Katson kasvojasi. Kuu tähystää taivaalta. Sekin julistaa.
Miksi et jo jätä minua? Sinä ja majesteetilliset piirteesi. Miksi kidutat minua?
Pakotat ottamaan elämän vakavasti. Alistumaan syvällisyydelle. Sille, että kaikessa on merkitys ja mieli, korkeampi totuus. Etkö näe, miten me kärsimme kerroksista, jotka olet eteemme laskenut yksi kerrallaan ja sanonut: käykää syvälle. Etsikää maan hiljaiset, olkaa maan hiljaiset, olkaa valo, suola ja hapate. Olkaa, olkaa ja olkaa!
Etkö ymmärrä, miten kohtuuttomia ovat vaatimuksesi? Miten syvältä rusentavia, miten kipeitä.
Kantakaa ristinne, vastaat vain.
Miksi seuraat minua? Miksi et anna minun vain mennä? En tahdo kulkea polkuja, joita eteeni piirrät! Poljen omat latuni, minun yksin! Vähemmän syvät, vähemmän vakavat. Iloiset ja kepeät, sellaiset, joissa pienet tai suuremmat kolhut eivät satuta.
Sinun polkusi satuttavat, koska sanot, että elämä on otettava todesta. Silloin käy niin, että pienet naarmut repeävät viilloiksi, jotka vuotavat pitkään. Kun ihmiset ottaa vakavasti, ystävät, perheen, sulhasen. Työn, harrastukset, levon ja leikin – paitsi Sinun kanssasi mikään ei ole leikkiä!
Tukahdutat lapsesi merkityksellisyyteen. Me haluamme olla vapaita, haluamme elää ihan tavallista elämää, joissa asioilla on suhteellinen arvo. Sinä vaadit aina Absoluuttista Arvoa, Absoluuttista Totuutta. Miten me voisimme ottaa sellaisen kuorman vastaan? On kuin kaataisit tonneittain metallia puutarhaamme ja sanoisit tehkää siitä jotakin. Ja siinä sitten tuijotamme massiivista leiviskäämme, talenttia. Liian isoa, leveää, korkeaa ja painavaa. Ja Sinä vain sanot, ota, se on lahja – laita lahja kasvamaan. Minä otan ja hautaudun sen alle.
Etkö voisi joskus kuljettaa meille ihan tavallista hiekkaa? Sileitä pehmeitä hiekanjyviä, jotka juoksevat sormiemme läpi ja jonka saamme helposti hiekkalaatikoihin – ja laatikoihin kaupunkeja, linnoja, teitä ja toreja. Kevyttä ja pientä. Ja me toisimme leikkiautomme leikkikaupunkiimme ja huristaisimme menemään. Iloitsisimme vaivattomasta tavasta kulkea. Ei tarvitsisi tarpoa suossa ja työntää mädäntyneitä kasvikasoja edellään. Saisi ajatella, että tämä riittää, näin on hyvä, eikä olisi koko ajan vähällä hukkua.
Näetkö, mitä armosi tekee? Kasautuu jalkoihini vesimassoiksi ja kiskoo mukanaan. Ja kun minä hukun, Sinä sanot: ui.
Jos eläisin, kuten haluan, hiukan pienemmin ja vähemmillä merkityksillä, minun elämänikin olisi pienempää ja kyllä, pinnallisempaa, mutta vähemmän satuttavaa. Olisin turvassa lämpimissä pintavesissä. Ja Sinäkin voisit rentoutua välillä, katsoa lillutteluani ja sanoa, että näin on hyvä.
Sen sijaan jahtaat minua. Aina kun luulen, että sain kadotettua Sinut nurkan taakse, ilmestyt toisesta vastaan ja kaappaat sormiesi puristukseen. Muistutat, että elämä on otettava vakavasti, minun on otettava itseni vakavasti, pantava kaikki peliin, koko liian painava leiviskä.
Ei auta, Isä, ei auta, huokaan aina.
