Timo Pöyhönen aloitti ja toiset ovat jatkaneet kirkkohallituksen julkaiseman kirkon strategian Ovet auki arviointia. Myös toimittaja Freija Özcan julkaisi näkökulmansa mietinnöstä, jossa hän näki paljon positiivisia elementtejä. Loppukaneetiksi tuli kuitenkin, että ”Kun Ovet auki -strategia ei ota kantaa kirkkoa raskaasti repivään kahtiajakautuneisuuteen avioliittokeskustelun ja lisääntyvästi myös maahanmuuttovastaisuuden vuoksi, kysyä sopii, onko strategia liian kirkasotsainen ja irti kirkon omasta todellisuudesta.”
Kun itse luen ev.lut. kirkon uutta strategiaa, arvioin sitä pääasiassa vain kahdesta näkökulmasta. Ensiksi mitä siinä sanotaan kirkon perustehtävästä, ja toiseksi mitä siinä sanotaan seurakuntalaisten roolista seurakunnan elämässä ja toiminnassa. Ensiksi mainitun suhteen yllätyin positiivisesti, jälkimmäisen osalta petyin enkä läytänyt juuri mitään edistymistä. Mitä tulee Freija Özcanin havaintoon, pitää sanoa että jo Johdannon ensimmäisessä kappaleessa vyörytettiin esiin monet laskevat kirkkoa koskevat tunnusluvut, ja mainittiin myös se että ”Lisäksi kirkon sisäiset kiistat ovat voimistuneet”. Johdannon lopuksi kirkasotsaisuuteen otetaan vielä huolestunut lisäryppy kun sanotaan että ”Kirkossa tarvitaan yhteinen tahto yhteisten ongelmien ratkaisemiseen”. Strategiat eivät taida olla varsinaisia kannanottamisen paikkoja, sellaisen pitääkin tapahtua suoremmin asia asialta. Lisäksi kirkkohallituksen sijasta sellaista odotetaan nykyisin piispainkokoukselta.
Perustehtävästä
Mietinnön johdanto-osa ilmaisee kirkon perustehtävän eli mission sanoilla ”edistää Jumalan valtakuntaa ja julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana”. Se on kirkon olemassaolon perimmäinen syy. Kun vielä kuuden kohdan Ovet auki -julistukset alkavat sanoilla ”Kirkon elämä on missionaarista. Siksi on lähdettävä liikkeelle julistamaan ja palvelemaan.”, en yhtään ihmettele Timo Pöyhösen inspiroitumista ja innostumista. Tällainen ilmaisu on lähes ennenkuulumaton kirkon strategisissa julkaisuissa, ja se antaa tälle mietinnölle ison positiivisen etumerkin minun mielessäni. Kun aikaisemmin on toistettu toistamisen jälkeen mielikuvaa kirkonmäellä seisomisesta ja siellä ihmisten huhuilemisesta ja kutsumisesta – oli se sitten kirkkoon tai Jumalan yhteyteen tai mihin tahansa – kirkko on näyttäytynyt staattisena paikoillaan olijana, niin nyt viimein sanotaan että on itse lähdettävä liikkeelle. Eihän liikkeelle lähtemisen ajatus vieras ole ollut, mutta että ensimmäisissä lauseissa tällä tavalla annetaan sävellaji, se on mielestäni uutta.
Kuuden Ovet auki -kohdan jälkeen oleva Tulevaisuuskuva -osio alkaa teologisen kehityksen kuvauksella, jossa vahvistetaan kirkon olemassaolon perustaksi ”osallistuminen Jumalan missioon”, jonka Jeesus sanoitti Luukkaan evankeliumin 4. luvun jakeilla 18-19. En voi muuta kuin peukuttaa. Jumalan valtakunnan edistäminen ja Kristuksen julistaminen ovat Jumalan omaan työhön osallistumista. Näen että kirkkohallituksen ja piispainkokouksen yhteisen raportin Kaikkialta kaikkialle (2018) perusnäkemys on löytänyt tiensä kirkon strategiaan, minkä toteutumista jo ehdin peläten epäillä. Sitä iloisempi yllätys.
