Timo Pöyhönen aloitti ja toiset ovat jatkaneet kirkkohallituksen julkaiseman kirkon strategian Ovet auki arviointia. Myös toimittaja Freija Özcan julkaisi näkökulmansa mietinnöstä, jossa hän näki paljon positiivisia elementtejä. Loppukaneetiksi tuli kuitenkin, että ”Kun Ovet auki -strategia ei ota kantaa kirkkoa raskaasti repivään kahtiajakautuneisuuteen avioliittokeskustelun ja lisääntyvästi myös maahanmuuttovastaisuuden vuoksi, kysyä sopii, onko strategia liian kirkasotsainen ja irti kirkon omasta todellisuudesta.”
Kun itse luen ev.lut. kirkon uutta strategiaa, arvioin sitä pääasiassa vain kahdesta näkökulmasta. Ensiksi mitä siinä sanotaan kirkon perustehtävästä, ja toiseksi mitä siinä sanotaan seurakuntalaisten roolista seurakunnan elämässä ja toiminnassa. Ensiksi mainitun suhteen yllätyin positiivisesti, jälkimmäisen osalta petyin enkä läytänyt juuri mitään edistymistä. Mitä tulee Freija Özcanin havaintoon, pitää sanoa että jo Johdannon ensimmäisessä kappaleessa vyörytettiin esiin monet laskevat kirkkoa koskevat tunnusluvut, ja mainittiin myös se että ”Lisäksi kirkon sisäiset kiistat ovat voimistuneet”. Johdannon lopuksi kirkasotsaisuuteen otetaan vielä huolestunut lisäryppy kun sanotaan että ”Kirkossa tarvitaan yhteinen tahto yhteisten ongelmien ratkaisemiseen”. Strategiat eivät taida olla varsinaisia kannanottamisen paikkoja, sellaisen pitääkin tapahtua suoremmin asia asialta. Lisäksi kirkkohallituksen sijasta sellaista odotetaan nykyisin piispainkokoukselta.
Perustehtävästä
Mietinnön johdanto-osa ilmaisee kirkon perustehtävän eli mission sanoilla ”edistää Jumalan valtakuntaa ja julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana”. Se on kirkon olemassaolon perimmäinen syy. Kun vielä kuuden kohdan Ovet auki -julistukset alkavat sanoilla ”Kirkon elämä on missionaarista. Siksi on lähdettävä liikkeelle julistamaan ja palvelemaan.”, en yhtään ihmettele Timo Pöyhösen inspiroitumista ja innostumista. Tällainen ilmaisu on lähes ennenkuulumaton kirkon strategisissa julkaisuissa, ja se antaa tälle mietinnölle ison positiivisen etumerkin minun mielessäni. Kun aikaisemmin on toistettu toistamisen jälkeen mielikuvaa kirkonmäellä seisomisesta ja siellä ihmisten huhuilemisesta ja kutsumisesta – oli se sitten kirkkoon tai Jumalan yhteyteen tai mihin tahansa – kirkko on näyttäytynyt staattisena paikoillaan olijana, niin nyt viimein sanotaan että on itse lähdettävä liikkeelle. Eihän liikkeelle lähtemisen ajatus vieras ole ollut, mutta että ensimmäisissä lauseissa tällä tavalla annetaan sävellaji, se on mielestäni uutta.
Kuuden Ovet auki -kohdan jälkeen oleva Tulevaisuuskuva -osio alkaa teologisen kehityksen kuvauksella, jossa vahvistetaan kirkon olemassaolon perustaksi ”osallistuminen Jumalan missioon”, jonka Jeesus sanoitti Luukkaan evankeliumin 4. luvun jakeilla 18-19. En voi muuta kuin peukuttaa. Jumalan valtakunnan edistäminen ja Kristuksen julistaminen ovat Jumalan omaan työhön osallistumista. Näen että kirkkohallituksen ja piispainkokouksen yhteisen raportin Kaikkialta kaikkialle (2018) perusnäkemys on löytänyt tiensä kirkon strategiaan, minkä toteutumista jo ehdin peläten epäillä. Sitä iloisempi yllätys.
Minulle ominaisesti luen tällaista mietintöä ehkä turhankin tarkasti ja annan sanavalinnoille joskus liiankin isoja merkityksiä. Pysähdyn mm. siinä kohdassa jossa sanotaan, että ”Julistamme rohkeasti evankeliumia muuttuvassa yhteiskunnassa ja uskonnollisesssa kentässä”. Paitsi että muuttuva yhteiskunta ja uskonnollinen kenttä sanovat enemmän kuin pelkkä maailma-sana, näen tässä myös terveellisen erotuksen mikä tehdään kirkon ja yhteiskunnan välille. Vaikka kirkko elää yhteiskunnassa (ja maailmassa), kirkko ei ole sama kuin yhteiskunta (eikä maailmasta).
Seurakuntalaisen roolista
Toinen mielenkiintoni asioista on se miten uusi strategia vahvistaa tai jatkaa puhetta seurakuntalaisten osuudesta kirkon toiminnassa. Se oli edellisen strategiakauden alussa toimineen kirkon tulevaisuuskomitean keskeinen huolenaihe. ”Suurin yksittäinen tulevaisuuskomitean tavoittelema uudistus on organisaatiolähtöisestä ja työntekijäkeskeisestä ajattelusta luopuminen. Seurakuntalaisia ei tule nähdä seurakunnan ja sen työntekijöiden työn kohteina, sillä seurakuntalaiset ovat seurakunta. Siksi heille on annettava nykyistä suuremmat vapaudet elää ja toimia kirkossa, kantaa vastuuta seurakunnastaan ja käyttää sen tiloja.”
