Ottaa päähän päiväpäivältä yhä enemmän. Mitä pitenpään olen päässyt tutustumaan Pirkkalan riparin käytäntöihin, sitä enemmän alkaa pänniä. Miksi ihmeessä nämä syteemit ei ole levinneet kirkossamme laajemmalle. Rippikoulusta puhutaan kirkon lippulaivana. Silti on aivan yleinen tieto, ettei nuoria kirkossa konfirmaation jälkeen näy. Tätä tilannetta pidetään monin paikoin täysin itsestäänselvyytenä.
Palveltuani vuosikymmet verohallinnossa, ni en voi kuin ihmetellä tätä verovarojen tuhlausta. Pidetään hienot riparit ja satsataan niihin paljon rahaa ja voimavaroja. Riparia pidetään jonkilaisena itsetarkoituksena. Ei edes tavoitella sitä mahdollisuutta, että nuoret jäisivät toiminnan pariin leirin jälkeen. Toimintahan ei näinollen tuota yhtään mitään.
Mikäli verohallinnossa toteutettaisiin yhtä massiivinen projekti ja käytettäisiin siihen vastaavat voimavarat. Tietäen samalla että mitään tulosta ei olisi odotettavissa, niin mitähän siitä seuraisi ? Rakkaassa kirkossamme kuitenkin tehdään vuosi toisensa jälkeen juuri näin. Eikä kukaan tunnu reagoivan mitenkään.
Katsellen toimivaa syteemiä nytkin täällä leirillä. Nuorista on kasvanut muutamia upeita apuohjaajia, jotka ottavat vastuuta tosissaan. He pitävät ison osan oppituuneistamme. Taitavia isosiakin on iso joukko mukana. Näin meille ohjaajille jää paljon aikaa henkilökohtaisten kontaktien luomiseen riparilaisten kanssa. Näiden syntyneiden yhteyksien pohjalta nuorisotoimintaa on luontevaa ja helppoa jatkaa. Pirkkalassa on melkeinpä itsestään selvää, että riparin jälkeen ollaan seurakuntanuorissa. Siksi suren tippa linsissä sitä valtavaa tuhlausta, mitä kirkossamme on meneillään. Harmittaa, kun kirkossa annetaan nuorten valua, kuin hiekka sormien välistä. Toisin toimien he olisivat valtava rikkaus kirkkomme tulevaisuudelle.
Nyt leirin jälkeen tuntuu siltä, että voisi lähteä saman tien uudelleen.
Tälläisin fiiliksin en ole koskaan leiriltä palannut. panee miettimään mitä järkeä on paneutua koko viikoksi pelkästään oppituntien pitoon. Jolloin mitään aikaa ei jää enää nuorten henkilökohtaisiin kohtaamisiin. Jos jäisikin, niin enää ei jaksa. Nyt pidin vain neljä oppituntia itse. Sain monia hyviä kontakteja nuoriin. Sisimpäni täyttyy oikein ilosta, kun mietin niitä kaikkia. Olen varma myös siitä, ettei iloni ole yksipuolista. Nyt minulle aukeaisi mahdollisuus jatkaa keskusteluja nuoristyössä. Ihmettelen sitä ,miksi koulumaisuuteen kiinnitetään niin paljon huomiota. Varsinaisten kohtaamisten kustannuksella.
Onhan sellainen opettamisen perusperiaate, ettei opettamista ole tapahtunut, jollei asiaa ole opittu. Sitä periaatetta ei saisi unohtaa rippikoulutyössä.
Perinteisessä rippikoulussa kaadetaan nuorten niskaan valtava tietomäärä. Asioita, joihin heillä ei ole mitään aiempaa kiinnekohtaa. Asioita ,jotka eivät heitä edes kiinnosta. Muutaman kuukauden päästä tuntien sisällöstä ei muisteta enää juuri mitään.
Miksiköhän tyydytään tuollaiseen vuodesta vuoteen?
Miksi kaikkein tärkein jätettäisiin hoitamatta?
Näihän tietysti kirkossa on totuttu muutoinkin toimimaan. Järjestetään tilaisuuksia, pidetään puheita ja istutaan kokouksissa.
Tehdään työtä virka-aikana. Kohtaamiset, joita jokainen pohjimmiltaan kaipaa jää hoitamatta. Kun ei enää jaksa kaiken muun pyörityksen jälkeen.
Aamen edelleenkin!
Teemu. Juuri tuon hyvin toimivien seurakuntien esiinostamisen koen asian torbedoimisenana. Vastaavaan puolustuskannelle asettumiseen ole usein törmännyt. On asia mikä tahansa. Nostaessani esiin epäkohtia, en ole hyökkäämässä kirkkoa vastaan.
Tavoitteena on sen rakentaminen. Epäkohtia vain ei voi korjata, jollei niitä tunnisteta. Jolle ottaisi päähän nämä asiat, niin mitään tuskin kirjoittaisin. Jonkilainen adrenaliinipiikki siihen aina tarvitaan. Niinpä tekstistäni tulee ehkä liian hyökkäävää. Joten puolustuskantakin voi olla ymmärrettävä.
Sisäinen tuli pakottaa nostamaan esiin kirkon toiminnassa esiintyviä epäkohtia ja etsimään niihin korjauksia. Toki olen tietoinen naapurissa olevista onnistumisista. Siellä ei minua tarvita.
