Sopivassa tilanteessa olen esittänyt kysymyksen: ” haluatko tulla uskoon”. Silloin kun koen että Jumala on tätä ihmistä puhutellut jo. Vastaus on ollut välillä myönteinen ja selvä. Eräskin sanoi, että oli sitä varten tullut. Joten jos en olisi tuota kutsua esittänyt tämä olisi lähtenyt pettyneenä pois.
Itse tulin uskoon telttakokouksessa, jossa pappi toivotti hyvää yötä ja kauniita unia. Jos on hyvä omatunto niin niitä näkee. Jollei ole niin voi jäädä jotta saa hyvän omantunnon. Niinpä jäin.
Olen huomannut että ihmiset kaipaavat kutsua joka selkeästi esitetään ja otetaan vastaan. Monet ovat niin viraantuneet uskon asioista, että eivät osaa hyödyntää niitä asioita, joita Kristillinen usko tarjoaa. Ajatellen ettei ne hänelle kuulu. Siksi näen, että kutsu kuuluu tehdä, jotta kuulijat uskaltavat
ottaa sen askeleen. Kaikki sitä ei kuitenkaan tee, emmekä tiedä miksi. Uskon että Pyhä Henki on tehnyt työn kuulijan sydämessä ja kuulija tekee siksi tietoisen ratkaisun ja ottaa pelastuksen vastaan.
Näin hän ojentautuu selkeästi omistamaan uskon koko rikkauden. Tiedostaen että Jumalan suuret lahjat kuuluvat myös hänelle. Jolloin hän myös voi ottaa ne käyttöönsä ja aloittaa hengellisen kasvun. Jollei selkeää ratkaisua ole koskaan tehnyt ja siksi jää uskon elämässä ulkopuoliseksi, niin onhan se suuri vahinko.
Joku toinen taas on saanut lapsesta asti kasvaa sisälle uskoon ja hänelle oma usko on itsestäänselvyys, eikä tarvitse mitään henkilökohtaista ratkaisua. Käsitän tuon uskon ratkaisun välineellisenä asiana, joka on monelle välttämätön. Ei siksi että pelastuminen olisi siitä kiinni että ratkaisun tekee , vaan siitä että tiedostaa mitä oma hengellinen elämä käytännössä on. Eli tuntee syntinsä ja omistaa armon yhä uudelleen. Eikä kyllästy siihen, että tarvitsee armoa joka päivä ja siksi ryhtyykin hyväksymään omia syntejään. Jolloin kadottaa hyvän omantunnon ja samalla sen ehdottoman tärkeän eli ensi rakkauden Jeesukseen.
Joku voi tietysti kuvitella pelastuvansa siksi että on tehnyt ratkaisun ja tullut ns. uskoon. Jolloin uskon perustus ei ole kestävällä pohjalla. Jokaisella on varmasti hengellisen elämänsä hoitamisessa ihan riittävästi tekemistä, mikäli antaa Pyhän Hengen tehdä työtä sydämessään. Jolloin väärät luulot omasta ratkaisusta karisee pois.
Minusta on alkanut tuntua hiukan oudolle se etten julistuksessa juurikaan kuule sitä että meitä haastetaan ottamaan todesta Jumalan lupaukset ja toimimaan sen mukaan. Jeesus sanoi toivovansa sitä että lähdemme liikkeelle ja julistamaan evankeliumia. En oikein käsitä sitä miksi evankeliumin vastaanottamista ei pitäisi kehottaa ottamaan vastaan. Voisiko joku ystävällisesti kertoa miksi?
Eilen kirkoissa vietettiin enkelien ja lasten päivää. Siksi laitan tämän sitaatin tänne:
Ei ole mitään kristikunnalle vahingollisempaa kuin lasten kasvatuksen laiminlyöminen: kristikunnan kohentaminen täytyy alkaa lapsista.
Martti Luther, Hengellinen Aarreaitta, s. 221, Aurinko Kustannus ja Arkki-kirjat, 2016.
Kristus antoi hyvityksen kaikista synneistä, niiden aiheuttamasta syyllisyydestä ja rangaistuksesta, niin ettei meille jäänyt mitään kärsittävää tai hyvitettävää syntien sovittamiseksi.
Jacob A. O. Preus, Toinen Martti, Martin Chemnitzin elämä ja teologia, s. 280, Concordia ry, 2022.
Rukous ei ehkä muuta asioita, mutta se muuttaa varmasti sinun suhtautumistasi asioihin.
Prayer may not change things for you, but it for sure changes you for things.
Samuel M. Shoemaker (1893-1963)
Rukous ei muuta asioita, mutta Jumala muuttaa asioita rukousten kautta. Ensin hän muuttaa rukoilijaa ja kun rukoilija muuttuu, niin muuttuu samalla kaikki rukoilijan ympärillä, myös hänen rukouselämänsä. Rukousvastaukset vahvistavat rukoilijan uskoa ja innostavat pyytämää yhä enemmän. Rukouksessa tärkeintä ei ole itse rukous vaan yhteys Jeesukseen ja Hänen Isän rakkauteen.
Kyllä Jumala vastaa aina rukouksiin. Vastaus voi olla kyllä, ei vielä tai ei. Tämähän on monesti todettu.
Kiitos, että rukoukset
monet, monet kuulit sä.
Kiitos, että pyynnöt toiset
eivät saaneet täyttyä.
Kiitos, kun mä hädässäni
avun saan sun kauttasi.
Kiitos, että synneistäni
vapahtavi Poikasi.
Virsikirja 341:2
Pelastuksen vastaan ottaminen ripissä oli tuon kokouksen suuri anti minulle. sen jälkeen asiat vain meni pahasti pieleen. Minut laitettiin heti todistamaan uskostani nuoren kokouksessa: Uskostani en mitään tietenkään käsittänyt ja puheeni oli aivan typerää. Etupenkissä istui yksi koulu-kaverini. Myöhemmin hän muutaman kerran oli tulossa juttelemaan, mutta kiersin häntä kaukaa. Lopulta palasin entiseen elämään ja omatunto oli likainen taas. Vähän kerrassaan jouduin kauemmaksi uskon asioista. Kunnes seuraavan kesänä sain uuden alun, kun ehtoollisella uskoin syntien anteeksisaamisen sanan omalletunnolleni.
Nyt mietin sitä aikaa jossa olin omilla teilläni. Jossain vapaissa suunnissa olisi minusta ajateltu että olen luopunut uskosta, eikä paluulle olisi annettu enää mahdollisuutta. .
Olisiko tämä yksi niistä asioista, jonka tähden vastustetaan ns. ratkaisukristillisyyttä.
Toinen kai on se että kukaan ei voi päättää sitä että ryhtyy uskovaiseksi. Itsekin muistan hyvin tämä päätöksen pienenä lapsena tehneeni. Se päätös oli pohjaa vailla, eikä kestänyt kuin muutaman tunnin.
Uskolla kun tulee olla pohja, joka kestää.