Minä alistun ja otan elämän vakavasti. Se tietää unettomia öitä, tärkeitä töitä, tuhansia tunteita, joista monet uppoavat syvään kuin rauta. Ja kun jotakin sattuu, suistuu kaikki raiteilta, suistun minä raiteilta. Kun minun omalla tavallani niin ei koskaan kävisi.
Ja aina, aina sinä katsot minua ja kehotat kasvamaan omaan todelliseen mittaani.
*****
Huom. Tämä teksti on helppo tulkita väärin, etenkin tällä blogialustalla. Lukekaa sitä esseetyyppisenä kaunokirjallisuuden rajalla leikittelevänä kirjoituksena, jossa olennaista on Jumalan suuruus ja ihmisen pienuus. Ihmisen nurinniskaisuus ja Jumalan viisaus. Se, miten Jumala asettuu ihmisen, vastaan rimpuilevan mukavuudenhaluisen ja pinnallisen olennon, kanssa dialogiin. Miten rajaton armo on Jumalan kutsu. Paastonaika on yksi niistä ajankohdista, jolloin ihminen voi pysähtyä ja tutkia sydäntään, suhdettaan ylöspäin.
Teksti perustuu nuoruusvuosieni pettymyksiin tärkeissä asioissa, joihin olin panostanut, mutta jotka solahtivat syteen ja saveen. Helpompi olisi ollut jatkaa elämää kepeämällä otteella, jolloin vastaavaa kipua ei enää syntyisi. (No, ei siitä mitään tullut. Yhtä ryppyotsaisena jatkoin taivalta pienen tasapainon hakemisen jälkeen. Olin armosta siihen pakotettu 😉
Kyllä, EnTheos Isämme suhteeseen arvokas kirjallinen todistus kuin kysely puheenvuoro.
Kiitos!
Mielenkiintoinen teksti, ja tietenkin myös erinomaisesti kirjoitettu.
Uskonnollisesta viitekehyksestä tarkastellessa teksti on helposti ymmärrettävissä. Siinä on selvää, että ihmisillä(kin) on elämässään tietynlainen risti kannettavanaan, syntisyyden taakka painaa ja armoa on etsittävä.
Omasta uskonnottomasta näkökulmasta tarkasteltuna asetelma on hyvin outo. Ei ole olemassa mitään perusteita sille, että Jumala tieten tahtoen teki ihmisestä yhdenlaisen ja vaatii siltä juuri toisenlaista. Miksi se kaikki ylimääräinen sirkusnumero, kun samaan hintaan ihmisestä olisi voinut sellaisen, jonka ominaisuuksiin kuuluvat automaattisesti ihanteet, joita Jumala ihmiseltä vaatii. Ei ristiriitaisia tavoitteita, ei haluja tai ominaisuuksia, jotka eivät ole Jumalan mieleen.
Ja ei. Vapaa tahto ei ole mikään vastaus. Ihmisellä ei ole vapaata tahtoa nykyäänkään. Meitä ohjaavat monet fysiologiset ja psykologiset toiminnot, joille olemme alisteisia. Nämä fysiologiset ja psykologiset toiminnot olisi aivan hyvin voinut säätää niin, että ne ohjaisivat meitä tekemään luontaisesti Jumalan tahdon.
Kaikki ihmisen ja Jumalan väliset haasteet ovat Jumalan itse aiheuttamia. Mutta miksi?, on ehkä se oleellisin kysymys.
Hyvä kommentti, Antero. Ei minulla ole tähän mitään vastausta. Pitkään olen etsinyt jotain logiikkaa kristinuskoon, pyöritellyt teologioita, uskonnonfilosofiaa, erilaisia selityksiä. Sielunveljen löysin Kierkegaardista, joka ei yritä selittää liikaa. Järjen ja uskon välillä on hänen mukaansa ikuinen kuilu. Kristinuskoon on hypättävä tietämättä etukäteen, mitkä menetykset tai voitot kristittyä kohtaavat. Raamatusta hän sanoo, että paradoksien keskellä on elettävä, niitä ei sovi selittää pois.
