Uskonelämä on kummitustalo. Oksat raapivat ikkunoita, portaat natisevat, saranat kitisevät, ja seinillä on aavemainen kauhugalleria kirkkoisiä: läskejä setiä vihaisina, paljon kieltäviä katseita. Säikky ei voi mennä kellariin eikä ullakolle.
Rohkea ja rationaalinen sitä vastoin kylmäverisesti kulkee taskulamppu kädessään, availee ovia ja arkkuja. Mutta uskovaista hirvittää. Hän haluaisi kieltää. Älä mene siitä ovesta, älä ota taulua seinältä, älä koske kirjahyllyyn. Joku voi suuttua. Taustalla väreilee armoton rangaistuksen pelko.
”Tämä talo on minun kotini”, sanoo uskovainen, ”olen asunut täällä koko ikäni, älä pakota muuttamaan pois”. ”Katto vuotaa, putket pitää remontoida, kellarissa on hometta”, sanoo rationalisti.
Uskonnoton astuu kummitustaloon niin kuin Linnanmäen kauhulaitteeseen. Kummitusjutuista muuten vain kiinnostunut astuu sisään ajatellen taloa ”historiallisesti merkittävänä”. Liberaali koettaa sanoa uskonnottomalle, että kummitustalon arvoa ei näe, jos vain arvioi kosteusmittari ja taskulamppu kädessä.
En tiedä, millaista virikettä liberaali sitten hakee elämäänsä kummitustalosta. Jotkut käyvät joulukirkossa nostalgiasyistä, ja Kari Enqvist vierailee mielellään eri uskontojen temppeleissä. Minullakin on eri paikoissa ollut hienoja elämyksiä, mutta en voi eritellä, onko niissä edes mitään hengellistä. Vanhaan taikinajuureen tehty ruisleipä keittiön pöydällä voi olla hengellinen kokemus. Ainakin se on kokemus siitä, että vuosisatain ajan pohjolassa on pantu ruisleipää uuniin, että vanha bakteeri antaa leivällä muinaisen aromin, ja elämässä on voimaa. On turvallisempaa sanoa niin kuin hokea ”Herra, Herra” tai ”Hare Hare”.
Oulun niin sanotut agnostikkoillat ovat skandaali. Asiassa ei olisi ollut mitään ongelmaa, mutta uutisointi tehdyistä kanteluista on nähdäkseni vääristänyt tilannetta.
Siis kanteluitahan oli luvassa joka tapauksessa. Näinä lopunaikoina sellaisen voi saada mistä tahansa. Pappihan ei pietismissä ja viidesläisyydessä tai missään fundamentalismin muodossa ole mikään paimen vaan uskovaiset paimentavat pappia, he syynäävät, vahtaavat ja kyttäävät.
Tuomiokapitulin on pakko käsitellä kantelu, vaikka se koskisi pastorin nenäkarvoja. Kantelu on tämmöinen mielenosoitus, palautelaatikko, numero, johon soittaessa voi valittaa.
Kun kuka tahansa ihan mistä syystä tahansa voi raapustaa kantelun, itse kantelut menettävät vakavuutensa. Mikko Salmi voi siis rentona popparina painella sisään ja kysyä, oliks jotain asiaa.
Nyt kuitenkin jää kuva, että Oulussa ja netissä on menossa joku henkivaltojen taistelu. Pelko vastaan rohkeus: 6-0. Nyt varjellaan monumentteja. Vahdataan hysteerisesti, että pastori pysyy sopivan nynnynä ja toistaa kuuliaisena mekaanisen tarkasti ne muutamat pyhäkoululauseet.
On olemassa hengellisyyttä, joka on patonki. Sillä on rapea ja kova ulkokuori. Sisältä tällainen hengellisyys on pehmeää vähäravinteista taikinaa. Patonkiuskovainen pelkää kadottavansa aarteen, jonka on löytänyt. Tuo aarre on kokoelma ikuisia lauseita, joiden kirjaimellisuutta hän ei uskalla epäillä. Kovakuorinen patonkiuskis ei siedä ympärillään ihmisiä, jotka kyseenalaistavat, koska muiden esittämät ajatukset kutkuttelevat hänen omassa sisimmässään muhivaa epäilystä. Epäileminen olisi sama kuin uskosta luopuminen. Tällöin varma kovakuorinen ”oikea” usko hylkii omaa sisäistä epävarmuutta. Sen takia on mahdotonta, että Oulussa olisi mitään keskusteluiltoja.
