Ovet auki – ainakin raollaan

Timo Pöyhönen aloitti ja toiset ovat jatkaneet kirkkohallituksen julkaiseman kirkon strategian Ovet auki arviointia. Myös toimittaja Freija Özcan julkaisi näkökulmansa mietinnöstä, jossa hän näki paljon positiivisia elementtejä. Loppukaneetiksi tuli kuitenkin, että ”Kun Ovet auki -strategia ei ota kantaa kirkkoa raskaasti repivään kahtiajakautuneisuuteen avioliittokeskustelun ja lisääntyvästi myös maahanmuuttovastaisuuden vuoksi, kysyä sopii, onko strategia liian kirkasotsainen ja irti kirkon omasta todellisuudesta.”

Kun itse luen ev.lut. kirkon uutta strategiaa, arvioin sitä pääasiassa vain kahdesta näkökulmasta. Ensiksi mitä siinä sanotaan kirkon perustehtävästä, ja toiseksi mitä siinä sanotaan seurakuntalaisten roolista seurakunnan elämässä ja toiminnassa. Ensiksi mainitun suhteen yllätyin positiivisesti, jälkimmäisen osalta petyin enkä läytänyt juuri mitään edistymistä. Mitä tulee Freija Özcanin havaintoon, pitää sanoa että jo Johdannon ensimmäisessä kappaleessa vyörytettiin esiin monet laskevat kirkkoa koskevat tunnusluvut, ja mainittiin myös se että ”Lisäksi kirkon sisäiset kiistat ovat voimistuneet”. Johdannon lopuksi kirkasotsaisuuteen otetaan vielä huolestunut lisäryppy kun sanotaan että ”Kirkossa tarvitaan yhteinen tahto yhteisten ongelmien ratkaisemiseen”. Strategiat eivät taida olla varsinaisia kannanottamisen paikkoja, sellaisen pitääkin tapahtua suoremmin asia asialta. Lisäksi kirkkohallituksen sijasta sellaista odotetaan nykyisin piispainkokoukselta.

Perustehtävästä

Mietinnön johdanto-osa ilmaisee kirkon perustehtävän eli mission sanoilla ”edistää Jumalan valtakuntaa ja julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana”. Se on kirkon olemassaolon perimmäinen syy. Kun vielä kuuden kohdan Ovet auki -julistukset alkavat sanoilla ”Kirkon elämä on missionaarista. Siksi on lähdettävä liikkeelle julistamaan ja palvelemaan.”, en yhtään ihmettele Timo Pöyhösen inspiroitumista ja innostumista. Tällainen ilmaisu on lähes ennenkuulumaton kirkon strategisissa julkaisuissa, ja se antaa tälle mietinnölle ison positiivisen etumerkin minun mielessäni. Kun aikaisemmin on toistettu toistamisen jälkeen mielikuvaa kirkonmäellä seisomisesta ja siellä ihmisten huhuilemisesta ja kutsumisesta – oli se sitten kirkkoon tai Jumalan yhteyteen tai mihin tahansa – kirkko on näyttäytynyt staattisena paikoillaan olijana, niin nyt viimein sanotaan että on itse lähdettävä liikkeelle. Eihän liikkeelle lähtemisen ajatus vieras ole ollut, mutta että ensimmäisissä lauseissa tällä tavalla annetaan sävellaji, se on mielestäni uutta.

Kuuden Ovet auki -kohdan jälkeen oleva Tulevaisuuskuva -osio alkaa teologisen kehityksen kuvauksella, jossa vahvistetaan kirkon olemassaolon perustaksi ”osallistuminen Jumalan missioon”, jonka Jeesus sanoitti Luukkaan evankeliumin 4. luvun jakeilla 18-19. En voi muuta kuin peukuttaa. Jumalan valtakunnan edistäminen ja Kristuksen julistaminen ovat Jumalan omaan työhön osallistumista. Näen että kirkkohallituksen ja piispainkokouksen yhteisen raportin Kaikkialta kaikkialle (2018) perusnäkemys on löytänyt tiensä kirkon strategiaan, minkä toteutumista jo ehdin peläten epäillä. Sitä iloisempi yllätys.

Minulle ominaisesti luen tällaista mietintöä ehkä turhankin tarkasti ja annan sanavalinnoille joskus liiankin isoja merkityksiä. Pysähdyn mm. siinä kohdassa jossa sanotaan, että ”Julistamme rohkeasti evankeliumia muuttuvassa yhteiskunnassa ja uskonnollisesssa kentässä”. Paitsi että muuttuva yhteiskunta ja uskonnollinen kenttä sanovat enemmän kuin pelkkä maailma-sana, näen tässä myös terveellisen erotuksen mikä tehdään kirkon ja yhteiskunnan välille. Vaikka kirkko elää yhteiskunnassa (ja maailmassa), kirkko ei ole sama kuin yhteiskunta (eikä maailmasta).