Joku muu kristitty vastaisi kysymykseesi eri tavoin, mutta tämä on se, miten minä asian näen. En kykenisi Raamatun perusteella ottamaan vastaan tällaista uskomusjärjestelmää, joka on yhtä ristiriitaa, paradoksia ja suoranaista järjettömyyttä. Mutta jostain syystä elämäni varrelle on annettu runsaasti sellaisia kokemuksia, joiden perusteella sydän ottaa vastaan kaiken sen, minkä järki torjuu. Jumalan maailmaa olen oppinut tuntemaan vuosien saatossa pikkuhiljaa. Jumalan viisaus on maailmalle hulluutta, sen olen saanut todeta monta kertaa. Koen kuitenkin ymmärtäväni varsin hyvin uskonnottomia, asiat istuvat raameihin, ovat loogisempia.
.
Misku: ”Jumalan viisaus on maailmalle hulluutta, sen olen saanut todeta monta kertaa.”
Sellainenkin sanonta on, että jos se näyttää ankalta ja kävelee kuin ankka, se todennäöisesti on ankka. Jumalan kohdalla voidaan kysyä: mitä jos se on vain sitä miltä näyttää, hulluutta, ja ”maailma” on oikeassa?
No, tuostakin taisimme joskus vaihtaa ajatuksia. Maailma ilman Jumalaa on uskoville mieletön. Mutta kumpi on mielettömämpää, mieletön Jumala vai maailma ilman Jumalaa? 🙂
Kysymykset eivät ainakaan pääse loppumaan kesken. Pysyy homma mielenkiintoisena 🙂
Misku
Kiitos kiitos kauniisti sanoitetusta elämän eri suuntiin vetävien virtausten keskellä koetun kerronnasta
Kiitos Matias.
Olipa rankka ja hieno teksti. Tätä täytyy oikein makustella ennen kommentointia
Kiitos Juha!
Kiitos Misku Välimäki esseestä ja Antero Syrjänen kommenteista. Teidän tekstejänne oli mukava lukea.
Kiva kuulla, kiitos.
Lisää tätä!
🙂
Oikein hätkähdin luettuani tämän. Näinkö suruton minusta on tullut, kun en tunnista merkityksellisyyden vaatimusta enää ja ”olkaa!” on minulle lempeä lupaus eikä käsky. Puhumattakaan Absoluuttisen Totuuden ja Arvon vaatimusta. Juuri niistä koen kristittynä vapautuneeni, koska niitä en ikinä todellakaan tavoittaisi. Pidänkö liikaa oluesta, korttipelistä ja jalkapallosta ja olen ajautunut sivuraiteelle syvähenkisestä elämästä? Vai olenko vaan vaipunut lapsen kaltaiseksi, joka ei enää viitsi muuta kuin sanoa ” tule kanssani Herra Jeesus, sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan” Ja käytä minua, luo tyhjästä uutta, koska itse en ole kuin tomua ja tuhkaa.
Tekstini varmaan välittyy turhan ankarana. Siinä on enemmän kysymys halusta hylätä Jumala ja kristinusko, olla aidosti ”suruton”, hedonisti. Se on Jumalaan pettyneen ihmisen kapinarukous. (Enkä tällä tarkoita sitä, että kaikki uskonnottomat olisivat hedonisteja tai että kaikki itseään kristityksi kutsuvat eivät olisi.)
Usko on olemuksellisesti vapautta ja valoa, näin koen. Mutta tietty jännite pysyy vapauden ja velttouden välillä. Paastonaika kutsuu itsetutkiskeluun, ja vaikka tekstini on subjektiivinen kontekstisidonnainen pläjäys, se kuitenkin kertoo yhteyden etsimisestä ylöspäin, mikä on ymmärtääkseni paaston juju esimerkiksi elämän yksinkertaistamisen kautta. Se raivaa tilaa olennaiselle.
