Viimeisen 20 vuoden aikana eri tuuteista on tiedotettu, että menestys perustuu ”osaamiseen”. Myös kirkollisia työpaikkarekrytointeja seuratessaan huomaa, että työpaikat on varattu ”osaajille”.
”Osaaminen” ei ole länsimaisen tiedollisen ja taidollisen kulttuurin termi eikä varsinkaan tavoite ja sisältö. Se ilmestyi yleiseen retoriikkaan muutama vuosikymmen sitten sivistysinstituutioiden ulkopuolelta.
Termiin liittyy ongelmia. Jos uimataitoinen henkilö putoaa veneestä, hukkuuko hän, jos hänellä ei lisäksi ole ”uimaosaamista”?
On vaikea nähdä, mikä tällaisella tiedon ja taidon rinnalle tuotetulla asialla olisi sivistyselämän tai teollisen elämän laadun parantamisessa. Ehkä se tarkoittaa jotakin tuotannollisen toiminnan piirrettä, jossa prosessin vaihtuessa työntekijän tulee oppia painamaan uutta nappia.
Osaan käydä potalla. Osaan ajaa polkupyörällä. Nämä ovat verrattain lapsellisia kykyjä. Jos menen kouluun, saan edellytyksiä kehittää osaamistani taidoksi.
Osaan laulaa. Osaan laittaa ruokaa. Mutta minulla ei ole laulupedagogiikan avulla vuosien työn aikana synnytettyä laulutaitoa kuten ei myöskään ruoanlaittotaitoa.
Osaaminen on sekä käsitteellisesti sivistyksellisen ja koulutuksen maailman tavoitteiden ulkopuolelle sijoittuva hokema kuin myös tasoltaan heikentyvän yhteiskunnan ja kulttuurin nimike.
Osuva esimerkki on viime päivinä lehdissä ollut tieto siitä, että valtionhallinto on hyvinvointialueita muodostaessaan tietyn pisteytyksen jälkeen käyttänyt konsulttifirman palveluita niiden suunnitteluapuna.
Kun tuloksena on ollut sutta, jossa lähipalvelut lakkautetaan, ensisijainen rahavirta kohdistuu johtajien ja suunnittelijoiden palkkaamiseen, poliitikot ja johtajat juoksevat karkuun ja niin sanottu veronmaksaja ei enää saa vastinetta maksamistaan veroista terveydenhoitopalveluiden muodossa, sama epäonnistuneen rakenteen konsultoinut firma on kääräissyt 6 miljoonaa euroa taskuunsa epäonnistumisensa uudelleenmuotoillusta. Ilmeisesti tarjottuaan ”osaamista”.
”Osaaminen” lässäyttää tällä hetkellä läpäisevästi koko yhteiskunnan oppiahjoihin asti niiden tavoitteet niin mitätöiden, että kohta kai alas laskettu rima täytyy kaivaa jo maan alle.
Hyviä esimerkkejä ovat kirkon alaan suuntautuvat koulutukset. Kun aikaisemmin esimerkiksi diakoniksi valmistuva opiskeli 15 tai 35 opintoviikkoa teologisia aineita, näiden osuus koulutuksessa on noin 5 opintopistettä, joka vastaa vanhaa 2 opintoviikkoa. Toki on erilaisia kansainvälisen diakonian yms. opintojen jaksoja.
”Osaaminen” näyttää olevan yhdysmerkki teoreettisen tiedon ja käytännöllisen taidon vähentämiselle ja titteleiden muodostamiselle.
Olen esimerkiksi lukenut kaikki ne mietinnöt, jotka olivat nykyisen ammattikorkeakoululaitoksen synnyttämisen taustalla. Kyseessä oli ylioppilassuma. Parhaiten menestyneet saivat monia opiskelupaikkoja, heikommin menestyneet eivät mitään. Piti synnyttää ammattikorkeakoulu, johon alle cum lauden oppilaat rekrytoitaisiin ja tehdä tästä uratietoisuuden kannalta kutsuva.