Asia on kyllä saanut tilaa uudessa strategiassa, kohdissa Ovet auki kirkkoon ja kasvuun sekä Ovet auki yhteiselle työlle ja kumppanuuksille. ”Uudistamme kirkkotilojen käyttöä. Avaamme seurakunnan tilat omaehtoista hiljentymistä ja vapaaehtoisten järjestämää toimintaa varten.” Ja sitten vielä tarkemmin:
”Kirkon työ on yhteistä työtä. Sen toteuttamiseen tarvitaan niin työntekijöitä kuin seurakuntalaisiakin… Seurakuntien elämä rakentuu entistä selvemmin seurakuntalaisten aloitteellisuuden, osaamisen ja lahjojen varaan. Rakennamme luottamusta, yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemisen kulttuuria. Työntekijän rooli muuttuu entistä enemmän mahdollistajaksi ja valmentajaksi.”
Vaikka sanotut asiat ovat oleellisia välttämättömässä seurakuntalaisten roolin uudistumisessa, tässä ei ole sanottu mitään uutta siihen mitä viime suosina on jo todettu. Ymmärrän sen miten vaikeaa on sanoa enemmän kuin että rakennamme luottamusta, yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemisen kulttuuria ja että työntekijän roolikin varmasti muuttuu – mutta miten saada se tapahtumaan? Senkin ymmärrän että kaikki tämä hyvä tapahtuu jos tapahtuu paikallisissa seurakunnissa, joissa eletään jalat maassa ja käden savessa niissäkin vaikeuksissa joita mm. aktiiviset ja innokkaat seurakuntalaiset joskus aiheuttavat papeille ja työntekijöille. Kuitenkin olisin toivonut että strategia olisi ilmaissut selväsanaisemmin ja vaikka kulmikkaamminkin sen että kirkon tulevaisuus on seurakuntalaisten varassa, muutoksella on kiire, ja että sen pitää heijastua selvemmin esimerkiksi kirkon henkilöstökoulutukseen.
Ymmärrän asiaan liittyvän vaikeuden sitäkin kautta, että kirkon virkateologia tasapainottelee papin paimenuuden ja palvelevuuden välillä tavalla, jossa edellinen on viemässä pitempää kortta ilman että seurauksista keskustellaan tietoisesti. ”Pappisviran luonteeseen kuuluu sekä palvelu että hengellinen johtaminen. Suhteessa omiin seurakuntalaisiinsa pappi on yhtä aikaa paimen (pastor) ja palvelija (minister).” (papin ydinosaamisen kuvaus, 2020). Sekä että ja toisaalta ja toisaalta, mutta ei mitään valintoja edes painopisteen osalta. Tähän sopii hyvin kirkon koulutuskeskuksen ensi vuoden koulutus nimeltä Vapaaehtoistoiminnan johtaminen. Pappien mielissä johtaminen ja paimentaminen on kivaa ja tärkeää, palveleminen sisältää enemmän vaikeuskerrointa ja riskiä joutua liian läheiseen kanssakäymiseen seurakuntalaisten kanssa. Parempi pysytellä paimenen sauvan mitan päässä. On siellä jotain muutakin aiheeseen liittyvää koulutusta, mutta niissäkin askaroidaan vain vapaaehtoistoiminnan kehyksessä, ei seurakuntalaisuuden kunnianpalauttamisessa.
Uuden strategian pahin kohta seurakuntalaisuuden näkökulmasta löytyy aivan viimeisestä luvusta, jossa puhutaan mm. kirkon taloushaasteista. ”Niukkenevat resurssit voivat myös positiivisella tavalla nostaa esiin seurakuntalaisten roolia kirkossa ja muuttaa kirkon työntekijävaltaisuutta. Seurakuntalaisten rooli kasvaa luonnostaan, kun työntekijöiden määrä vähenee.” Anteeksi Hyvä Strategia, mutta tämän voin lukea silläkin tavalla, että koska seurakuntalaisten rooli kasvaa luonnostaan, sen eteen ei tarvitse tehdä mitään. Euro voi olla hyvä konsultti, mutta konsultti ei kuitenkaan tee asioita jotka kuuluvat vastuussa oleville. Olen aikaisemmin sanonut, että nyt olisi viimeinen hetki tehdä hyvän sään aikana asiassa jotakin. Ei ole ollenkaan sanottu, että seurakuntalaiset ”luonnostaan” hyppäävät korvaamaan työntekijöitä siinä vaiheessa kun talous romahtaa. Koska rohkaiseminen ja innostaminen sekä asianmukainen varustaminen kutsuvat parhaalla tavalla esiin seurakuntalaisten kutsumuksen ja lahjat, niitä tarvitaan mieluummin hyvän sään aikana kuin sitten kun tilanne on huono ja kuvaan tulevat velvollisuus ja pakkotilanne.
