Merkitsin seurakuntani nettisivujen tapahtumakalenteriin kinkerit. Kevät on nimittäin kinkereiden aikaa ja meilläkin urbaanilla maaseudulla niitä vietetään kylillä. Pysähdyin ja melkein herkistyin, kun kirjoitin kinkeritalon osoitetta. Paikallinen perhe avaa ovensa ja kutsuu kaikki kotiinsa kinkereille. Kirkkoherra ja kanttorikin tulevat, kolehti kerätään Yhteisvastuukeräykselle ja talo tarjoaa kahvit. Pitää muistaa viedä isännälle ja emännälle kukkakimppu mennessäni. Vieraanvaraisuus kunniaan; se on yksi kristillisistä hyveistä.
Mutta ovet ovat siis auki ja sen äärellä olin myös viime pyhänä, kun siunasimme messussa tehtäväänsä uuden kirkkovaltuuston jäsenet. Jotain yritin puhua ovesta paikallisseurakunnan näkökulmasta ja nimenomaan seurakunnan ja kirkon ovesta. On tärkeää, että ovi on kunnossa ja sitä huolletaan, mutta se on tarkoitettu olemaan auki ja ovella tulisi olla liikettä. Tällä haastoin läsnäolijoita yhteistyöhön elävässä seurakunnassa. Hyvin huollettu ja maalattu ovi ei palvele ketään. Seurakunta eikä kirkko rakennuksena ole museo, vaan tarkoitettu käyttöön ja elämää varten. Kaikki ovat tervetulleita oman elämänsä kanssa ja se riittää. Toivon ja omasta puolestani lupaan, ettei ovi osoita ulospäin.
Ovi aiheena kristillisissä piireissä on aika käytetty juttu. Silti se toimii ja palauttaa perusteisiin tai avaa uusia näkökulmia. Tai toivottavasti herättää silloin tällöin. Muistuttaa ainakin hänestä, joka sanoi olevansa Ovi.
Oven tehtävä ja tarkoitus on ensisijaisesti olla kiinni, siis estää sisään- tai ulospääsy, pitää kutsumattomat vieraat, kylmä tai huono sää oven ulkopuolella, tai vaihtoehtoisesti rosvot sisäpuolella(vankiloissa).
Jos kirkon, seurakuntayhteisön ja ulkomaailman välille toivotaan vilkasta ja esteetöntä kulkua, olisi ilmeisesti paras säilyttää pelkät oviaukot ilman ovia. Vai kuinka?