Opiskelijoille luvattiin toimitusjohtajan työpaikkoja, vaikka esimerkiksi tradenomin tyypillinen työpaikka on se kuuluisa Alepan kassa. Ei ole sellaista pientä pajaa tai pk-yritystä, joka ei palkkaisi taloushallintoonsa pikemminkin perinnäistä laskentatoimen merkonomia kuin maailmankaikkeuden presidentiksi koulututettua huippuosaavaa tradenomia, joka ei tiedä sen kummemmin teoriasta eikä käytännöstä, kun molempien osuus on koulutuksen käytännöllisessä toteuttamisessa lässäytetty ja korvattu teflonilla.
Tuloksena on monilla aloilla osaamista, mutta taidon ja tiedon poissaoloa.
Kun aikaisemmin kirkon lastenohjaajaksi opiskellut opiskeli katekismusta, kirkkovuoden juhlapäiviä, raamattutietoa, kirkkohistoriaa, uskontotietoa satojen tuntien ja useiden opintoviikkojen ajan, tällä hetkellä teoreettinen opetus on 5 opintopistettä eli parisen vanhaa opintoviikkoa.
Tällä lailla tuotetaan ”osaajia”.
Yhteiskunnan yleisten tavoitteiden suuntaaminen ”osaamiseksi” on mielestäni keskeinen niin sanotun merkityskadon taustatekijä. Kyseessä on laajasti kulttuuria, yhteiskuntaa ja myös uskonnollisia yhteisöjä rapauttava ideologia, joka on keskeinen syy siihen, miksi maa alkaa kulkea taaksepäin suhteessa niin sanottuihin verrokkimaihin.
Mielenkiintoista pohdiskelua. Enpä ole ennen ajatellut, että tuo osaaminen olisi jotakin muutakin kuin sana, jolla vain kuvataan sitä, että työpaikkaan halutaan mahdollisimman pätevä ihminen. Joskus kieli kuvaa todellisuutta, joskus taas peittää sitä.
Julkisuuden puheessa korostuu enemmän osaaminen kuin oppiminen. Osaaminen koetaan tärkeämmäkai kuin ymmärtäminen. Osaa tekoälykin, vaikka ei ymmärrä. Joku tai jotkut tekoälyn ”takana” voivat tosin ymmärtää senkin, mitä käyttäjät eivät edes osaa tai jaksa ajatella.
Oppiminen edellyttää nöyryyttä, joka ei kuulu nykydiskursseihin ainakaan myönteisenä näkökantana. Pikemminkin nykydiskursseihin kuuluu oman itsen (hyvyyden tai pätevyyden/osaamisen/asenteiden) korostus tai/ja monenlaiset ”ylpeys” -diskurssit. Oppiminen edellyttää nöyryyttä siinä, että myönnetään oma osaamisen tai ymmärryksen ja asenteen vajavuus ja tarve oppia lisää – erityisesti myöntää oman hyvyyden vajavuus, saati oma syntisyys.
Oppimisesta ja osaamisesta tulee helposti korostuneeksi pinnallinen ”päivän” osaaminen. Halutaan ”valmisosaajia” koska ei ole enää aikaa oppimiseen saati opettaamiseen ja kypsaymiseen. Toisena hetkenä kaivataan toisenlaista osaamista ja siihen valmiita uusia osaajia. Oppilaitoksissakin tunnutaan keskittytyvän (opiskelijoista koostuvan) ”varaston kiertonopeuden” optimointiin ja toiminnan virtaviivaistamiseen.
– En tällä kuitenkaan tarkoita, etteikö ”valmisosaajista” olisi hyötyä tai ettei niitäkin tarvittaisi. Tuleepahan vain mieleen vanhan kansan vanha viisaus: ei kannettu vesi kaivossa pysy. Mutta on toki tunnettua myös se, että kuiva ”kaivopumppukin” usein talven jälkeen tarvitsee aluksi ”siemenvettä”, että kaivon oma vesi alkaisi virrata. Muuten kaivon mäntä liikkuu edestakaisin mutta raikas kaivovesi pysyy kaivossa.