Ezdellä sanotun jälkeen Ovet auki tunnustaakin, että ”Vapaaehtoisten osaamista (osaamisesta?) ja vapaaehtoisuuden merkityksestä kirkkoon sitoutumisessa on puhuttu kirkossa pitkään, mutta vapaaehtoisen rooli on edelleen monella tavoin rajattu”. Tämä on rehellistä puhetta. Seurakuntalaisen rooli on monella tavalla rajattu. Minusta näyttää että Ovet auki –ohjelma ei anna kauniita sanoja enempää asian hyväksi. Tämä ovi ei ole auki.
Pidän uutta julkaisua piristävän tuoreena sen lyhyyden ja luettavuuden osalta. Vähän konkreettisemmat kuusi Ovat auki -osiota ovat ensin, vasta niiden jälkeen seuraa Tulevaisuuskuva -osio, jossa ikäänkuin tausta-aineistona jaetaan niitä keskeisiä ilmiöitä joiden pohjalta Ovet on avattu moniin suuntiiin. Näitä ilmiöitä ovat Teologinen kehitys, Megatrendit ja huolenaiheet 2020-luvulla, Muutokset mediassa, Uskonnollisuuden muutostrendit sekä Muutokset kirkon asemassa. Viimeisestä kohdasta vielä loppuun yksi helmi.
”Luterilainen kirkko säilyy todennäköisesti suurimpana uskonnollisena yhteisönä Suomessa vielä pitkään, muttei väestön enemmistön kirkkona. Muuttuvassa tilanteessa kirkon on tärkeää ottaa aktiivinen rooli. Keskeinen kysymys on se, miten kirkko suuntautuu kohti maailmaa.” Palautuu mieleen aivan tietty erinomainen kiteytys missiologian tehtävästä: se ”tutkii ja pohtii laaja-alaisesti sitä dynamiikkaa, jossa k i r k k o o l e m u k s e n s a m u k a i s e s t i s u u n t a u t u u k o h t i s i t ä y m p ä r ö i v ä ä m a a i l m a a”. (Kaikkialta kaikkialle, 2018). Ollaan kirkon ja seurakunnan olemuksen dynamisessa ytimessä.
Kenelle tarkoitettu?
”Strategia on identiteetin pohdinnasta, oman paikan etsimisestä ja toiminnan suuntaamisesta muodostuva kokonaisuus” (seurakunnille tarkoitettu strategiatyön opas). Määritelmiä on paljon muitakin, mutta tämän mukaan on kyseessä kokonaisuus, jossa on jotain identiteetistä, jotain kirkon paikasta/asemasta ja jotakin toiminnan suuntaamisesta. Tämänkertaista mietintöä lukiessa tulee ensimmäisenä mieleen, että kirkko on kirjoittanut strategian itselleen. Kirkkohallitus on tehnyt strategian itselleen. Minä ainakin suosittelisin sen lukemista ennen muuta kirkkohallituksen kaikille työntekijöille, sitten hiippakuntien henkilöstöille, ja lopuksi kirkkoherroille. Muutkin työntekijät saisivat lukea. Strategia muistuttaisi heille päivittäin, miksi kirkko on olemassa ja miksi he tekevät siinä työtä.
Seurakunnille tarkoitettua strategiatyön opasta ei vielä läydy tälle mietinnölle päivitettynä. Opas on tehty reilut kymmenen vuotta sitten julkaistulle Läsnäolon kirkko mietinnölle, ja sitä on ajankohtaistettu kuusi vuotta sitten Kohtaamisen kirkko -strategialle. Toivoisi että tällä kertaa opas kirjoitettaisiin uudelleen, lyhyempänä ja konkreettisempana. Tämä uusin asiakirja tarjoaa seurakunnille hyvän virikkeen toiminta-ajatuksen päivittämiselle, mutta kirkkoherrojen ja muiden työntekijöiden työnä olisi pureskella tai hakata isot asiat ja maailmanlaajat visiot pieniksi, ymmärrettäviksi ja toteutettaviksi. Muuten siitä ei ole mitään hyötyä.
Seurakuntalaisten rohkaisemisessa, innostamisessa ja varustamisessa seurakuntien työntekijöiden olisi vakavasti pysähdyttävä katsomaan ja kuuntelemaan seurakuntalaisia – eikä vain ns. vapaaehtoisia vaan seurakuntalaisia! – uusin silmin ja korvin. Se voisi alkaa heistä, jotka ovat mukana ja osallistuvat, mutta se ei saa missään tapauksessarajoittua vain heihin. Työntekijän rooli on mahdollistaja kun hän antaa tilaa, ja hän valmentaa siirtymällä kentän laidalle. Lisäksi hän valtauttaa luopumalla osasta omaa valtaansa.
Jouni Turtiainen. Hyvä, että otat esiin virkavastuun ja vapaaehtoisuuden välisen eron.
Eri puolilla Suomea ollaan hyvin erilaisissa todellisuuksissa. Saan itse työskennellä pienehkössä ja kasvavassa seurakunnassa, jossa on yllättävän paljon vapaaehtoisia eri tehtävissä. Takana on kuitenkin diplomaatin kykyjä omaavan kirkkoherran pitkään jatkunut uuttera puurtaminen ja henkilökontaktien käyttö. Sekä se, että monet pitäjässä ja työntekijäjoukossakin ovat jotenkin sukua keskenään tai tuttuja. Käytännössä vapaaehtoisten ydinjoukko edustaa hyvin kapeaa allianssi-ja karismaattissävyistä kristillisyyttä, joka ei millään mittarilla edusta seurakuntalaisten tai luottamushenkilöiden enemmistöä. Resurssit ja uusien työntekijöiden rekrytointipohja ovat rajallisia. Kirkkoherra, talouspäällikkö ja viime kädessä budjetista päättävät luottamushenkilöt omine intresseineen ovat kuitenkin avainasemassa. Meillä menee monilla mittareilla hyvin, mutta käytännössä olemme veitsen terällä. En vedä tähän kirkkopolitiikkaa. Totean, että spn-vihkimisten toteutuminen kirkossa tai naispapin tulo seurakuntaan voi hyvin olla se tekijä, jolloin monet aktiivit (aktiivisesti toimivina konservatiivisina vapaaehtoisina) nostavat kytkintä. Sekä toiminnasta että kansankirkon jäsenyydestä.