Minulle ominaisesti luen tällaista mietintöä ehkä turhankin tarkasti ja annan sanavalinnoille joskus liiankin isoja merkityksiä. Pysähdyn mm. siinä kohdassa jossa sanotaan, että ”Julistamme rohkeasti evankeliumia muuttuvassa yhteiskunnassa ja uskonnollisesssa kentässä”. Paitsi että muuttuva yhteiskunta ja uskonnollinen kenttä sanovat enemmän kuin pelkkä maailma-sana, näen tässä myös terveellisen erotuksen mikä tehdään kirkon ja yhteiskunnan välille. Vaikka kirkko elää yhteiskunnassa (ja maailmassa), kirkko ei ole sama kuin yhteiskunta (eikä maailmasta).
Seurakuntalaisen roolista
Toinen mielenkiintoni asioista on se miten uusi strategia vahvistaa tai jatkaa puhetta seurakuntalaisten osuudesta kirkon toiminnassa. Se oli edellisen strategiakauden alussa toimineen kirkon tulevaisuuskomitean keskeinen huolenaihe. ”Suurin yksittäinen tulevaisuuskomitean tavoittelema uudistus on organisaatiolähtöisestä ja työntekijäkeskeisestä ajattelusta luopuminen. Seurakuntalaisia ei tule nähdä seurakunnan ja sen työntekijöiden työn kohteina, sillä seurakuntalaiset ovat seurakunta. Siksi heille on annettava nykyistä suuremmat vapaudet elää ja toimia kirkossa, kantaa vastuuta seurakunnastaan ja käyttää sen tiloja.”
Asia on kyllä saanut tilaa uudessa strategiassa, kohdissa Ovet auki kirkkoon ja kasvuun sekä Ovet auki yhteiselle työlle ja kumppanuuksille. ”Uudistamme kirkkotilojen käyttöä. Avaamme seurakunnan tilat omaehtoista hiljentymistä ja vapaaehtoisten järjestämää toimintaa varten.” Ja sitten vielä tarkemmin:
”Kirkon työ on yhteistä työtä. Sen toteuttamiseen tarvitaan niin työntekijöitä kuin seurakuntalaisiakin… Seurakuntien elämä rakentuu entistä selvemmin seurakuntalaisten aloitteellisuuden, osaamisen ja lahjojen varaan. Rakennamme luottamusta, yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemisen kulttuuria. Työntekijän rooli muuttuu entistä enemmän mahdollistajaksi ja valmentajaksi.”
Vaikka sanotut asiat ovat oleellisia välttämättömässä seurakuntalaisten roolin uudistumisessa, tässä ei ole sanottu mitään uutta siihen mitä viime suosina on jo todettu. Ymmärrän sen miten vaikeaa on sanoa enemmän kuin että rakennamme luottamusta, yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemisen kulttuuria ja että työntekijän roolikin varmasti muuttuu – mutta miten saada se tapahtumaan? Senkin ymmärrän että kaikki tämä hyvä tapahtuu jos tapahtuu paikallisissa seurakunnissa, joissa eletään jalat maassa ja käden savessa niissäkin vaikeuksissa joita mm. aktiiviset ja innokkaat seurakuntalaiset joskus aiheuttavat papeille ja työntekijöille. Kuitenkin olisin toivonut että strategia olisi ilmaissut selväsanaisemmin ja vaikka kulmikkaamminkin sen että kirkon tulevaisuus on seurakuntalaisten varassa, muutoksella on kiire, ja että sen pitää heijastua selvemmin esimerkiksi kirkon henkilöstökoulutukseen.