Vuonna 2005 kirjoitin mainosalan arvostetuissa Kultahuippu-palkinnon saaneissa Armo-kampanjan teksteissä yhdenlaisesta uskovaistyypistä:
”Fundamentalisti asuu kohdussa, josta ei uskalla syntyä maailmaan. Syntyminen merkitsisi rajalliseksi tulemista, sillä elämää reunustaa kuolema.
Ja se on karu uutinen, sillä niin kuin kuolema seuraa syntymää, niin myös epäusko seuraa uskoa. Ehdoton, epävarmuutta sietämätön usko merkitsee oman rajallisuuden kieltämistä. Sen vieraskielinen nimitys on hybris.
Mitä enemmän Jumala kestää epäilyä, sitä suurempi hän on.”
Hybris on narsismia, ja narsisti on usein vain hauras olosuhteiden uhri. Narsismi tarkoittaa sitä, että henkilön ego on pienenpieni rääpäle. Sen suojana on loppumattomasti kaiken huomion itseensä nielevä itsekeskeisyys. Tällaisen henkilön logiikka on se, että jos hän ei ymmärrä tai tiedä jotakin, ei sitä ymmärrä tai tiedä kukaan muukaan. Jos jokin vitsi on hänelle liikaa, on se liikaa kaikille muillekin. Jos jokin sana on hänelle liian karkea, se on yksinkertaisesti kaikille sopimatonta kielenkäyttöä. Jos sana pitää sensuroida itseltä, se pitää sensuroida muiltakin. Radiosta saa kuulua vain sellainen musiikki, joka ei tee tämän hauraan uhrin oloa levottomaksi.
Tämmöisen ihmisen on tuskallisen vaikea ajatella, että ”who the cap fit, let them wear it”, kuten Bob Marley -vainaa lauloi. Kieltolakimielenlaatu on taas muodissa.
Hengellisen kielen käyttöperinteissä tällainen ihminen on sikäli nirso, että kaikkien pitäisi puhua samaa kieltä kuin juuri hän. Ja sitä kieltä vahdataan sitten pi(i)runtarkasti. Kun mennään harjoittamaan uskontoa, ei oikeastaan mennäkään harjoittamaan uskontoa vaan vahtimaan, että kaikki muut tarkoittavat sanansa yhtä kirjaimellisiksi kuin tämä patonki itse. Virsikirjojakaan ei saisi uudistaa ikinä, koska minä, minä, minä.
Oulun agnostikot eivät edes olleet harjoittamassa uskontoa. Usko on ruumiillista. Se on toimintaa. Avataan suu, annetaan rovastin tyrkätä nieluun se pahvinpala. Kietaistaan huiviin se Malaga-tilkka ja kuunnellaan, kun pappi sanoo, että tämä espanjalainen makoisa viini on ”kuolemattomuuden lähteestä”. Polvistutaan, noustaan, ortodoksien kemuissa vielä haistellaan. Usko ei ole ajattelemista. Uskossa on kuitenkin sanoja, ja sanoja sanomalla uudistetaan todellisuutta, joka todellisuus on lihallista todellisuutta. Lihallinen todellisuus on hengittämistä, lihasmuistia, alitajuntaa, keskushermostoa, istuma-asentoa ja kävelytyyliä, spontaaneja reaktioita, yhdellä sanalla sanoen: selkäydintä.
Mutta Oulun keississä onkin kyse siitä, että usko mielletään jatkuvaksi puheen pärinäksi, jossa niin kuin preussilaisessa ”sanan kirkossa” papatetaan samoja uskontotuusrimpsuja virheettömästi ja huolehditaan, että kaikki säksättävät ne sanat just oikealla aksentilla. Uskosta tuleekin mentaalinen monumentti, patsas, jota ihaillaan. Nyt nämä ”agnostikot” halusivat vain keskustella, antaa tilaa ihmisille räknäillä, mutta sepä ei käykään. Ei saa ajatella. Minun patsaastani et puhu tuohon sävyyn!