Tuo laittaa miettimään sitä, miksi itse olen kirkon toiminnassa mukana. Tiedostan kuitenkin sen että kykenisin aivan hyvin organisoimaan toimintaa ilmankin. Onhan siitä jo hyvää kokemusta vuosien takaa. Silloinkin olin odotellut kirkon vastaantuloa, mutta kun sitä ei tullut niin aloin toimia yksin. Ihmeen hyvin toimita lähti alkuun. Eikä mikään byrokratia päässyt sitä jarruttamaan. Toimintaa on siis paljon helpompi organisoida yksin, kuin yhdessä kirkon kanssa. Mikä siis jarruttaa omaehtoista liikkeellelähtöä? Ekana mieleen nousee tietty toimintaympäristö, jossa haluaa olla mukana. Onkohan se vain sitä, että näin voin pysyä omalla mukavuusalueellani. Aktiivisesti passiisevana ja odottaa työntekijöiden puolelta tulevaa aktiivisuutta. Jota ehkä ei ole kuitenkaan tulossa. Mitä oikeastaan muuttaisi se, että lähtisin toteuttamaan omia visioitani ja jättäisin haaveet yhteistyöstä ?
Huh, miten vapauttava ja voimaannuttava ajatus.
Ainoa ja toimiva ratkaisu tähän on siinä, – jos nimittäin haluamme toimia kirkon yhteydessä- , että organisoimme ja johdamme toiminnan itse. Täysin ilman pappien mukana oloa. Sitten, kun raamit on saatu pystyyn ja toiminta viriämään, niin voimme nöyrästi kysyä haluaako kirkko tulla jollain tavalla tähän mukaan, tai jopa ottaa toiminnan omakseen. Jollei, niin jatkamme toimintaa itsenäisesti. Ei kai ole miltä enää jatkaa tällä tavoin, että odotamme pappien ottavan yhteyttä ja kertovan jostakin aputehtävästä, johon voisimme ryhtyä. Aputehtävien hankaluus on siinä, ettei ne yleensä tuo mitään lisäarvoa kirkon toimintaan. Yleensä ne on tehtäviä, jotka viranhaltiat muutoinkin tekevät. Joten ne tehtävät tulee hoidettua täysin ilman vapaaehtoisiakin.
Vapaaehtoistoiminnan laajentamisen esteenä nämä aputoiminnot sen sijaan ovat. Seurakuntalaiset kun helposti tyytyvät siihen, että heillä on jokin tehtävä, vaikkapa messun toteutuksessa. Eivätkä edes tule ajatelleeksi sitä etteivät näin toimien tuo mitään lisäarvoa kirkon toiminnalle. Jopa ovat tukemassa kirkon sisäänpäin kohdistuvaa toimintaa, jota ehkä itse ovat vastustamassa.
Hyvä Pekka Veli! Esität terävästi tämän pulman toisaalta aputehtävistä ja toisaalta jostain uudesta ja ulospäin suuntautuvasta. Toivoisi että nyt kun kirkon perustehtäväkin on muotoiltu uudelleen, vähintäänä ”aputehtävien” joukkoonkin tulisi jotakin lisäarvoa tuovaa. Ja varsinkin sellaiseen valmiiden seurakuntalaisten toimintaan ja siihen rohkaisemiseen ja tukemiseen.
”Jouni Turtiainen. Hyvä, että otat esiin virkavastuun ja vapaaehtoisuuden välisen eron. ” (Marko S.)
”viranhaltija ei koskaan voi laistaa virkavastuustaan. Seurakuntalaisella sellaista ei edes ole.” (Jouni T.)
Tässä kai se nyt on. Tarkoitan sitä kun kirkolliskokouksen tulevaisuuskomiean mietinnöstä nousseissa toimeksiannoissa kirkkohallitukselle annettiin tehtäväksi mm. ”kartoittaa ja purkaa vapaaehtoistyön ja seurakuntalaisten omaehtoiseen toimintaan liittyvät esteet mahdollisine säädösmuutosesityksineen kirkolliskokoukselle”. – haluan olla tässä perusteellinen ja tarkka, ja toivon että jaksatte (myös Jouni ja Marko:) lukea.
ENSINNÄKIN kirkkohallituksen asettama työryhmä keskittyi pysymään vapaaehtoistoiminnan raameissa, ja rajasi melko lailla sivuun puheen seurakuntalaisten omaehtoisesta toiminnasta, jonka sanoi olevan ”organisoitua vapaaehtoistoimintaa etäämmällä hallinnollisista päätöksistä”.
