Kirkon vuoteen 2026 ulottuva Ovet auki -strategia pyrkii avaamaan kirkkoa tiiviimmin osaksi yhteiskuntaa ja yhteisöjä Suomen rajojen sisä- ja ulkopuolella. Avoimet ovet ovat kutsu vuorovaikutukseen, jossa kirkko edistää kunnioitusta luomakuntaa kohtaan ja kohtuullista elämäntapaa. Tässä vuorovaikutuksessa kirkko tarkastelee omaa itseymmärrystään peilaten sitä esimerkiksi globaalin etelän kontekstuaalisten teologioiden antiin.
Suomen Lähetysseuran näkökulmasta kehityssuunta on välttämätön. Elämme maailmassa, jossa hengelliset, kulttuuriset tai teknologiset kriisit ylittävät maiden rajoja. Ideat osallisuuden, luomakunnan eheyden tai ihmisarvon edistämisestä syntyvät verkostoissa, toisiltamme oppien.
Eri mantereilla työskennellessämme olemme kosketuksissa erilaisiin tapoihin ymmärtää teologiaa, uskomusjärjestelmiä, perheyhteisöjä, politiikkaa ja monia muita asioita, joita pidämme Suomessa yksiselitteisinä.
Yksi näistä on talous. Nepalilaiselle maattomalle dalitille talous muodostuu yhteisöjen pienviljelmistä, lähiympäristöstä saatavista tarveaineista sekä kiinteästä omaisuudesta, kuten kanoista, siemenviljasta tai työkaluista. Siellä rahaan perustuva vaihto ei näyttele välttämättä kovinkaan suurta roolia, kansallinen teollisuuspolitiikka tai eläkerahastot todennäköisesti vielä pienempää.
Talous siis viittaa erilaisiin asioihin, toimijoihin ja vuorovaikutuksen muotoihin kuljettaessa ympäri maailmaa paikasta toiseen. Globaalitaloudessa on kuitenkin säännönmukaisuuksia, jotka toistuvat ympäri maapalloa. Yksi näistä on eriarvoistuminen, johon kirkko haluaa puuttua.
Vastaanotamme Suomen Lähetysseurassa yhteistyökirkkoiltamme pyyntöjä, että kirkkomme toimisi yhteisessä rintamassa globaalin eriarvoisuuden vastaisessa kamppailussa. Eriarvoisuuden juurisyihin puuttuva kamppailu on kuitenkin luonteeltaan poliittista, mikä kutsuu myös kirkkoa luonteeltaan poliittisiin ulostuloihin.
Eriarvoisuuskehitys ja kirkon toimijuus
Kirkon strategian taustoitusosa ennakoi, että 2020-luvulla taloudellinen eriarvoisuus tulee kasvamaan. Eriarvoisuuskehitys murentaa demokratian perusteita ja kiihdyttää ilmastonmuutosta. Siksi [g]lobaalille kapitalismille maailman talousjärjestelmänä on haettu haastajia kiihtyvällä tahdilla […] talousjärjestelmän perusteet vaativat uudistamista.
Kun tämän analyysin yhdistää strategian lainaamaan kansainvälisestä teologiasta nousevaan painotukseen, että [k]irkon on myös puhuttava Jumalasta, joka ”on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset” ja ”ruokkinut nälkäiset runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois”, kirkko näyttää ainakin suomalaisessa konsensushakuisessa yhteiskunnassa radikaalilta toimijalta.
Työkaluina strategia nostaa kuuntelemisen, dialogin ja yhteyksien luomisen erilaisiin toimijoihin. Esiin nousee väkevästi myös kirkon asettuminen heikoimpien puolelle ja pyrkimys voimistaa niiden ääntä, joilla sitä ei ole. Lisäksi kirkko pyrkii vastuullisuuteen omassa toiminnassaan.
Kirkon toimijuuden käsittely ei kuitenkaan ole ristiriidatonta. Strategian mukaan kirkko ei pysty vaikuttamaan suoraan yhteiskunnallisiin ja globaaleihin kehitystrendeihin, mikä synnyttää (ehkä tahattoman) mielikuvan siitä, että eriarvoistumiskehitys olisi kuin luonnonvoima.