Uskovaisten viesti vaikkapa Kari Enqvistille on, että et ole tervetullut, ellet heti tee ratkaisua ja rupea samanlaisiksi kuin me.
Niin sanotussa klassisessa kristinuskossa on sellainen teema kuin ”augustinolainen interiorismi”. Jumala ei ole jokin muitten otusten rinnalla köllöttelevä erillinen otus vaan koko olevaisuuden henkinen perusta. Siten Jumala ei ole jokin sellainen otus, jonka oleminen voidaan ajattelemalla päätellä kaikista muista olevaisuutta koskevista asiaintiloista. Oikeaoppinen agnostikko sanoisi tästä otuksesta, ettei voida tietää; ateisti sanoisi, ettei sellaista ole. Itse olen tässä merkityksessä ateisti: ei semmoista ole. Agnostisismi johtaisi harhaan sen suhteen, mitä on hengellisyys. Kun se ei ole tietämistä, ei ajattelemista, vaan hengittämistä. Usko on sylissä olemista.
Tässä antiikkisessa eli klassisessa ajattelutottumuksessa on kyse nykyihmisen kannalta pöljästä kehäpäättelystä. Se, että ihminen edes kysyy Jumalan olemassaoloa koskevan kysymyksen, on mahdollista vain, koska Jumala itse on jo tuossa kysymyksessä läsnä, sillä hänhän on kaiken olevaisen ylläpitäjä. Äärellisestä, muutoksenalaisesta historiallisesta inhimillisestä todellisuudesta ei voi päätyä ajatukseen Jumalasta, vaan Jumala itse on Jumala-kysymyksen alkuunpanija. Tämän takia kaikki, mitä William Lane Craig tekee, on turhaa hommaa. Hänen älynsä menisi parempaan käyttöön vaikka laskemalla voittokertoimia jalkapalloveikkauksessa.
1800-luvun liberaaliteologia, joka on viidesläisyyttä oikeaoppisempaa, omaksuu augustinolaisen katsannon. Jumala tekee itsensä tiettäväksi ihmisen sanattomassa intuitiivisessa kokemuspohjassa. Jumala ensisijaisesti koetaan, eikä häntä selitetä. Sanoista, päättelyistä ja jumalatodistuksista ei ole tietä Jumalan luokse, sillä ne sanat vain kimpoavat takaisin. Tie on yksisuuntainen: Jumalasta ihmiseen, hänen todellisuuteensa, arkeensa, sen arjen perustaan, siis sinne keskushermostoon ja alitajuntaan, intuitioon, esikäsitteelliseen kokemukseen, luottamukseen.
Augustinus sai tämän ajatuksen kokemuksen ylivertaisuudesta tietämiseen nähden pakanafilosofi Plotinokselta. Enqvistin Karille tämä on mieletöntä puhetta, mutta hänen kanssaan voidaan puhua silti elämän mielestä, mielekkyydestä. Ja vaikka luottamuksesta. Hänhän osaa selittää esimerkiksi hindujen om-tavun paremmin kuin keskimäärin niin kutsutut uskontojournalistit. Semmoinen keskusteluilta, jossa uskonnoton selittää agnostikolle, miksi agnostisismi on huuhaata, ja miksi om-tavu oikeastaan on aika hieno, olisi mahtava. Järjestäisin, jos Kari Enqvist lähtisi mukaan.
Agnostikkoilloissa voisi puhua länsimaisen sivilisaation yhdestä keskeisestä kokemuksesta: Holokaustin, Hiroshiman ja Piilaakson jälkeisessä maailmassa koetaan lähinnä Jumalan poissaoloa. Sitä on myös uskonnottomuus. Se on sitä, että vanhoilla kummitusjutuilla ei ole eksistentiaalista merkitystä. Jumalan poissaolo on myös vanhan ajan mystiikan keskeinen teema. Mutta tokko siellä Oulussa saa ääneen lukea Ristin Johannestakaan.
Augustinolaisen uskontulkinnan kannalta on lopulta ihan se ja sama, mitä näissä agnostikkoilloissa on juteltu. Kyllä sanoja maailmaan mahtuu. Mutta jos joku uskis on sitä mieltä, että hänen Jumalansa seisoo tai kaatuu hänen oikeiden sanavalintojensa perusteella, niin hei hei.