TOISEKSI, tästä johtuen, koska oltiin tehty edellä sanottu toimeksiannon kavennus, työrymän raportissa ei missään kohtaa tultu lähellekään tätä virkavastuu-kysymystä. Päästiin vain toteamaan, että ”vapaaehtoistoiminnan (MUTTA EI SEURAKUNTALAISTEN OMAEHTOINEN TOIMINTA) saa vahvan tuen kirkon säädöspohjasta”. Tekisi mieli tuon jälkeen lisätä: helpotuksen huokaus – ei tarvi tehdä mitään!
Tässä huomaan senkin eron, että Marko S. puhuu koko ajan vapaaehtoistoiminnan (eli seurakunnan organisoiman toiminnan) kehyksessä, Jouni kuitenkin seurakuntalaisista ja seurakuntalaisuudesta. Sanon myös että vapaaehtoistoiminnan kehittäminen ei tue saurakuntalaisten omaehtoista toimintaa, toisin kuin em kirkkohallituksen työryhmän raportti Tasavertaisina ja osallisina toteaa.
TOISIN SANOEN kirkolliskokous ei ole missään käänteessä saanut eteensä tätä ongelmaa tai vaikautta tai estettä tai hidastetta nimeltä virkavastuu. Siihen olen törmännyt vasta näissä blogikeskusteluissa ja lähinnä Markon ansiosta. Ja koska asiaa ei ole otettu pöydälle perattavaksi, se on pysynyt ja pysyy vähän epämääräisenä.
Kyllä minäkin ymmärrän sen että papin ja varsinkin kirkkoherran tehtävään kuuluu valvoa kaiken toiminnan lainmukaisuutta, sekä kirkollisen että muun lain. Ajattelen kuitenkin, että se voi tapahtua sellaisellakin tavalla, joka antaa tilaa seurakuntalaisten erilaisille aloitteille, uusien asioiden kokeiluille, yrittämiselle ja erehtymisillekin. Sitä sen sijjaan en ymmärrä, jos virkavastuuta pidetään sellaisena esteenä joka lähtökohtaisesti tekee seurakuntalaisten omaehtoisesta toiminnasta epäilyttävänä, vaarallisena, hankalana ja ongelmallisena.
Tätä asiaa minun vain tekee mieli kaivaa. Voisitko esim. Jouni antaa jonkun konkreettisen keissin, jossa virkavastuu rajoittaa seurakuntalaisten tekemistä? No heti tulee mieleen erillismessut ja niille tilan antaminen, joissa olet ollut julkisuudessakin esillä; ymmärrän tämän ilmiön ja sen ongelmat ilman sanomistakin. Ehkä nämä perinteiset kiistat haittävät varjoa ”vaarattomankin” toiminnan ja aktiivisuuden ylle, tiedä häntä.
Oli miten oli, nyt pyydän apua tämän kalan – virkavastuun ja seurakuntalaisten omaehtoisen toiminnan – perkaamiseen. Auttaisikohan siinä uusi blogi.
Hannu, hyviä pohdiskeluja. Toteat, että ” vapaaehtoistoiminnan kehittäminen ei tue seurakuntalaisten omaehtoista toimintaa, toisin kuin em kirkkohallituksen työryhmän raportti Tasavertaisina ja osallisina toteaa” ja lisäksi sanot, että ”en ymmärrä, jos virkavastuuta pidetään sellaisena esteenä joka lähtökohtaisesti tekee seurakuntalaisten omaehtoisesta toiminnasta epäilyttävänä, vaarallisena, hankalana ja ongelmallisena”.
Pyysit vielä konkreettisia esimerkkejä. Itse otit esille ns. ”case Iivisniemen”, jossa jouduin perääntymään silloisen piispan ja seurakuntaneuvoston vaatimuksesta antaa tiloja seurakuntalaisten omaehtoiselle toiminnalle, koska tämä porukka edusti sekä piispan että seurakuntaneuvoston enemmistön mielestä kirkossamme ”väärää herätysliikettä”.
Virkavastuu tässä tarkoitti sitä, että minä kirkkoherrana sain nuhteita (tosin ilman juridisia seurauksia, koska en ollut rikkonut mitään lakia vastaan – ainoastaan edustanut vääränlaista kirkkopoliittista linjaa). ”Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on..” (virsi 499) ei siis pidä kirkossamme paikkaansa (ehkä vain hammaslääkärissä voi olla, että ”kaikille paikkoja on” :->).
Virkavastuu tarkoittaa myös sitä, että jos sallimme esim. rukouksella parantamiseen liittyvää omaehtoista toimintaa seurakunnissamme, sillä epäilemättä on tiettyjen kansanjoukkojen laaja tuki ja suoranainen tilaustarve. Mutta jos joku ei asetu virkavastuulla tällaisen toiminnan mentoriksi (ei siis sensoriksi!), ihmiset voivat tulla syvästi hengellisesti ja henkisesti haavoitetuksi. Puhumattakaan siitä, että ”kaikki paranevat täällä tänään” -tyyppinen harhaoppi voi tulla tällaisen omaehtoisen toiminnan normiksi. Millaisia seurauksia tällä sitten olisi..?
Virkavastuuseen liittyy siis kyky ja halu toimia koko seurakunnan hyväksi ja rakentamiseksi – ei vain pienen intressiryhmän intohimoja seuraten. Kuitenkin samalla tilaa antaen niin, että voisi toteutua tuo virren periaate ”kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on”. Jos menee pieleen, joku vastaa siitä aina. Ja voi päätyä pahimmassa tapauksessa leivättömän pöydän ääreen.