Ymmärrän asiaan liittyvän vaikeuden sitäkin kautta, että kirkon virkateologia tasapainottelee papin paimenuuden ja palvelevuuden välillä tavalla, jossa edellinen on viemässä pitempää kortta ilman että seurauksista keskustellaan tietoisesti. ”Pappisviran luonteeseen kuuluu sekä palvelu että hengellinen johtaminen. Suhteessa omiin seurakuntalaisiinsa pappi on yhtä aikaa paimen (pastor) ja palvelija (minister).” (papin ydinosaamisen kuvaus, 2020). Sekä että ja toisaalta ja toisaalta, mutta ei mitään valintoja edes painopisteen osalta. Tähän sopii hyvin kirkon koulutuskeskuksen ensi vuoden koulutus nimeltä Vapaaehtoistoiminnan johtaminen. Pappien mielissä johtaminen ja paimentaminen on kivaa ja tärkeää, palveleminen sisältää enemmän vaikeuskerrointa ja riskiä joutua liian läheiseen kanssakäymiseen seurakuntalaisten kanssa. Parempi pysytellä paimenen sauvan mitan päässä. On siellä jotain muutakin aiheeseen liittyvää koulutusta, mutta niissäkin askaroidaan vain vapaaehtoistoiminnan kehyksessä, ei seurakuntalaisuuden kunnianpalauttamisessa.
Uuden strategian pahin kohta seurakuntalaisuuden näkökulmasta löytyy aivan viimeisestä luvusta, jossa puhutaan mm. kirkon taloushaasteista. ”Niukkenevat resurssit voivat myös positiivisella tavalla nostaa esiin seurakuntalaisten roolia kirkossa ja muuttaa kirkon työntekijävaltaisuutta. Seurakuntalaisten rooli kasvaa luonnostaan, kun työntekijöiden määrä vähenee.” Anteeksi Hyvä Strategia, mutta tämän voin lukea silläkin tavalla, että koska seurakuntalaisten rooli kasvaa luonnostaan, sen eteen ei tarvitse tehdä mitään. Euro voi olla hyvä konsultti, mutta konsultti ei kuitenkaan tee asioita jotka kuuluvat vastuussa oleville. Olen aikaisemmin sanonut, että nyt olisi viimeinen hetki tehdä hyvän sään aikana asiassa jotakin. Ei ole ollenkaan sanottu, että seurakuntalaiset ”luonnostaan” hyppäävät korvaamaan työntekijöitä siinä vaiheessa kun talous romahtaa. Koska rohkaiseminen ja innostaminen sekä asianmukainen varustaminen kutsuvat parhaalla tavalla esiin seurakuntalaisten kutsumuksen ja lahjat, niitä tarvitaan mieluummin hyvän sään aikana kuin sitten kun tilanne on huono ja kuvaan tulevat velvollisuus ja pakkotilanne.
Ezdellä sanotun jälkeen Ovet auki tunnustaakin, että ”Vapaaehtoisten osaamista (osaamisesta?) ja vapaaehtoisuuden merkityksestä kirkkoon sitoutumisessa on puhuttu kirkossa pitkään, mutta vapaaehtoisen rooli on edelleen monella tavoin rajattu”. Tämä on rehellistä puhetta. Seurakuntalaisen rooli on monella tavalla rajattu. Minusta näyttää että Ovet auki –ohjelma ei anna kauniita sanoja enempää asian hyväksi. Tämä ovi ei ole auki.
Pidän uutta julkaisua piristävän tuoreena sen lyhyyden ja luettavuuden osalta. Vähän konkreettisemmat kuusi Ovat auki -osiota ovat ensin, vasta niiden jälkeen seuraa Tulevaisuuskuva -osio, jossa ikäänkuin tausta-aineistona jaetaan niitä keskeisiä ilmiöitä joiden pohjalta Ovet on avattu moniin suuntiiin. Näitä ilmiöitä ovat Teologinen kehitys, Megatrendit ja huolenaiheet 2020-luvulla, Muutokset mediassa, Uskonnollisuuden muutostrendit sekä Muutokset kirkon asemassa. Viimeisestä kohdasta vielä loppuun yksi helmi.