Luterilainen maailmanliitto puhuu hyväntahtoisuustaloudesta, Kirkkojen maailmanneuvosto elämän ekonomiasta. Kansainväliset kirkkoliitot ottavat avoimesti kantaa tulonjakoon, yhteisen hyvän kaupallistamiseen, kiertotalouteen, verovälttelyyn ja moneen muuhun nykytalouden piirteeseen, joiden voidaan katsoa olevan juurisyitä eriarvoistumiseen.
Näin heidän viestissään korostuu mahdollisuus toimia aktiivisesti eriarvoistumiskehitystä vastaan.
Globaalitalouden murtuva esivalta
Suomalaisessa konsensushakuisessa ja asiatuntijavaltaan perustuvassa talouskeskustelussa on kulttuurista omaleimaisuutta. Paavalin esittämä ajatus kuuliaisuudesta esivallalle ja Lutherin korostus valtiosta Jumalan huolenpidon välineenä selittävät suomalaisten korkeaa luottamusta valtion instituutioihin verotuksesta poliisiin.
Luottamus julkisiin instituutioihin on tärkeä tekijä esimerkiksi Suomen yhteiskunnallisen vakauden ja hyvinvointivaltion rakentamisen kannalta mutta ilmiöllä on kääntöpuolensa. Se siirtää vastuun ja vallan määritellä yhteisiä asioita julkisten instituutioiden ja niiden harjoittaman asiantuntijavallan taakse.
Jos esivalta hyväksytään annettuna, politiikan piiri kapenee helposti yhteisten asioiden järjestämiseksi ilman emansipatorista voimaa. Politiikka ja poliittisuus voi typistyä hallinnoksi, jossa sosiaalieettistä dialogia esimerkiksi taloudellisen toiminnan ehdoista tai päämääristä ei käydä.
2000-luvulla vahvistunut murros siinä, mitä valtio on ja mitä tarkoitusta se palvelee, on laajentanut epäpoliittisuuden piiriä. Valtiot ovat markkinoiden yhä globalisoituessa keskittyneet kilpailukyvyn edistämiseen ja nostaneet taloudellisen kasvun päätavoitteeksi. Siksi yksityinen sektori kietoutuu osaksi esivallan piiriä.
Eriarvoistumisen syventyessä jopa perinteiset vapaiden markkinoiden puolustajat, kuten Financial Times, ovat vaatineet taloutemme uudelleen kalibroimista. Siksi luottamus talouskehitystä ohjaaviin instituutioihin ja asiantuntijoihin on laskenut, mikä on raivannut tilaa vaihtoehtoja luotaavalle dialogille.
Kuitenkin julkinen kuri siitä, kuka saa puhua taloudesta, on edelleen kova.
Onko olemassa epäpoliittista eriarvoisuuden kaventamista?
Kritiikki, joka kohdistuu kirkollisten vaikuttajien osallistumiseen yhteiskunnalliseen dialogiin, sisältää oletuksen, että politiikka tai poliittisuus olisi erillinen yhteiskunnallisen toiminnan piiri, jonne voivat osallistua vain harvat ja valitut.
Tämä idea ei vastaa nykyisen yhteiskuntatutkimuksen ymmärrystä poliittisuuden luonteesta. Päin vastoin, käytännössä kaikki inhimillinen toiminta kuluttamisesta lasten kasvatuksellisiin valintoihin sisältää poliittisen ulottuvuuden.
Kirkon osalta tärkein kysymys ei ole se, onko kirkko poliittinen toimija vai ei, vaan millaista politiikkaa se tukee toiminnallaan. Miten sitoutuneita olemme oikeudenmukaisuuteen maailmanlaajuisessa yhteisössämme?
Kritiikin mustilla pilvillä on kultareunus: yritys hiljentää kirkon ääniä oikeudenmukaisuuden puolesta on indikaattori siitä, että kirkon aktiivinen osallistuminen voisi olla vaikuttavaa.