Mielenkiintoisia pointteja.
Itse olen törmännyt tuohon että amk-opiskelijoille on istutettu opinnoissa ajatus että he ovat (erikois)osaajia. Odotukset ovat sitten sen mukaisia ilman kummoistakaan katetta. Toisaalta olen törmännyt yliopistosta valmistuneisiin, jotka eivät todellakaan osaa mitään. Laajat pohjatiedot ja yleissivistys eittämättä ovat edellytyksenä osaamisen kehittämiselle, mutta teologian tai kirkkohistorian opintopisteiden määrä tuskin todistaa ihmisen kapasiteetista elämässä ja työpaikalla paljonkaan. Elävänä esimerkkinä ovat kirkon palveluksessa olevat teologit: seurakunnissa joissa teologit johtavat ja työskentelevät, tuntuu yksinkertaisimmankin käytännön asian organisoiminen olevan ”haastavaa”. Toisaalta, voin 30 vuoden kokemuksella sanoa, että useimmiten vähänkään vaativampiin tehtäviin osaajat löytyvät yliopistotutkinnon suorittaneista.
En tiedä millainen blogistin työkokemus on, mutta normaaleissa työyhteisöissä on aika selvä että osaaja on henkilö, joka saa saa työtehtävät laadukkaasti ja tehokkaasti hoidettua saamaansa koulutusta hyödyntämällä. Minusta siinä ei ole mitään ilkkumista. Epäilemättä työnantajat juuri tällaisia henkilöitä haluavat palkata – usein koulutustaustasta riippumatta kunhan henkilöltä löytyvät nämä ominaisuudet.
Blogistin turhautuminen varmaan nousee siitä että kaikki haluaisivat todistaa olevansa osaajia tai sellaisten kouluttajia. Jyvät erotellaan akanoista työpaikoilla. Osaamispääoma kertyy iän myötä on kai yksilötasolla sitä mikä näkyy cv:ssä? Opintopisteet tuskin riittävät osaamista mittaamaan.
Tulipa mieleen Havukka-ahon ajattelija. Ja samalla kokeilen, että kuinka nopeasti tämä kommentti moderoidaan, kun yleensä kommnettini joutuvat moderoitavaksi tunti tolkulla.Ja sitten joku ystävällisesti sen vielä poistaakin. 😉
”Kirjailija Veikko Huovisen luoma kainuulaisfilosofi Konsta Pylkkänen tekee Havukka-ahon ajattelijassa selkoa viisausopin lajeista tavalla, jota olisi taas hyvä muistella.
Viisausopin lajeja on neljä:
Kaukoviisaus, jota Konstalla itsellään oli ”hyvin paljon”. Tätä lajia on harvalle suotu, mutta siinäkin on kaksi pahaa vikaa: Asia jää huvikseen tapahtumatta tai se sattuu eri tavalla.
”Teoreetinen viisaus, jota on sanomalehissä ja vaikka missä. Siinä asia kuvitellaan yksipiippuiseksi haulikoksi, jossa on lukko epäkunnossa ja panos voi tulla ampujan silmille…”
Käytännön viisaus on taas sitä, kun ”vanha kalttopääkettu juosta hipsuttelee rämeellä ja astuu omiin jälkiinsä. Mutta polulla voi olla ketunrauta…”
Ja jälkiviisaus, jota Konsta selittää näin:
”Kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan. Siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi parasta käyttäytyä. Tässä lajissa ihminen on viisaimmillaan… Jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin…”” (Lainaus Suomenmaa.fi-sivustolta:Viisauven lajit ja se kaikista parasJuha Mauno 16.4.2020 9:53, muokattu 26.5.2020 11:05)