Jos Jumala on totta, niin hänen kannaltaan on yksi kärpäsen pieru, mitä vaikka minä hänestä ajattelen. Tavoitteena on elää ainoastaan hyvä elämä – eli ottaa lahja vastaan.
_____________________
PS. Googletin niitä agnostikkoiltoja. Löytyi uutinen, jossa Árpád Kovács sanoo asian vastaansanomattomasti:
”Olen hirveän iloinen kantelusta sen takia, koska nyt joudumme keskustelemaan siitä, millaiset keskustelut ja tilaisuudet ovat sallittuja. Näihin iltoihin nimenomaan kutsuttiin epäilemään ja tutkimaan. Olemme usein maininneet, että saarnoissa ja toimitusten yhteydessä ei ole sopiva kyseenalaistaa, mutta pakko sille jossakin on olla tila. Jos tätä keskustelua ei voi käydä teologien avustamana, sitten teologit ovat turhia, sanoo toinen pappi.”
T. Vaara, väitteesi että kommenttini olisi syytös kuulostaa naurettavalta. Sanakirjan mukaan syytös on: ”väite että joku on syypää johonkin väärään, sopimattomaan, luvattomaan, lainvastaiseen tms. kielteisenä pidettävään, moite, soimaus. ”
Toivon että et syytä kanssaihmisiä esimerkiksi tietämättömyydestä.
Perustelen kommenttini (ei syytöksen) seuraavasti. Huttunen kuvailee blogissaan ansiokkaasti, lämpimästi ja hieman humoristisesti sekä kansantajuisesti mutta laajasti uskon ja taikauskon eroa. Tarinan kehyksenä ovat Oulun tapahtumat.
Sinä sen sijaan vaadit pastori Árpád Kovácsia hirttäytymään pappislupaukseen. Pitäisin tätä merkkinä siitä, että joko tahallaan tai tahattomasti sotkeuduit lillukanvarsiin. Koska et viittaa kommentissasi mihinkään muuhun kuin pastori Kovácsia koskevaan kanteluun (mikä siis on syytös) päättelen, että näkökulman valintasi on tahaton. Ymmärrän kommenttisi siten, että odotat kapitulin päästöstä lopputuloksesta varmana.
Rene, syytöksenhän esitit. Moitteen, että minulla ei olisi mennyt jakeluun kommentoitavana oleva Juhani Huttusen blogikirjoitus. Mutta älkäämme enempää sotkeutuko tähän lillukanvarteen.
Kommentoin nimeltä pelkästään pastori Arpad Kovacsin puheita, koska blogistikin oli jostain syystä valinnut tekstiinsä nimenomaan Arpad Kovacsin kommentin.
En vaadi ketään hirttäytymään yhtään mihinkään, haluan vain tietää onko kirkkolailla merkitystä vai saako sillä pyyhkiä kuka mitäkin. Ja onko kirkkolaki kaikille papeille sama?
Kapitulin päätöksen sisällöstä olen etukäteen melko varma, mutta ainahan ihminen voi yllättyä. Tuskin riski kuitenkaan suuri on.
Tapani, esitän vain yhden kysymyksen ja se olkoon retorinen. Kumpi on oleellisempaa, kirkkolain noudattaminen vai uskon ja taikauskon erottaminen toisistaan?
Kirkkolaki taitaa koskea vain konservatiiveja.
Koko tämä juttu (Oulu) tuo mieleen Jorma Hietamäen. Hänet erotettin pappisvirasta 1999. Alla olevassa linkissä transskriptio hänen haastattelustaan:
http://www.vihrearouva.net/usko/hietamaki.html
(Sari Weckroth)
Saankos taas kysellä, kun olen käsittänyt ilmeisesti kovin eri tavalla mitä on kyseenalaistaminen? Eikös kristitylle nimenomaan ole annettu noihin kysymyksiin ”oikeat” vastaukset jo ennalta?
Minä vastaisin noihin kysymyksiin näin:
Ei ihminen ole mitenkään erityisen arvokas. Ihminen on älykäs (ainakin voi olla), ja hänelle voi siksi kehittyä myös vastuuntuntoa ja taipumus moraaliseen elämään.