”Luterilainen kirkko säilyy todennäköisesti suurimpana uskonnollisena yhteisönä Suomessa vielä pitkään, muttei väestön enemmistön kirkkona. Muuttuvassa tilanteessa kirkon on tärkeää ottaa aktiivinen rooli. Keskeinen kysymys on se, miten kirkko suuntautuu kohti maailmaa.” Palautuu mieleen aivan tietty erinomainen kiteytys missiologian tehtävästä: se ”tutkii ja pohtii laaja-alaisesti sitä dynamiikkaa, jossa k i r k k o o l e m u k s e n s a m u k a i s e s t i s u u n t a u t u u k o h t i s i t ä y m p ä r ö i v ä ä m a a i l m a a”. (Kaikkialta kaikkialle, 2018). Ollaan kirkon ja seurakunnan olemuksen dynamisessa ytimessä.
Kenelle tarkoitettu?
”Strategia on identiteetin pohdinnasta, oman paikan etsimisestä ja toiminnan suuntaamisesta muodostuva kokonaisuus” (seurakunnille tarkoitettu strategiatyön opas). Määritelmiä on paljon muitakin, mutta tämän mukaan on kyseessä kokonaisuus, jossa on jotain identiteetistä, jotain kirkon paikasta/asemasta ja jotakin toiminnan suuntaamisesta. Tämänkertaista mietintöä lukiessa tulee ensimmäisenä mieleen, että kirkko on kirjoittanut strategian itselleen. Kirkkohallitus on tehnyt strategian itselleen. Minä ainakin suosittelisin sen lukemista ennen muuta kirkkohallituksen kaikille työntekijöille, sitten hiippakuntien henkilöstöille, ja lopuksi kirkkoherroille. Muutkin työntekijät saisivat lukea. Strategia muistuttaisi heille päivittäin, miksi kirkko on olemassa ja miksi he tekevät siinä työtä.
Seurakunnille tarkoitettua strategiatyön opasta ei vielä läydy tälle mietinnölle päivitettynä. Opas on tehty reilut kymmenen vuotta sitten julkaistulle Läsnäolon kirkko mietinnölle, ja sitä on ajankohtaistettu kuusi vuotta sitten Kohtaamisen kirkko -strategialle. Toivoisi että tällä kertaa opas kirjoitettaisiin uudelleen, lyhyempänä ja konkreettisempana. Tämä uusin asiakirja tarjoaa seurakunnille hyvän virikkeen toiminta-ajatuksen päivittämiselle, mutta kirkkoherrojen ja muiden työntekijöiden työnä olisi pureskella tai hakata isot asiat ja maailmanlaajat visiot pieniksi, ymmärrettäviksi ja toteutettaviksi. Muuten siitä ei ole mitään hyötyä.
Seurakuntalaisten rohkaisemisessa, innostamisessa ja varustamisessa seurakuntien työntekijöiden olisi vakavasti pysähdyttävä katsomaan ja kuuntelemaan seurakuntalaisia – eikä vain ns. vapaaehtoisia vaan seurakuntalaisia! – uusin silmin ja korvin. Se voisi alkaa heistä, jotka ovat mukana ja osallistuvat, mutta se ei saa missään tapauksessarajoittua vain heihin. Työntekijän rooli on mahdollistaja kun hän antaa tilaa, ja hän valmentaa siirtymällä kentän laidalle. Lisäksi hän valtauttaa luopumalla osasta omaa valtaansa.
Erinomaiseen tapaanne jälleen kiteytetty; kirkkomme pappi on kuitenkin tehtävässään kirkon lain ja järjestyksen katsoja ja toimija halutessaan esimiehensä alla työskennellä seurakunnassaan.