Kiitos Jouni ja bravoo, asia selkenee. Hyväksyn ilman muuta sen mitä sanot konkreettisilla esimerkeillä. Tällaisten sensaatio- ja media-seksikkäiden ilmiöiden sijasta minulla ja muutamilla muulla on ollut mielessä vain sellaisen saurakuntalaisten omaehtoisen toiminnan vahvistuminen, jossa esimerkiksi puhetaitoisia seurakuntalaisia valtuutettaisiin (tai valtautettaisiin) sanotaan pitämään vanhanaikaisia koti-tai muita seuroja, ja sillä tavalla herättelemään kiinnostusta ja uskoa Kristuksen päälle. Tai vastaavaa. On esimerkkejä myös ns. Majataloilloista, joissa keskitytään muuhun kuin rukouksella parantamaiseen, ja sellainen voi ns. pyöriä myös ilman rovastia.
Edelleen kiinnostaa blogi virkavastuusta, tuntuu vain että jonkun muun kuin minun pitäisi se kirjoittaa. Vaikkapa sitten virkavastuulla.
Juuri näin. Ideasi on erinomainen ja kannatettava: hartauden pitäjiä ja rukoushetkien vetäjiksi sopivat hyvin seurakuntalaiset.
Itse menen vielä pitemmälle: miksi emme antaisi seurakuntaisille mahdollisuutta olla mukana ihmisten elämän käännekohdissa: kun seurakuntaan on esim. jossain perheessä syntynyt lapsi (harvinaista herkkua nykyisin), eikö joku seurakuntalainen voisi olla tässä keskustelussa / kastetapaamisessa papin mukana ja ikään kuin vertaisryhmään kuuluvana tukemassa tuota perhettä sen jälkeenkin, kun kaste on hoidettu? Papilla on pian jo uusi perhe / työtehtävä vastuullaan, johon tarvitaan taas uusi seurakuntalainen mukaan..
Miksi siis seurakuntalaisia ei voisi valmentaa ja kasvattaa tällaiseen kohtaamiseen, jossa heillä itsellään on jo kokemusta (lapsen saamisessa ja kasteessa sekä kristillisen kasvatuksen haasteissa, mutta myös avioliiton solmimisen ja hautaan siunaamisen vastaavissa tilanteissa)?
Paikallisseurakunta tarjoaa jo valmiin rakenteen (kirkolliset toimitukset), joihin seurakuntalaisten integroiminen ei luulisi olevan kovin vaikeaa..? Asennekysymys? Vähän kuin isostoiminta: olla mentorina ja vierellä kulkijana muille seurakuntalaisille – ja samalla viedä viesti siitä, että seurakunta on kasvupaikka kaikille.
Hannu ja Jouni. Hyviä näkökulmia. Puhun todellakin siitä, miltä asiat näyttävät minun suppeahkosta perspektiivistäni. Meillä päin on myös seurakuntalaisten omaehtoista toimintaa. Homma on mennyt niin, että jotain on alkanut seurakuntalaisten omaehtoisena ja osittain myös työntekijöiden inspiroimana toimintana. Sitten se on otettu seurakunnan sateenvarjon alle. Tällöin on samalla käynyt niin, että kaikki seurakunnan työntekijät eivät nautikaan asianomaisten seurakuntalaisten luottamusta eivätkä siis ole tervetulleita osallistumaan muuten kuin penkissä mukana istumalla. Vaikka toiminta noin virallisesti sekä tilastoinnin että ilmoittelun puolesta on seurakunnan omaa toimintaa. Tyypillisesti kysymys on ollut karismaattisen ja yhteiskristillisen sekä fundamentalistisen vakaumuksen omaksuneista aina siihen asti, että ehtoollisen viettokaan ei aina toteudu kirkon uskon ja järjestyksen mukaan. Tietenkin meillä on myös omaehtoisuutta, joka toimii oikein hyvin ja ilman piiloagendoja. Tuo Jounin kuvaama Iivisniemen insidentti on minun näkökulmastani vain yksi versio ongelmakentästä, joka on arkipäivää myös muissa yhteyksissä.
Lopuksi kaksi lisäesimerkkiä omaehtoisuuden loppumisesta: Aikanaan annettiin rippikoululaisten nimilistoja luotettaviksi arvioiduille rukouspiireille esirukousta varten. Tällainen käytäntö osoittautui laittomaksi, kun jopa rippikoululaislistat pitää tuhota rippikoulun jälkeen (virkavastuulla). Joissakin seurakunnissa vapaaehtoiset kävivät tervehtimässä uusia seurakuntaan muuttaneita. Tämä tyssäsi siihen, että seurakunta ei saa antaa salassapidettäviä tietoja sivullisille… Hyvin pienessä ja intiimissä vapaaseurakunnassa tällaista toki voidaan edelleen tehdä hyvin epävirallisesti…
Jounille vielä: Ainakin maaseudulla on vahva asenne, jossa odotetaan juuri seurakunnan omien pappien läsnäoloa, näkymistä ja kuulumista erilaisissa yhteyksissä. Espoonlahdessa voi olla toisin. Kannatan siis kyllä ideaasi. Ikuisena pessimistinä muistelen kuitenkin sitä kertaa, kun tarjosimme vapaaehtoisia maallikkoja koulun aamunavauksiin. Ja kävi ilmi, että heitä ei haluttu vierailemaan (ilmeisesti sisällöllisistä ja opetussuunnitelmaan liittyvistä syistä) 🙂
Tuossahan tuo kompastuskivi juuri on. Kirkon toiminnassa olisi mahdollisuuksia paljonkin, joissa meikäläiset voisi olla mukana tukemassa toimintaa ja jakamassa vastuuta, mutta käytännössä tilanne on toinen. Puuttuu koulutus joka valmentaisi meitä toimintaan.