Seurakuntalaisen roolista

Toinen mielenkiintoni asioista on se miten uusi strategia vahvistaa tai jatkaa puhetta seurakuntalaisten osuudesta kirkon toiminnassa. Se oli edellisen strategiakauden alussa toimineen kirkon tulevaisuuskomitean keskeinen huolenaihe. ”Suurin yksittäinen tulevaisuuskomitean tavoittelema uudistus on organisaatiolähtöisestä ja työntekijäkeskeisestä ajattelusta luopuminen. Seurakuntalaisia ei tule nähdä seurakunnan ja sen työntekijöiden työn kohteina, sillä seurakuntalaiset ovat seurakunta. Siksi heille on annettava nykyistä suuremmat vapaudet elää ja toimia kirkossa, kantaa vastuuta seurakunnastaan ja käyttää sen tiloja.”

Asia on kyllä saanut tilaa uudessa strategiassa, kohdissa Ovet auki kirkkoon ja kasvuun sekä Ovet auki yhteiselle työlle ja kumppanuuksille. ”Uudistamme kirkkotilojen käyttöä. Avaamme seurakunnan tilat omaehtoista hiljentymistä ja vapaaehtoisten järjestämää toimintaa varten.” Ja sitten vielä tarkemmin:

”Kirkon työ on yhteistä työtä. Sen toteuttamiseen tarvitaan niin työntekijöitä kuin seurakuntalaisiakin… Seurakuntien elämä rakentuu entistä selvemmin seurakuntalaisten aloitteellisuuden, osaamisen ja lahjojen varaan. Rakennamme luottamusta, yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemisen kulttuuria. Työntekijän rooli muuttuu entistä enemmän mahdollistajaksi ja valmentajaksi.”

Vaikka sanotut asiat ovat oleellisia välttämättömässä seurakuntalaisten roolin uudistumisessa, tässä ei ole sanottu mitään uutta siihen mitä viime suosina on jo todettu. Ymmärrän sen miten vaikeaa on sanoa enemmän kuin että rakennamme luottamusta, yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemisen kulttuuria ja että työntekijän roolikin varmasti muuttuu – mutta miten saada se tapahtumaan? Senkin ymmärrän että kaikki tämä hyvä tapahtuu jos tapahtuu paikallisissa seurakunnissa, joissa eletään jalat maassa ja käden savessa niissäkin vaikeuksissa joita mm. aktiiviset ja innokkaat seurakuntalaiset joskus aiheuttavat papeille ja työntekijöille. Kuitenkin olisin toivonut että strategia olisi ilmaissut selväsanaisemmin ja vaikka kulmikkaamminkin sen että kirkon tulevaisuus on seurakuntalaisten varassa, muutoksella on kiire, ja että sen pitää heijastua selvemmin esimerkiksi kirkon henkilöstökoulutukseen.

Ymmärrän asiaan liittyvän vaikeuden sitäkin kautta, että kirkon virkateologia tasapainottelee papin paimenuuden ja palvelevuuden välillä tavalla, jossa edellinen on viemässä pitempää kortta ilman että seurauksista keskustellaan tietoisesti. ”Pappisviran luonteeseen kuuluu sekä palvelu että hengellinen johtaminen. Suhteessa omiin seurakuntalaisiinsa pappi on yhtä aikaa paimen (pastor) ja palvelija (minister).” (papin ydinosaamisen kuvaus, 2020). Sekä että ja toisaalta ja toisaalta, mutta ei mitään valintoja edes painopisteen osalta. Tähän sopii hyvin kirkon koulutuskeskuksen ensi vuoden koulutus nimeltä Vapaaehtoistoiminnan johtaminen. Pappien mielissä johtaminen ja paimentaminen on kivaa ja tärkeää, palveleminen sisältää enemmän vaikeuskerrointa ja riskiä joutua liian läheiseen kanssakäymiseen seurakuntalaisten kanssa. Parempi pysytellä paimenen sauvan mitan päässä. On siellä jotain muutakin aiheeseen liittyvää koulutusta, mutta niissäkin askaroidaan vain vapaaehtoistoiminnan kehyksessä, ei seurakuntalaisuuden kunnianpalauttamisessa.

Uuden strategian pahin kohta seurakuntalaisuuden näkökulmasta löytyy aivan viimeisestä luvusta, jossa puhutaan mm. kirkon taloushaasteista. ”Niukkenevat resurssit voivat myös positiivisella tavalla nostaa esiin seurakuntalaisten roolia kirkossa ja muuttaa kirkon työntekijävaltaisuutta. Seurakuntalaisten rooli kasvaa luonnostaan, kun työntekijöiden määrä vähenee.” Anteeksi Hyvä Strategia, mutta tämän voin lukea silläkin tavalla, että koska seurakuntalaisten rooli kasvaa luonnostaan, sen eteen ei tarvitse tehdä mitään. Euro voi olla hyvä konsultti, mutta konsultti ei kuitenkaan tee asioita jotka kuuluvat vastuussa oleville. Olen aikaisemmin sanonut, että nyt olisi viimeinen hetki tehdä hyvän sään aikana asiassa jotakin. Ei ole ollenkaan sanottu, että seurakuntalaiset ”luonnostaan” hyppäävät korvaamaan työntekijöitä siinä vaiheessa kun talous romahtaa. Koska rohkaiseminen ja innostaminen sekä asianmukainen varustaminen kutsuvat parhaalla tavalla esiin seurakuntalaisten kutsumuksen ja lahjat, niitä tarvitaan mieluummin hyvän sään aikana kuin sitten kun tilanne on huono ja kuvaan tulevat velvollisuus ja pakkotilanne.

