Äitienpäivän aamu.
Kuulen mieheni hiljaisen ylösnousun ja tassuttelun keittiöön. Lapsetkin heräilevät pikku hiljaa. Astioiden kilahtelua, paperin rapinaa, äänekästä kuiskailua. Vihdoinkin makuuhuoneen ovi avautuu. : ” Onnen kyyhky lentää, kaukomaille entää, onnen kirjettä kuljettaa, kelle kirjeen kantaa? ”
Siinä he, kaikki rakkaani. Eteeni ilmestyy tarjotin, jossa on kahvikuppi, muhkea kakkupala ja iso pino kortteja. Pellavatukkaisen , meidän perheen ikioman Eemelin päiväkerhossa tehdyssä kortissa lukee:
” Kiitos sulle äitikulta, rakkaudestas suuresta, josta meille lapsillesi, paljon olet antanut!”
Alakoululainen Mirkku on ihan itse kirjoittanut äidille runon. Isossa punaisessa pahvisydämessä lukee :
” Onnea äidille! Onnea, onnea äidille! Äiti se istuu ruusujen päällä, siellä äidin on hyvä kölliä ja haistella ruusuja ! ”
Nän herttaisen kuvauksen olen kirjoittanut lähes 40 vuotta sitten.
Tuohon aikaan päivä yleensä jatkui äitienpäiväjuhlilla, usein kyläkoululla. Sain silkkipaperiruusun rintaan. Miten otettu siitä olinkaan, kuin olisi saanut kunniapalkinnon yhdeksästä lapsesta! Siniristiliput liehuivat kaikkialla meidän äitien kunniaksi!
Kyllä siinä ihan oikeasti piti muutama kyynel tirauttaa ja päästää juhlamieltä sisimpäänsä. Vaikka todellisuudessa olisin halunut matkustaa kauas pois äitienpäivän aikoihin. Miksi? En tunnistanut oikein itseäni juhlapuheista, runoista ja lauluista. En kokenut olevani kaikkensa antava ja uhrautuva ja osaava äiti. Minähän tunsin usein epäonnistuneeni monissa asioissa.
Juhlapuheissa ylistettiin äitien yhteiskunnallista ja tärkeää merkitystä, mutta kun arki koitti, lupaukset eivät muuttuneet sanoista teoiksi.
Taitaa yhä tänäkin päivänä olla näin. Yksi asia on monesti harmittanut : kotiäitien eläketurva on vieläkin järjestämättä. Monet äidit ovat itse halunneet lapsensa ja kotinsa hoitaa, mutta jäävät vanhuudessaan tyhjän päälle.
Toinen asia joskus ihmetyttää : jaksetaan usein julkisuudessakin moittia suurperheiden lapsilukua. Ja jo seuraavassa lauseessa ihmetellään, kun maassamme väki vähenee. Onhan selvä asia, kun oman maan lapsia syntyy liian vähän, on otettava muualta tulleet perheet vastaan.
Uuden sukupolven kasvattaminen on äärettömän tärkeä asia. Tätä kasvatustyötä on tuettava monin eri tavoin. Varsinkin ennalta ehkäisevä perhetyö mahdollistaa myös heikomminkin pärjääville perheille normaalin elämän ja loisi uskoa tulevaisuuteen.
Myös kaksoisroolini tuotti usein tuskaa. Sitä halusi olla hyvä opettaja, mutta myös hyvä äiti ja vaimo. Koululapseni saivat minut luokkaan pirteänä ja luovana ja illalla kotona olinkin jo aika väsynyt. Mies oli hyvin paljon poissa kotoa lasten ollessa pieniä.
Nyt tänä aamuna, kun istun kerrostaloasuntomme keittiösssä ja selailen muistojen kirjaa, niin yhden pienen ajatuksen haluaisin matkaevääksi varsinkin nuorille äideille antaa. Tottakai se sopii meille kaikille, myös eritoten meille isoäideille.
Tämä pieni runo tai ajatelma syntyi joskus kauan sitten, kun olin kirjoittamassa äitienpäivärunoa ja pikkumies vieressäni ei antanut kirjoitusrauhaa, vaan hoki koko ajan : ” Ota äiti syliin!”
Ota lapsi syliin
hänen lapsuusmuistonsa
vielä kirjoittamatta.
Näin jälkeenpäin tunnen kuitenkin syyllisyyttä siitä, että otinko lapsiani tarpeeksi usein syliini ja sanoinko ihan ääneen : ”Rakastan sinua!”
Olemme varmasti kasvatusvirheitä tehneet kaikki, mutta lapsemme ovat hyvin armollisia ja heidän mielestään heillä on juuri sopivat vanhemmat.
Olen onnellinen , jos saan edes muutaman äitienpäiväkortin , kun yleensä nykyisin kaikki hoidetaan puhelimella tai sähköisesti.
Lapseni asuvat sen verran kaukana, että en todennäköisesti saa tuona suurena juhlapäivänä vieraita.
Erityisen liikuttunut olen silloin, kun postiluukku kolahtaa ja sieltä tipahtaakin tervehdys lastenlapsilta, ihan omatekoisin koukeroin ja piirroksin ja runoin tehtyjä.
Niilo Rauhala on runossaan hyvin kuvannut isovanhempien tunnemaailmaa suhteessa lastenlapsiin :
” On onnellista herätä,
kun pieni käsi työntyy kouraan
ja jää siihen ja näemme,
kuinka pilvet muuttavat väriään
ja liikkuvat meitä lähemmäksi
aamun sormien päällä.
Se nuoruus, joka kerran
kulki kaukaa sydämen ohi,
on nyt niin lähellä,
niin lähellä ja moninkertaisena,
että me kuljemme käsikkäin joka hetki
joka vuosi olen vuotta nuorempi,
vuotta nuorempi, ja kun on ilta,
sanon hyvää yötä lapsena leikkien keskeltä. ”
Marja Vilkama :”En kokenut olevani kaikkensa antava ja uhrautuva ja osaava äiti. ”
Kiitos hyvästä blogista. En ole vielä koskaan tavannut äitiä, en nuorta enkä vanhaa, joka tuntisi olevansa kaikkensa antava ja uhrautuva äiti, eikä sellaista mielestäni voi edes kokea, koska kukaan meistä äideistä ei ole täydellinen, vaikka olisi halunnut olla. Mielestäni positiivinen lause, jonka nuorimmaisemme sanoi, oli, kun palasin kotiäiti-jakson jälkeen työelämään :”Äitihän näyttää ihan ihmiseltä, vaikka onkin vain äiti.”
Kiitos tästä blogista.
Minäkin katselen joskus yksin tai lastenlasten kanssa omien lasteni minulle aikoinaan antamia kortteja. Siellä on niin hauskoja oivalluksia, että lasteni lapsetkin ovat nauraneet niille hersyvästi. Etenkin kun ne ovat heidän isänsä tai äitinsä kirjoittamia.
Todellakin! Ota lapsi syliin. Pidä lasta lähelläsi silloin kun hän sitä haluaa, silloin hän tarvitsee huomiota. Näin hän tulee nähdyksi. Näin hän tuntee olevansa hyväksytty.
Päästä lapsi menemään heti, kun hän haluaa. Olen kuitenkin valmis minä hetkenä tahansa ottamaan hänet jälleen vastaan, halaamaan ja kuuntelemaan. Lapsi haluaa kertoa tuoreimman ihmeen maailmastaan.
Ota lapsi syliin. Se on rakkautta.