Kiva lukea näitä Hannun blogeja, kun ne on niin tarkkaan pohdittuja ja perusteellisia pohdintoja. Hyvä huomio tuokin, miten strategia on luotu työntekijöitä varten ja meidät on siinä jätetty sivuraiteelle katsomaan miten juna menee komeasti ohi. Yhteistyö tasevertaisina toimijoina tuntuu yhä olevan tuntematon käsite kirkolle.
Toisaalta en liputa kovin paljoa senkään puolesta, että seurakuntalaiset voivat käyttää kirkon tiloja omaehtoiseen toimintaan, koska mitä kirkon ulospäinsuuntautuvaa toimintaa se on? Sama tulos kai niistä tilaisuuksista tulee silloinkin, kun seurakuntalaiset itse niitä organisoi ja johtaa. Samantasoiseen kuivakkaaseen ja sisäänpäin kääntyneeseen toimintaan kykenemme mekin ja lankeamme siihen yhtä helposti kuin viranhaltiatkin.
Näkisin mieluummin seurakuntalaisten roolin vastaamassa niihin todellisiin haasteisiin, joita yhteiskuntamme runsain mitoin tarjoaa. Me voimme mennä sinne missä meitä oikeasti kaivataan ja antaa oman työpanoksemme naapureiden ja asuinkuntiemme hyväksi. Uskoisin että sen kaltainen palvelu ja osallistuminen, vetäisi kirkon toimintaan paljon enemmän väkeä, kuin passiivisena kuuntelijana oleminen.
Joo Pekka Veli, minua onkin kurmuutettu (lut) seurakuntien ”kerhotoiminnan” rakentelemisesta, ja syystä. Siltähän se saattaa näyttää. Mutta olen kanssasi samaa mieltä. Pelkkä fyysisten tilojen antaminen ei riitä alkuunkaan, pääasiana pitää olla tilan antaminen asenteissa ja toimintakulttuurissa. Olisko se psyykkistä tilaa…
Seurakuntaneuvostojen tulisi asiassa olla aloitteellisia asiaa katsoessaan johdattaa asiaa Kirkkoherralle.
Kun luottamusihminen koulutus seurakunnissamme ei useastikaan saa sen ulkopuolelta annettua kertomusta suomenkielen suomentamisesta luottamusihmisen oikeuksista, velvollisuuksista, ja mahdollisuudesta puuttua mielipiteellään koontiin seuran johtopäätelmissä jäsenen oikeuksissa on hitusen haasteellista huomata minkään muuttuvan ilman tahtotilan muuttumista.
Kaikessa seurakuntatyössä parhaat voimavarat ja aika kuluu tapahtumien järjestämiseen ja purkamiseen. Ihmisten kohtaamisiin jää siksi, liian vähän aikaa. Työntekijöiden aktiivisuus kohtaamisissa virittää koko seurakuntaa. Näin koko seurakuntaväki herää omasta ruususenunestaan ja passivisuudestaan vireään toimeliaisuuteen. Toiminta muuntuu jännittäväksi seikkailuksi, johon yhä useammat pyrkivät mukaan. Tuskin on mitään niin puoleensa vetävää, kuin jakamaton huomio, jonka onnistuu saamaan, tai muille antamaan.
Mielenkiintoista on huomata miten seurantatyö on usein sitä että vedetään tilaisuus ja sitten vetäydytään muihin tehtäviin. Jolloin varsinaista kohtaamista ei välttämättä lainkaan ole.
On jäänyt vahvasti mieleen erään papin harmittelut siitä että työntekijöitä pidetään jonkinlaisina pönisijöinä. Pappi imetteli miksi. Samaa olen pohtinut siitä lähtien. Näinhän se seurakuntalaisen mielessä helposti koetaan. Pappi pitää saarnansa pöntöstä. Jostakin ylhäältä muiden yläpuolelta ja katoaa sitten sakastiin. Mitään todellista ja inhimillistä keskusteluyhteyttää ei synny. Silti pappi pyrkii kohtaamiseen. Ainakin moni heistä puhuu siitä usein. Voisikohan papit delegoida omia tehtäviään enemmän muille, jotta heille syntyisi aikaa luoda niitä jakamattoman kohtaamisen kokemuksia seurakuntalaisilleen?