Futis, olut ja kortinpeluu ovat erinomaisia tapoja kokea yhteyttä toisiin ja nauttia elämästä 🙂 Niillä kuitenkin on suhteellinen arvo siinä mielessä, ettei omaa elämäänsä voi perustaa niiden varaan, tarvitaan jotakin vankempaa, absoluuttista, sitä vain tarkoitin. Sinulle varmasti itsestään selvää.
Nämä termit tulevat Kierkegaardilta, joka kritisoi monia aikansa ihmisiä siitä, että he usein antoivat suhteellisen arvon asioille, joille tulisi antaa absoluuttinen arvo ja päinvastoin. Muistaakseni hän kirjoitti jotenkin niin, että ihminen kantaa Jumalaa povitaskussaan, kun Jumalan pitäisi olla elämän keskipiste. Ympärille katsottaessa näyttää tietyssä mielessä samalta kuin 1800-luvun Köpiksessä. Eli kun jengi vaikka perustaa Instagram-tilejä käytännössä omalle peballeen, ollaan aika vankasti metsässä ja Jumala piilossa povitaskussa.
En tiedä onnistuinko avaamaan kirjoitustani yhtään, toivottavasti.
Olen usein miettinyt, että mitähän me ihmiset olemme ymmärtäneet väärin. Ahdistumme, näemme paradokseja ja hulluutta, koemme vaatimuksia. Voisimmeko elää enemmän armon, rakkauden ja vapauden kautta? Kertoiko Jeesuskin jo ihmiskunnalle, että olette ymmärtäneet väärin?
Taisi jo muinoin huomauttaa, että taakkansa on kevyt kantaa.
Elämän olemukseen kuuluu ristiriitaiset tunteet ja vuorovedet, välillä on raskaampaa, välillä kevyempää. Samoin usko, ainakin omani, on aaltoliikettä. Tämä kirjoitus ei missään nimessä ole uskoni koko kuva, vaan liittyy uskonkriisiin, aikaan, jolloin koin, että hedonistina olisi helpompaa. Hedonismi on aika vastakarvaan sitä, mitä Jumala pyytää.
Mielestäni aika ajoin on hyvä tutkia itseään, että miten menee noin niin kuin omasta mielestä. Jumala on rakastava ja armollinen, mutta hengellinen tai henkinen haaleus ei ole sitä, mitä hän toivoo. Ja siihen on helppo livetä yltäkylläisessä, mukavassa elämässä.
Mitä tulee paradokseihin ja hulluuteen, rationaalisen katseen alla kristinusko ei vaan mitenkään yllä pisteissä kovin korkealle. Itse alan kuitenkin olla sinut sen luonteen kanssa.
Misku, älä ole huolissasi siitä, saitko viestisi perille vai et.
Se sai kuitenkin miettimään.
Tämä ihmisen elämä on hyvin monimuotoista. Välillä tulee lunta tupaan ja välillä aurinko lämmittää ja tuuletkin tuivertavat tai sade kastelee läpimäräksi.
Kova rationaalisuus on varmaankin sisäänrakennettu meihin länsimaalaisiin ihmisiin tieteen ja näkyvän todellisuuden myötä. Se näemmä johtaa helposti myös hyvinkin pinnalliseen elämään ja todellisuuteen. Meillä on joku käsittämätön taipumus myös mennä jotenkin yli kaikessa. Tuntuu, että vapauskin johtaa rajattomuuteen, tolkuttomuuteen… ja siihen hedonismiin.
Emme kuitenkaan taida lopulta olla niin pinnallisia kuin joskus kuvittelemme. Meissä on sielu ja henki, jotka vievät meidät syvempiin tuntoihin, negatiivisiin tai myös positiivisiin. Jumala on ja koskettaa meitä näissä ”syvemmissä vesissä” enemmän kuin siinä näkyvässä pintaliitelyssä.