Huolimatta siitä, että kirkko tukee ja on tukenut ihmisiä taloudellisessa ahdingossa, peräänkuulutamme Ovet auki -strategian toteuttamisessa johdonmukaista näkemystä siitä, millaista taloutta kirkko edistää tai miten eriarvoistumiskehitys pysäytetään.
Kirkon moniäänisyys on rikkaus mutta yhteisten strategioiden luomisen kannalta haaste. Kirkko on kuitenkin luonut ilmastokriisiä koskien jämäkät hiilineutraaliuden periaatteet ja suositukset, ehkä sama voidaan saavuttaa eriarvoisuuskehityksen osalta?
2020-luvulla ratkaisua odottavat globaalit haasteet tuntuvat musertavan suurilta, minkä vuoksi toivo on monelle tärkeä voimavara. Toivon taustalla on Jeesuksen lupaus Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja huolenpidosta. Taloudellista reiluutta ja yhteisiä pelisääntöjä tarvitaan kipeästi eriarvoistuvassa maailmassa, mutta kuinka rohkeasti Suomen evankelisluterilainen kirkkojättiläinen kulkee ulos avoimista ovista poliittisesti äkkiväärään maailmaan?
Kutsumme siis eri tasojen kirkon toimijoita (luonteeltaan) myös poliittisiin eriarvoisuutta kitkeviin ulostuloihin – dialogin, kuuntelemisen ja vuorovaikutuksen hengessä.
Niko Humalisto, FT, Kehitystalouden asiatuntija, Lähetysseura
Kati Kemppainen, TT, Missiologian erityisasiantuntija, Lähetysseura
Asioilla huomaamisessa on, tai tahtoo olla, marssijärjestys.
Pitäisikö näin ensiksi katsoa melittamenetelmällä miten erilainen todistus tulee Ihmisten kuulolle makusteltavaksi.
Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen haluaa lähettää ateistit ulkomaille etsimään rituaaleja. Toki tämä on vanhenpi mietelmä ja kanta hyvin on tähän päivään muuttunut. Mutta rituaalien merkityksestä on kysymys samoin kirkomme jäsenissä.
Pääsihteeri Komulaisen ajatus aikanaan uskontotieteen opiskelemisesta on outo rivijäsenille. Syy on aihepiirin laajuudessa minkä omaksumiseen menee pitempikin tovi.
Se on totta, että rituaalit ovat tärkeitä, mutta ei niillä kaikkea selitetä.
On huomattava länsimaisen kirkon hyväksyneen Augustinuksen opit, mutta niinsanotusti `salaisella varauksella`, että ne olisivat sopivasti yhdessä kirkon tarkoitusperien kanssa.
Entäpä sitten sovitusteoria, eikö siitäkin todeta, että se kuuluu yhteisen kristillisen kokemuksen piiriin ja vielä, montako sovitusteoriaa sitten on olemassa. Ja vielä on olemassa ajatus, että yksi sovitusteoria on liian laaja kuuluakseen vain yhteen teoriaan.
Miten sitten asia, että Israelin kansa tuhottiin sen omien syntien eikä muitten kansojen vääryyksien takia. Näin todetaan Hebrealaisessa tekstissä. Uskonpuhdistuksessa palattiin sitten Paavalilaisuuteen ja Raamattuun ja ajatukseen yksin uskon kautta vanhurskauttamisesta.
Lutherkin totesi pappien olevan mielettömiä, jos He antavat synninpäästön vain niille, jotka katuvat.
Siitähän Lutherin rippikäsitys on hyvä esimerkki ja se pitäisi päivittää, koska siinä päästetään oikean uskon synnyttämä synnintunto. On helppo huomata mitä tämä merkitsee suhteessa Ihmisarvoiseen katumuksen ja syyllisyyden ymmärtämiseen. Edelleen Luther toteaa, että me voimme pelastua ilman rakkautta, muttemme ilman oikeata oppia ja uskoa.
No, mitähän tämä oikea usko on, kun kirkkomme todistaa, ettei kenenkään uskoa voi mitata. Siksi kai kirkkomme lupaa pelastusta ja armoa kasteen armolupauksiin uskomalla ja muistelemalla tai sitten Jumalan armoon tarrautumalla.