Haluaisin mennä sinne missä tarve koetaan polttavana. Polkaista jotain liikkeelle ja siirtyä tieltä pois, kun asiat lähtee rullaamaan.
Pitkään olen pohtinut maalikkojen olematonta osuutta toiminnassa.
Olenhan itsekin sellainen.
Seurakuntatyössä joskus ollessani, näin tuon osa-alueen ongelmallisuuden omakohtaisesti.Yksi tehtäväni oli uusien haaliminen mukaan. Sitten kun niitä sain, niin jouduin näkemään miten huonosti heidät otettiin vastaa. Maalikoudelle on hyvin vähän tilaa kirkossa. Sitä täytyy raivata ihan tosissaan.
Nyt kun sain kutsun Pirkkalan riparille ja pääsin näkemään sen toimivan systeemin, niin oivalsin miten tässä on ratkaisu myös maalikkouden kysymykseeni. Sekä koko kirkomme positiiviseen tulevaisuuteen. Nähtäväksi vain jää: onko se….
Sanomasi menisi varmaan paremmin perille, jos et maalaisi niin suurella pensselillä. Silloin tulee helposti vaikutelma asiantuntemattomuudesta. Nytkin sanoit kommentissasi, että perinteisessä rippikoulussa kaadetaan nuorten niskaan valtava tietomäärä. No, eihän sellaista ole ollut ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen. Koulumaisuutta on karsittu karsimasta päästyä jo vuosikaudet. Jos olisit ollut mukana, tietäisit sen itsekin.
Kaikkea hyvää kuitenkin sinne teille edelleen!
En kai mikään alan huippuosaaja voi olla jos olen jäämässä verohallinnosta kohta eläkkeelle. Syntinen publikaanihan minä olen pohjimmiltani. Rippikoulu on vain muodostunut siinä sivussa sydämen asiaksi. Valtavaa tietomäärää olin juuri kaatamassa nuorten niskaan Pirkkalan riparilla. Noilla muutamilla oppitunneillani.Tiedän, että siinäkin oli jo heille ihan liikaa yhdessä viikossa. Saatikka sitten kaikki muu sen lisäksi. Riparista jää mieleen yleensä vain hyvä fiilis. Mikäli sellainen onnistutaan luomaan. Pirkkalassa onnistutaan. Naapuriseurakuntien nuorisotyötä kuitenkin suren.
Juuri se, että olen ikääkuin ulkopuolinen, antaa minulle erilaisen näkökulman koko asiaan. Tuskin yksikään työntekijä voi ruveta oman työnsä turhuutta esiin nostamaan. Sama kun ottaisi loparit saman tien. Tälläisenä kirkon virkaan pätevöityneenä ja teologiaa lukeneena publikaaninia voin näitä asioita nostaa esiin. Lainkaan pelkäämättä omaa nahkaani. Ehkä voin herättää yhden työntekijän unestaan. Hän kun laittaa tuulemaan, niin siellä nuorisotyö moninkertaistuu.
Onko Teemun mielestä kaikki niinkuin pitääkin, kun voi nostaa esiin muutaman onnistuneen seurakunnan toiminnan?
”Lempäälän vapaaehtoistyö, Kangasalan nuorisotyö, Pälkäneen maallikkoaktiivisuus, kylätoiminta ja jumalanpalveluselämä, Tampereen Harjun gospeltoiminta noin päällimmäisinä esimerkkeinä.”
Ikääkuin nämä korvaisivat sen puutteen, ettei rippikoulutyön tavoitteet toteudu. Vai eikö kirkko edes odota mitään sitoutumista kirkon toimintaan rippikoulun jälkeen? Kirkossa tuntuu olevan hyvin yleinen asenne, jossa nuoret ”syyllistetään” siitä, etteivät tule mukaan.
Nyt pääsin sisältäpäin näkemään miten tämä ongelma on kyetty ratkaisemaan Pirkkalassa. Kirkkohan on toiminut vuosikaudet hyvin yleisesti niin, kuin olisi itsestään selvää, ettei nuoret ole mukana konfirmaation jälkeen.
Minulle selvisi nyt, että syy onkin kirkon välinpitämättömyydessä ja haluttomuudesta sitoutua täysillä rippikoulun jälkeiseen toimintaan.
Tehdään vain työ, mutta vastuuta jatkosta ei haluta ottaa.
Samalla tuudittaudutaan ajatukseen, jonka mukaan rippikolun käyneille on uskonasiat seljenneet. Tokihan heidän on täytynyt nuo asiat oppia, kun ne on kerran heille opetettu jopa rippikoulusuunnitelman mukaisesti.Tosin sen toiveen toteennäyttö voi olla vähän hankalaa. Opettamiseksi olemme tottuneet kutsumaan tilanteita, joissa yksi puhuu ja toiset kuuntelee. Onko jotain todella opittu, määrittelee oppimistilannetta paljon parmmin.
Jos oppimista ei ole, niin ei ole ollut opettamistakaan.
Tämän tilanteen tähden vain todella harvat aikuisetkaan tietävät mistä kristillisessä uskossa on oikeasti kyse. Kirkon julistuksessa lähdetään liikkeelle usein luulosta, että kuulija on perillä uskon keskeisestä sisällöstä. Niinpä ei ole ihme, jos kirkon julistuksen viesti ei oikein mene perille. Tässä taitaa olla oppimista meille kaikille.