Sitten on yllättäviä esteitä, niin kuin tuo laki, ettei osoitteita saa antaa. Tämän seikan voi kiertää, vaikkapa niin, että asianomaiset itse henkilökohtaisesti esittävät vapaaehtoisille kutsun. Yleensä näitä mahdollisuuksia ei käytetä, vaan toiminta lopetetaan.
Sen lisäksi meitä on monenlaisia seurakuntalaisia. Eikä meidän omista agendoista aina etukäteen voi tietää mitään. Sitten tulee vastaan taas ongelmia ja toiminta loppuu siihen.
Joku pappi kutsuu ympärilleen laajan vapaaehtoisten piirin, joka toimii aktiivisesti. Kunnes tämä pappi vaihtaa paikkakuntaa ja uusi tulee tilalle. Jolloin toiminta loppuu siihen. Myös aikuistyö, niin kuin nuorisotyökin on hyvin voimakkaasti sidoksissa tiettyihin henkilöihin. Toiminta pyörii hyvin, niin kauan kuin tämä on paikalla.
Sitten on tilanteita joissa työntekijä vain päättää lopettaa jonkin toiminnan ja sillä selvä. Mitään syytä ei tarvitse lopettamiseen kertoa.
On kyllä hienoa, että te pappeina kuitenkin tartutte tähän ogelmavyyhteen ja etsitte jotain langanpäätä, joiden avulla tässä tärkeässä kysymyksessä päästäisiin eteenpäin.
Pekka Veli Pesonen. Olisiko kysymys myös siitä, että seurakuntaihanteet ja odotukset ovat keskenään monella tavoin ristiriitaisia?
Jatkan lempiaiheestasi. Moni seurakuntien nykyisistäkin toiminnoista edellyttää ja kokoaa vapaaehtoisia (kuten esmes ruoanjakelu).
Meillä on vuosia pyöritetty mm. suntion viikonloppuvapaasijaisia sekä nuorteniltoja vapaaehtoiskonseptilla: sählyä – mehua – oleilua (sekä hartauden pito). Nyt olemme tosissaan kamppailemassa sekä yleisesti vähenevän vapaaehtoisuuden että erityisesti hartaudenpitoon liittyvän haasteellisuuden kanssa. Jos ilta toimiakseen edellyttää neljää vapaaehtoista vanhempaa ja usein viidettä hartauden pitoon, ja aika on perjantai-ilta, kontakteista vastaavalla työntekijällä riittää töitä. Puhe seurakuntalaisten omaehtoisuudesta on arvokasta, mutta jossakin määrin toivejattelua. Lisäksi tulee se kuuluisa virkavastuu. Jotta nuorille ei opeteta mitä tahansa puutaheinää, vapaaehtoinen ei paljastu 10 vuoden kuluttua pedofiiliksi ja mehu lopu tonkasta. Edes Pohjanmaan Raamattuvyöhykkeellä ei ole niin palavia ja hurskaita kristittyjä, että he työviikon jälkeen hihkuvat innosta päästä nuorteniltoja pitämään. Ja minäkin olen ikääntyessäni väsähtänyt juoksemaan edes 1-2 perjantai-iltaa kuukaudessa hartaudenpitäjänä. Ja siinä vaiheessa, kun olin vt. kirkkoherrana saanut 8 kertaa kohteliaan ei-vastauksen suntion vakiosijaisilta tarvitessamme sijaista muutaman päivän varoitusajalla, minulta meinasi ihan oikeasti loppua usko vaivalla rakennetun ja yleensä hyvän systeemin toimivuuteen.
Kiitos Marko kun jaksat jatkaa mieliaiheestani. Se on todellakin siinä, miten voisin olla palvelemassa seurakuntaa sellaisella tavalla että sillä olisi hyvällä tavalla merkitystä vielä minun palvelutyöni päättymisen jälkeen. Mieliaiheeni on todellakin kaivaa esiin niitä vaikeuksia, joita työntekijöiden näkökannalta tässä asiassa nousee esiin.
Olen hyvin kiitollinen Marko sinulle, että jaksat lukea tekstiäni ja jakaa niitä kokemuksiasi.. Nimittäin mikäli onnistumme löytämään yhteisen näköalan ongelmista, niin sen jälkeen voimme ehkä löytää niihin toimivia ratkaisujakin. Monille ongelmista kertomisessa on esteenä se, että tapauksiin liittyy vaitiolovelvollisuus, tai siihen verrattava haluttomuus palata jo käsiteltyihin tapahtumiin uudelleen.