Omassa työympäristössäni verotoimistossa näin miten yhteisöllisyyttä rakennettiin koulutustilaisuuksissa. Saimme hyviä ja toimiviksi pian havaitsemiamme ohjeita, joita aloimme innolla noudattaa. Työ muuttui monella tavalla palkitsevammaksi ja ilmapiiri parani. Sitten jotenkin vähän kerrassaan hyvät ohjeet alkoivat jäädä noudattamatta ja muutaman kuukauden kuluttua ne kokonaan unohdettiin.
Huomasin tässä tietyn lainalaisuuden, joka varmaankin toimii myös seurakuntayhteisöissä.
Toimintamenetelmät, joihin on vuosia totuttu pyrkivät palamaan, vaikka uusia ja parempia on tarjottu tilalle. Luontainen muutosvastarintamme vie rattaat väkisin vanhoille tieurille. Efesossa katselin rattaiden uria kivetyksissä ja niihin kun rattaanpyörä putosi. niin kova työ oli sitä nostaa sieltä ylös. tarkkana sai Roomalainen ajuri siellä olla.
Tarkkana täytyisi olla niidenkin , jotka kirkon toimintakulttuuriin pyrkivät saamaan muutosta, sillä muutoksille käy tosi helposti samoin, kuin kävi työpaikallani, tai aikanaan Efesossa.
Ilmaisu edistää Jumalan valtakuntaa ja julistaa Jeesusta Kristusta on osin ongelmallinen. Se kun voidaan ymmärtää ja ymmärretäänkin usein pelkäksi maailman parantamiseksi Jeesus esikuvaksi ymmärrettynä.
Tuo Markon mainitsema harhapolku on hyvin yleisesti käytetty myös ns. uskovien joukoissa. Suvaitsevaisuus ja Jeesuksen opetusten seuraaminen otetaan silloin ohjenuoraksi, jonka mukaan oikeaa kristillisyyttä punnitaan. Tämä johtaa sitten väärään lain ja koko Jumalan sanan käyttöön. Syntyy kuvitelma omasta oikeassa ja Jumalan puolella olemisesta, jossa vastustajien nujertaminen on täysin luvallista keinolla millä hyvänsä. Näin uskonnollisuus ja Raamatullisuuskin voi tulla mitä suurimman pahuuden verhoksi. Jumalan tahdon etsimisen kun tulisi johtaa oman sisäisen turmeluksen tunnistamiseen ja sen viemiseen Jeesuksen sovitustyön alle. Markon mainitsema harha on kätevä keino sulkea silmät oman sisimmän todelliselta olemukselta. Armahdettuna syntisenä Jumalan pyhän sanan edessä ei pitäisi olla mahdollista olla kova ja kylmä ketään muuta kohtaan.
”… osin ongelmallinen”
Peukutan ilmaisua kirkon perustehtävänä verrattuna aikaisempiin. Meidän kirkko (vuoteen 2015) määritteli asian sanoilla ”Kirkon tehtävä on kutsua ihmisiä armollisen Jumalan yhteyteen, tuoda elämään kestävä perusta ja rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta.” Kohtaamisen kirkko (vuoteen 2020) puolestaan ”Kirkko kutsuu iihmisiä Jumalan yhteyteen ja rohkaisee välittämään lähimmäisestä ja luomakunnasta”.
Uudessa ilmaisussa on lähdetty uudelle linjalle. Kirkko ei enää seiso paikallaan ja kutsu ihmisiä tulemaan, mitä voidaan pitää myös Vanhan testamentin keskihaluisen mission mallina (tulkaa, kokoontukaa Jerusalemiin, temppeliin), vaan kirkko toteuttaa Uuden testamentin keskipakoisen mission mallia (menkää, lähtekää ja todistakaa). On kyse myös Jumalan valtakunnan teologiasta, joka on kokonaisvaltaista.