Ezdellä sanotun jälkeen Ovet auki tunnustaakin, että ”Vapaaehtoisten osaamista (osaamisesta?) ja vapaaehtoisuuden merkityksestä kirkkoon sitoutumisessa on puhuttu kirkossa pitkään, mutta vapaaehtoisen rooli on edelleen monella tavoin rajattu”. Tämä on rehellistä puhetta. Seurakuntalaisen rooli on monella tavalla rajattu. Minusta näyttää että Ovet auki –ohjelma ei anna kauniita sanoja enempää asian hyväksi. Tämä ovi ei ole auki.

Pidän uutta julkaisua piristävän tuoreena sen lyhyyden ja luettavuuden osalta. Vähän konkreettisemmat kuusi Ovat auki -osiota ovat ensin, vasta niiden jälkeen seuraa Tulevaisuuskuva -osio, jossa ikäänkuin tausta-aineistona jaetaan niitä keskeisiä ilmiöitä joiden pohjalta Ovet on avattu moniin suuntiiin. Näitä ilmiöitä ovat Teologinen kehitys, Megatrendit ja huolenaiheet 2020-luvulla, Muutokset mediassa, Uskonnollisuuden muutostrendit sekä Muutokset kirkon asemassa. Viimeisestä kohdasta vielä loppuun yksi helmi.

”Luterilainen kirkko säilyy todennäköisesti suurimpana uskonnollisena yhteisönä Suomessa vielä pitkään, muttei väestön enemmistön kirkkona. Muuttuvassa tilanteessa kirkon on tärkeää ottaa aktiivinen rooli. Keskeinen kysymys on se, miten kirkko suuntautuu kohti maailmaa.” Palautuu mieleen aivan tietty erinomainen kiteytys missiologian tehtävästä: se ”tutkii ja pohtii laaja-alaisesti sitä dynamiikkaa, jossa k i r k k o  o l e m u k s e n s a  m u k a i s e s t i  s u u n t a u t u u  k o h t i  s i t ä  y m p ä r ö i v ä ä  m a a i l m a a”. (Kaikkialta kaikkialle, 2018). Ollaan kirkon ja seurakunnan olemuksen dynamisessa ytimessä.

Kenelle tarkoitettu?

”Strategia on identiteetin pohdinnasta, oman paikan etsimisestä ja toiminnan suuntaamisesta muodostuva kokonaisuus” (seurakunnille tarkoitettu strategiatyön opas). Määritelmiä on paljon muitakin, mutta tämän mukaan on kyseessä kokonaisuus, jossa on jotain identiteetistä, jotain kirkon paikasta/asemasta ja jotakin toiminnan suuntaamisesta. Tämänkertaista mietintöä lukiessa tulee ensimmäisenä mieleen, että kirkko on kirjoittanut strategian itselleen. Kirkkohallitus on tehnyt strategian itselleen. Minä ainakin suosittelisin sen lukemista ennen muuta kirkkohallituksen kaikille työntekijöille, sitten hiippakuntien henkilöstöille, ja lopuksi kirkkoherroille. Muutkin työntekijät saisivat lukea. Strategia muistuttaisi heille päivittäin, miksi kirkko on olemassa ja miksi he tekevät siinä työtä.

Seurakunnille tarkoitettua strategiatyön opasta ei vielä läydy tälle mietinnölle päivitettynä. Opas on tehty reilut kymmenen vuotta sitten julkaistulle Läsnäolon kirkko mietinnölle, ja sitä on ajankohtaistettu kuusi vuotta sitten Kohtaamisen kirkko -strategialle. Toivoisi että tällä kertaa opas kirjoitettaisiin uudelleen, lyhyempänä ja konkreettisempana. Tämä uusin asiakirja tarjoaa seurakunnille hyvän virikkeen toiminta-ajatuksen päivittämiselle, mutta kirkkoherrojen ja muiden työntekijöiden työnä olisi pureskella tai hakata isot asiat ja maailmanlaajat visiot pieniksi, ymmärrettäviksi ja toteutettaviksi. Muuten siitä ei ole mitään hyötyä.

Seurakuntalaisten rohkaisemisessa, innostamisessa ja varustamisessa seurakuntien työntekijöiden olisi vakavasti pysähdyttävä katsomaan ja kuuntelemaan seurakuntalaisia – eikä vain ns. vapaaehtoisia vaan seurakuntalaisia! – uusin silmin ja korvin. Se voisi alkaa heistä, jotka ovat mukana ja osallistuvat, mutta se ei saa missään tapauksessarajoittua vain heihin. Työntekijän rooli on mahdollistaja kun hän antaa tilaa, ja hän valmentaa siirtymällä kentän laidalle. Lisäksi hän valtauttaa luopumalla osasta omaa valtaansa.