Tulevat papit ja konfirmoitavat nuoret lupaavat, tahtovat ja tunnustavat samalla tavalla. Ero on siinä, että papilla toimitusmiehiin tai naisiin liittyen kuuluu sukkession hengellisen aineettoman tai aineellisen substanssin vastaanottaminen. No, Luther lupasi ripin päästämisen myös maallikolle ja näin uskova seurakunnan jäsen voi aivan hyvin kastaa tai siunata viimeiselle matkalle. Mutta missä on kirkon Uskontunnustuksiimme sisältyvä opetus seurakuntajäsenyydestä ja sen harjoittamisesta. Ei sitä oikein ole. Kaikille luvataan pelastusta ja armoa ja miksi ei luvattaisi, kun kirkkolaitoksen betonointi ajasta iäisyyteen, Jumalanpalveluskeskusajatuksen säilyttäminen ja jopa sen miettiminen ketä kirkko voi siunata ja kenen puolesta rukoilla, on etusijalla. Pääsihteerin toive oli lähettää kirkosta ymmärtämättömät hakemaan rituaaleja kauempaa. Mikäpä siinä, ihmiset kyllä osaavat tätäkin arvioida.
Näin blogin esiinnostamat kysymykset ovat moraalisia ja kuuluvat samalla tavalla tunnustaville kuin tunnustamattomille Ihmisille.
Nyt tuntuu hyvälle lukea tällaista! Otsikointia myöten erinomainen blogi, innostun ja saan (vähän) toivoa.
”Kirkon osalta tärkein kysymys ei ole se, onko kirkko poliittinen toimija vai ei, vaan millaista politiikkaa se tukee toiminnallaan.” – – – Totta.
Kirkolla ei ole vain yhtä tai kahta isoa haastetta (suomeksi ongelmaa), niitä on useita ja blogi analysoi yhden niistä hyvin hyvin.
Kirkon turvautuminen ja nojaaminen yhteiskuntaan ja esivaltaan näkyy paitsi tässä eriarvoistumisesta ja syrjäytymisestä ja globaalitaloudesta esitettävän kritiikin horjuvuudessa (kun ei pystytä ”suoraan” vaikuttamaan), niin myös ajankohtaisessa kirkkolakiprosessissa. Muutamasta muusta asiasta puhumatta.
Tulee mieleen se Suezin kanavaan jumittunut konttialusjättiläinen. Se saatiin kuitenkin liikkeelle, miten käynee tälle jättilaiselle.
Oikea aika vaikuttaa on päätöksiä mietittiessä suhteissa valtionhallintoon vaikuttamassa Ihmisten katsomisessa yhteisössään on tuoda julki todistusta mihin kirkkomme sanoo uskovansa. Jälkimyöhäisen sana on aina hyvä aposteriosi.
Kirkollamme on hyvä sana todistamisessa mutta miten pitkälle yhteisen konsensuksen huomaaminen yhteisissä eduissa antaa periksi itse sanan julkituomiselle asiaan mstä kirkkomme tulisi todistaa.
Hannu Paavola. Otetaanpa esiin vielä pari näkökulmaa. Ensinnäkin kirkko taitaa myös helposti takertua valtaan liittoutumalla eri tavoin esivallan, mutta myös kulloinkin vallitsevien muoti-ideologioiden kanssa. 1970-luvulla kirkkojen ovet suljettiin vainotun kirkon lähettiläiltä, nyt ne vaaditaan avattaviksi spn-vihkipareille. Yksien syrjintä kiinnostaa kirkkoa, toisien ei kiinnosta.
Toiseksi tiedämme, että sellaisten maiden kuin Intia, ongelmat ovat isoja ja niillä on myös globaaleja vaikutuksia. Itse asiassa luja ja vastuullisesti toimiva sekä asioihin oikeasti puuttuva keskusvaltaa ja pakkokeinojakin käyttävä esivalta voi olla juuri se toimija, jota tarvitaan.
Ei taatusti ole väärin toimia yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hyväksi, mutta ei kirkon perustehtävä jumalanpalvelusyhteisönä toteudu niin, että käyttäydytään yhteiskunnallisena etu- tai painostusryhmänä.