Huomattava on että Jeesusta Kristusta julistetaan nimenomaan maailman pelastajana, ei esikuvana.
Kaikkein mieluumminta minä kirjoittaisin perustehtäväksi sen että kirkko osallistuu Jumalan työhön maailmassa, sekä pelastavaan että ylläpitävään työhön.
Hannu Paavola. Huolenaiheeni on kirkon lisääntyvä keskittyminen maailman parantamiseen ja syntien anteeksiantamuksen evankeliumista vaikeneminen korvaamalla se ”hengellisyydellä”. Pelastuskin määritellään tällöin ihan uudella tavalla.
Koko raamattu tuntee SEKÄ ulospäin suuntautumisen ETTÄ uskon vetovoiman. En vastusta ”sosiaalista evankeliumia” mutta epäilen noiden muotoilujen olevan liian moniselitteisiä.
Kiitos Marko edelleen. Olemme mielestäni tulleet sen verran toisillemme että ymmärrän aivan hyvin mitä sanot ja hyväksyn. Hyväksyn siis aivan helposti sen että ajattelemme teologisesti asioista vähän eri tavalla, ja huolenaiheet ja epäilykset ovat pikkuisen eri suunnilla. Ja kun olen sellainen että minusta ei ole minkään varsinaisen teologisen debatin kävijäksi varsinkaan näin julkisuudessa niin en osaa enkä halua käydä sitä sinunkaan kanssasi. Mieluummin keskustelen joistakin muista, käytännöllisemmistä asioista seurakuntatyössä tiedostaen että takana olevat teologinen vakaumus vaikuttaa niihinkin.
Tunnistan koko Raamatun sisältämän sekä että -missionaarisen dimension tai periaatteen.
Hannu Paavola. Mielestäni ja minun näkökulmastani paimenena toimiminen ja palveleminen ovat saman asian eri puolia. Patrik Hagman Åbo Akademista totesi jossakin, että papiston sisälle on viime vuosina syntynyt uusi jakolinja. Yhtäällä ovat ainakin eräissä kysymyksissä konservatiiviset miehet, jotka näkevät pappina olon hengellisenä johtajuutena ja toisaalla ei-opilliset naiset, jotka mieltävät pappeuden seurakuntalaisten palvelemisena. Arvostan sitä, että jaksat lukea noita kirkollisia asiakirjoja ja vieläpä nostaa niistä esiin ajatuksia! Minun on myönnettävä, että en yli 20-vuotisen työurani aikana ole viitsinyt enkä varsinkaan ehtinyt lukea läpi yhtään ainutta noista erilaisista strategia-ja vastaavista asiakirjoista. Ne tulevat postin mukana kirkkoherranvirastoon ja arkistoidaan sen jälkeen, kun ne on parhaassa tapauksessa vilautettu luottamushenkilöille ja työntekijöille. Tämä on surullista, kun tietää, mikä määrä fiksujen ihmisten työtä niihin on laitettu. Kiinnostaisi tietää, miten muissa seurakunnissa on asian laita.
Varmastikin näin, ja ilman työasiana katsottua kirkon järjestystä muutoksessa mihinkään uudistumiseen ei ole tarvetta isommassa jalkautumisessa kirkon mission huomaamisessa tehdä muutakin.
Olen aiemminkin maininnut, että meneillään on seurakuntien todellisuuden kannalta kaksi täysin vastakkaista prosessia. Samalla kun vapaaehtoistyötä tarvitaan ja halutaankin edistää, enenevä määrä seurakunnan työtä on sellaista, mitä ei erilaisten säädösten takia voida eikä saada antaa vapaaehtoisten tehtäväksi. Samalla kun esmes pappien pitäisi näkyä ja kuulua ihmisten parissa sekä koutsata heitä (?!) työaika kuluu yhä useammin suunnittelussa, palavereissa ja toimituksissa. Kun väki vähenee kirkosta, luontevin kohtaamispinta eli toimituskeskustelut kapeutuvat entisestään.