Vapaehtoisen näkökulman tunnen ja tiedän melko hyvin. Ne surulliset kertomukset, joita olen saanut kuulla on kuitenkin innostamassa minua tähän mieliaiheeseeni. Heidän kertomuksensa eivät todellakaan ole innostavia siinä mielessä, että niistä monet kertovat sen tasoisesta vapaaehtoisen ylikävelemisestä, että ne kertomukset saattavat olla yksi syy vapaaehtoisten kiinnostuksen vähenemiseen. Nämä kertomukset kun yleensä leviävät juuri niiden korviin, joilla muuten olisi valmiuksia moneen tehtävään. Jospa hyvällä ja toisia arvostavalla keskustelulla voisimme löytää täällä toisenlaisia tapoja toimia vapaaehtoisena ja myös toiminnan organisoimisessa. Eli jotenkin tämä asia tulisi saada toimimaan ja. että molemmat näköalat osattaisiin ottaa kunnolla huomioon.
Kirkon vapaaehtoiseksi lähtemiseen liittyy myös melkoisia henkilökohtaiseen turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä, jotka kaipaavat hyviä ratkaisuja. Ulos- ilman mitään- ilmoitettua syytä heitetty vapaaehtoinen joutuu pohtimaan asiaa lopun ikänsä. Sinä aikana hän ehtii kertomaan kokemastaan aika monelle.
Pekka Veli Pesonen. Puhut ylikävelemisestä. En ota kantaa tuiki tuntemattomiin asioihin. Kolme ajatusta kuitenkin. 1. Joskus ns. maallikot ja papitkin innostuvat sellaisesta,mikä on kirkon opin ja uskon kanssa yhteensopimatonta tai vahingollista. Tällöin jonkun on puhallettava peli poikki pettymystenkin uhalla. 2. Olen kuullut sekä pappien että maallikoiden kokemuksia siitä, että heidän ylitseen on kävelty mitä erilaisimmissa asioissa tai kyse on kirkkopolitiikasta ja raadollisesta arvovaltataistelusta. Kyllä niitäkin maallikkoj on, joille kaikki papit ovat väärässä vain siksi että ovat opiskelleet teologiaa. Kuten Jouni tuolla edellä totesi, kaikille ei riitä kirkossa tilaa eikä paikkoja vaikka mahdollisuuksia olisi. 3. Ne tahot, joilla minun kokemukseni mukaan maallikkovastuu toteutuu täydellisimmin Suomen luterikunnassa ovat Lähetyshiippakunta ja (vanhoillis)lestadiolaisuus. Kansankirkon haaste on se, että olemme pitkään olleet rikas valtionkirkko. Sopeutuminen ja muutos kohti vapaakirkollisia piirteitä on vasta alussa.
En vastusta pelin puhaltamista poikki, mutta on ikävä tilanne, jos se tehdään niin ettei kerrota mitään syytä. Keskustelua tässä kaipaan, en pappien syyllistämistä. Jotenkin vaikuttaa siltä että, jos olisi enemmän tasaveroista keskustelua, niin monilta ongelmilta vältyttäisiin jo sillä. Kirkon vapaaehtoistoiminnan ongelmista keskustelu on hyvin tuore aihepiiri. Ei ole paljon aikaa siitä, kun niitä ei juuri otettu esiin. Objektiivista keskustelua on nytkin hyvin hankala saada aikaan, sillä aihe on herkkä. Väärinkäsityksiä toisen tarkoitusperästä syntyy helposti. Koetaan syytöksiä, aiheetta ja ryhdytään puolustautumaan, vaikka kukaan ei hyökkää. Vaikea siinä on luoda turvalliseksi koettua keskustelua osapuolten välille.
Pekka Veli Pesonen. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että asiat pitäisi osata keskustella asiallisesti ja avoimesti perustellen eikä vain käskyttää tai kieltää. Tässä on todella tärkeä kysymys. Olen myös samaa mieltä siitä, että tasaveroinen keskustelukulttuuri olisi äärimmäisen tärkeää.
Olen itse parempi analysoimaan kuin esittämään rakentavia ratkaisuja. Ja niitähän tässä tarvittaisiin. Oma kokemukseni on kuitenkin, että tasaveroinen keskustelu on mahdotonta, jos toinen osapuoli pitää toista osapuolta esimerkiksi ”väärässä hengessä olevana” tai ”hengellisesti pimeänä” tai ”maallikkona” sanan halventavassa merkityksessä.
Hannu Paavola ja Jouni Turtiainen. Yllä esittämänne ajatukset seurakuntalaisten valtuuttamisesta eri tehtäviin ovat varmasti hyviä ja käyttökelpoisia siellä, missä ne sopivat seurakunnan kulttuuriin ja hengelliseen profiiliin. Tuhannen taalan kysymys on kuitenkin se, missä rajat ihan oikeasti kulkevat. Ja millä perusteella. Esimerkiksi kirkkomme tunnustuskirjat ja erinäiset muut dokumentit antavat periaatteessa hyvin selkeät raamit yhteisen pappeuden ja kirkon viran työnjakoon jättäen paljon toimintaa ehdonvallan alaan. Se on sitten eri asia, jos tunnustusta ei haluta noudattaa tai pitäydytään niissä vain siltä osin kuin joku pitää niitä Raamatun mukaisina.
En voi tässä kuvata asiaa tarkemmin, mutta näen todellisen riskin siinä, että esimerkiksi raamattupiirit tai kristilliset yhdistykset voivat milloin tahansa ruveta matalakirkollisen perinteen mukaisesti jopa sakramenttien toimittamiseen. Jo nyt kiusaus esimerkiksi yhteiskristillisten ja villien ehtoollisten viettoon on ollut ajoittain ylivoimainen osassa Pohjanmaata. Ihan kirkkolaista ja piispallisista ohjeista riippumatta.