000 euroa vuodessa + tietenkin kulukorvaukset.