Olisi kyllä mielenkiintoista nähdä, missä määrin seurakunnat pystyvät tosissaan toimimaan ulospäin suuntautuvina missionäärisinä yksikköinä eräitä diakoniatyön muotoja lukuun ottamatta. Suuri osa seurakunnan ns. hengellisestä ydintoiminnasta koskettaa lopultakin vain pientä sisäpiiriä. Monet herätysliikkeet toimivat jo nyr luontevasti missionäärisinä yhteisöinä, mutta luulisin, että evankeliointi tai lestadiolaistyyppinen parannussaarna sisäänheittämiskäytäntöineen eivät välttämättä ole tervetulleita kaikkiin kansankirkon seurakuntiin.
Meistä vapaaehtoisista puhutaan paljon enemmän, kuin mitä meihin oikeasti ollaan yhteyksissä. Marko tuntee tilanteen sisältäpäin. Papeilla ei ole aikaa ryhtyä organisoimaan vapaaehtoistoimintaa. Samalla monet vapaaehtoiset jäävät odottamaan yhteydenottoa vuodesta toiseen. Näin tämä juttu ei etene yhtään. Vapaaehtoisten on astuttava esiin ja ryhdyttävä toimintaan. Pappien yhteydenottoja on turha jäädä odottelemaan. Niitä ei ole tulossa.
Hyvä keskustelun jatko Timo Pöyhösen ja Freija Özcanin avaukselle, kiitos Hannu!
Annoit ansiosta kiitosta stategian missionaariselle otteelle. Vähemmistöön jäävä kirkko tarvitsee aivan erilaisen missionaarisen otteen kuin esim. 1980-luvulla, jolloin körttijohtaja Jaakko Elenius (r.i.p.) totesi, että kirkon evankelioimistyöksi riittää se, että kirkonkellot soivat sunnuntaiaamuna kutsuen kansaa messuun. Ei ihan toiminut.
Kannat huolta siitä, että seurakuntalaisten osallisuus ei pääse strategian myös oikeasi toteutumaan, koska se on kirjoitettu ensisijaisesti kirkolle itselleen (siis instituutiolleko?). Toteat, että ”Työntekijän rooli on mahdollistaja kun hän antaa tilaa, ja hän valmentaa siirtymällä kentän laidalle. Lisäksi hän valtauttaa luopumalla osasta omaa valtaansa.”
Hyvä pointti – paitsi, että viranhaltija ei koskaan voi laistaa virkavastuustaan. Seurakuntalaisella sellaista ei edes ole.
Mutta valmentajia seurakunnat tarvitsevat, jotta seurakuntalaiset uskaltavat / osaavat ottaa paikkansa ja kantaa toiminnallista vastuuta ja muokata seurakuntien toiminnasta itsensä näköisiä. Nyt ne ovat liian usein enemmän (kirkkopoliittisten intohimojensa ajaman) kirkkoherransa ja (kirkkopoliittisten intohimojensa ajamien) luottamushenkilöidensä näköisiä.
Toki seurakuntalaisillakin on omat kirkkopoliittiset intohimonsa, mutta tarve toimia operatiivisessa työssä nousee enemmän itse kirkon missiosta kuin halusta käyttää valtaa. Vallankäyttö onkin mahdollista varsinaisesti siellä, missä tehdään päätöksiä. Ei niinkään siellä, missä toimitaan lähimmäisen parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi.
Tähän tarvitaan nyt sitä ”Avoimet ovet” -strategiaa: päästämään seurakuntalaiset toteuttamaan yhdessä pohdittua ja virkavastuulla johdettua toimintaa.