Ei mistään. Vakuuttavia todisteita ei ole, vaikka monet ylösnousemukseen uskovatkin.
Ei millään, tai millä tahansa. Jos Jumalan olemassaolo aidosti kyseenalaistetaan, ei ole mitään keinoa osoittaa, että sellainen oisi olemassa. Yhtä hyviä todisteita on monen tuhannen muun jumalan olemassaolosta, myös Lentävän Spagettihirviön.
Jusa,
Joskus saattaa käydä niinkin, että julkijumalaton kaikkien kirkollisten sisäpiirien ulkopuolella kasvanut ympiluuhun asti feuerbachilainen ja kirkko- ja pappisvastainen työläispentu alkaa tajuta omia aktiivisia ja aggressiivisia epäilyitään ja omaa älyllistä kriittisyyttään ylittävällä tavalla ja suorastaan ruumiillisesti, että yhden, pyhän katolisen ja apostolisen Kristuksen kirkon yhteisessä, koetellussa ja kasautuneessa perinteessä on jotain ”intersubjektiivista” pysyvyyttä, joka on paljon vahvempaa kuin yhä uudelleen kirkon historiassa torjutut ”uutuudet”.
Ja sydän alkaa taipua ja yhtyä päivä päivältä ja vuosi vuodelta syvemmin kurjien kirkkoisien ja muiden syntisten muotoilemiin vanhoihin uskontunnustuksiin ym., jotka ovat tulleet tänne asti läpi vuosisatojen ja miljoonien ihmisten epäilyjen ja kyselyiden – myös oppineen ja akateemisen kritiikin läpi. Ja nimenomaan läpi eikä ohi. Läpi epäilyn ja synnin – historiassa, inhimillisessä todellisuudessa, sukupolvelta toiselle. Ja perille eikä vain naamariin.
Ja tämä on kohdattavissa julkisesti toimivassa kurjassa kansankirkossa, sen paikalliseurakunnassa eikä missään erityisvihkiytyneiden salaseurassa tai yhtiössä.
Meinaan vaan, että kuvauksestasi puuttuu joitain vaihtoehtoja. Niitä on nimittäin enemmän kuin kaksi. Ja meidän kirkkomme ja suomalaisen kristillisyyden kannalta aivan oleellisin luterilainen kansankirkollisuus tuntuu unohtuvan sinultakin jatkuvasti. Mutta sen unohtaminen taitaa kuulua nykyisin helsinkilaisen kirkollisen toimittajan siirtymäriitteihin.
Mutta itse asiaan. Menen kohta siunaamaan Hausjärven ekaluokkalaisia koulutielle. Siunaan heidät kirkon uskoon ja sen perinteisiin sanoihin nojaten, siis Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen eli siinä samassa uskossa, jota ensimmäisen kuuden vuosisadan kirkkoisät ja muut teologit muotoilivat.
Ja me rukoilemme Herran rukouksen, joka laitettu Matteuksen evankeliumissa Jeesuksen suuhun ja loppuhuipuksi siunaan koko läsnäolijoiden remmin vielä ns. Herran siunauksella, joka on Vanhasta testamentista, joka edusta vanhaa agraarista ja partiarkaalista heimouskonnollisuutta.
Rohkenen arvata, että näin tehdään vielä sen jälkeenkin, kun meitä ei enää ole. Mutta agnostikkoiltoja me emme mekään muista enää ensi vuonna.
Näin pastori Salmi kirjoittaa ja on aivan oikeassa. Hautajaispuheissa se teologia koetellaan. Siitä kannattaa pitää kiinni myös silloin kun ei ole hautaamassa. Sillä teologialla pärjää myös silloin ”kun usko tuntuu keviästi kestävän”, kuten esimerkiksi agnostikkoilloissa tai muissa epävirallisissa illanistujaisissa.
Jumalan olemassa olon saa tietysti kiistää, mutta silloin siirrytään kristinuskon ulkopuolelle. En minä pysty tajuamaan, miksi jollain ateistilla olisi halua olla pappi tai miksi kirkon pitäisi antaa ateisteillekin oikeus pappina toimimiseen.
Jos kertomus paratiisista ja syntiinlankeemuksesta on pelkkä myytti, miksi Jeesus piti ristiinnaulita pelkän myytin takia?