Minulle on uusi näköala tuo, että kirkon perustehtävä on olla jumalanpalvelusyhteisönä. Se nyt sitten selittääkin sen, miksi kirkon toiminta ei suuntaudu ulospäin ja niihin asioihin joiden keskellä arjessa elämme. Kirkon pääasiallinen tavoite on siis jumalanpalvelusten hoitaminen.
Siksi siis kirkossa ei näy yleistä pyrkimystä siihen, että näihin palveluksiin osallistujamäärät kasvaisi. Kirkolle näyttää riittävän se, että palvelukset määräajoin hyvin hoidetaan. Silloinhan sen perustehtävä ja tavoite on saavutettu.
Luen tätä blogia hieman kummeksuen. Kirjoittajat ilmoittavat viiteryhmäkseen Lähetysseuran. Onko järjestö, jota olen säännöllisesti tukenut, ensisijassa yhteiskunnallinen vaikuttaja ja kehitysyhteistyöorganisaatio vai Jeesuksen evankeliumia eteenpäin vievä lähetysjärjestö?
Petteri Maunu. Olisiko niin, että juuri tiettyjä eettisiä kriteerejä noudattava yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja kehitysyhteistyö ymmärretään nykyään Jeesuksen evankeliumin eteenpäin viemiseksi?
Hyviä kommentteja ja kysymyksiä. Ensiksi Petterille, että blogi käsittelee kirkon uutta strategiaa ja se pyrkii vaikuttamaan toisin sanoen enemmän kirkkoon kuin suoraan yhteiskuntaan. SLS on tärkeä kirkollinen viakuttaja. Lähetysjärjestönä se on sekä viestin viejän että viestin tuojan asemassa. ”Vastaanotamme Suomen Lähetysseurassa yhteistyökirkkoiltamme pyyntöjä, että kirkkomme toimisi yhteisessä rintamassa globaalin eriarvoisuuden vastaisessa kamppailussa.”
Toiseksi Petteri ja Marko, blogin viestinä on että juuri kirkon tulisi olla – ei ensisijaisesti vaan myös – yhteiskunnallinen vaikuttaja. Siinä tehtävässä sen tulisi noudattaa juuri niitä ”tiettyjä eettisiä kriteerejä”, joita löytyy Uudesta testamentista, Jeesuksen opetuksista ja toiminnasta. Jos Petterin kommentista ottaisi pois sanan ”ensisijassa” ja Markon kommentissa sanan ”juuri”, voisi rauhassa nyökätä. On kysymys kokonaisvaltaisesta evankeliumista, johon kuuluu m y ö s sanoma oikeudenmukaisuudesta. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja kehitysyhteistyö ymmärretään kuuluvan mukaan Jeesuksen evankeliumin eteenpäin viemiseen.
Pelkään että tällä en saa teitä vakuuttuneiksi, vaikka toivonkin sitä. Tässä keskustelussa vaikeutta aiheuttaa mm. se että käytetään näitä ”ensisijaisesti” yms. sanoja, joilla pidetään yllä vastakkainasettelua hengellisen ”puhtaan evankeliumin julistamisen” ja aineellisen auttamisen, tai jos halutaan sanoa evankelioimisen ja diakonian, välillä.
Omasta mielestäni blogi on rakentavasti hyvin perustellusti kirjoitettu kutsu kirkollemme olla rohkeasti mukana myös köyhissä maissa elävien kirkkojen yhteisessä rintamassa musertavan suurilta tuntuvien globaalien haasteiden edessä.
Pekka Veli Pesonen. Asiat voidaan varmaan sanoittaa eri tavoin, mutta messuun kokoontunut seurakunta on kirkon ytimessä. Juuri tämä korostus on Suomessa ollut kauan hukassa, kun on puhuttu laitoskirkosta, kristillisestä kasvatuslaitoksesta jne.
Hannu Paavola. Olen täysin samaa mieltä siitä, että kirkon ja lähetysjärjestöjen yms tulee toimia eettisesti ja toimia yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hyväksi. Mutta evankeliumi on enemmän kuin mikään yhteiskunnallinen uudistustyö. Hyvää pyhää!