Demokraatin päätoimittaja Mikko Salmella on pappina kompetenssia käsitellä kuolemaa ja ns. perimmäisiä kysymyksiä viisaasti, lämminhenkisesti ja kuitenkin kaunistelematta. Aiheeseen vähemmän vihkiytyneille Terhokodin maine kuoleman tyyssijana saattaa tuntua yksinomaan ahdistavalta: Sieltä ei enää palata elävien kirjoihin. Siellä odotetaan vain Noutajaa.
Mikon teksti on niin karhean kaunis ja liikuttava, että todella soisin aiheesta keskusteltavan myös Kotimaa24:n blogipalstalla. Marssijärjestys voisi olla sellainen, että lukija tutustuisi ensin kokonaisuudessaan Salmen kirjoitukseen, joka löytyy tämän bloggauksen lopusta linkkinä. Lukija huomaa, että olen lyhentänyt juttua niiltä osin kuin se sivuaa politiikkaa. Näin pysymme paremmin tässä tärkeässä aiheessa. Ruttopuiston rovasti (RR) tahtoo tapansa mukaan kommentoida vähän joka välissä…
* * * * * * * * * *
Terhokodin käytävillä on hiljaista. Oleskeluhuoneen Biedermeier-kalusto henkii arvokkuutta ja rauhaa. Vastaan tulee riisuttuja ihmisiä, joiden elämä on epilogia vaille valmis. Mietin, miten tärkeää jokaisen elämässä kiinni olevan olisi vierailla täällä edes hetken. Seurustella oman kuoleman kanssa ja taas jatkaa elämää.
RR: Vääjäämättömän kuoleman edessä moni aiemmin tärkeä asia menettää merkityksensä, elämä yksinkertaistuu, kun ei enää ole voimia ja kenties mielenkiintoakaan siihen, mitä ennen oli. Tietoisuus elämän rajallisuudesta tuntuu ahdistavalta, mutta siihen on vain suostuttava, että lähtö voi tulla millä hetkellä hyvänsä.
Alusta alkaen elämä on luopumista. Välillä voimme kyllä matkamme varrella hetken uhota kuin sadun keisari uusista vaatteistaan, vaikka hänellä ei niitä edes ollut. Kun lapsi sanoi hänelle totuuden, hän vain jatkoi showtaan, sitä koreiluaan, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, vaikka tajusikin esiintyvänsä alaistensa edessä alusvaatteisillaan.
Vähä vähältä me joudumme luopumaan kaikesta, työstämme, harrastuksistamme, ystävistämme, läheisistämme, omaisuudestamme, kaikesta siitä, mitä olemme ympärillemme koonneet. Mitään ei saa mukaan, kun lähtö tulee.
Olen Antin (Rinne) kanssa liikkeellä. Hän oli kuullut, että pidetty ja arvostettu eduskuntatoimittajamme Olli taistelee elämästään aivokasvaimen kanssa. Vielä alkukeväästä Olli oli vakuuttunut, että hän nujertaa ”sen paskiaisen”. Mutta nyt taistelu on tauonnut ja vakavasti haavoittunutta kannetaan kohti vääjäämätöntä.
RR: Aivokasvain, se paskiainen voitti! Mitään muuta ei ole tehtävissä kuin kivun lievitys ja lähdön odotus. Miten lähtijä valmistautuu tulevaan? Kokoaako hän läheisensä ympärilleen, haluaako saada ja antaa anteeksi menneitä asioita, sanoja ja tekoja, jotka ovat jääneet painamaan mieltä? Ja varmasti hänen on saatava kertoa, miten paljon läheisiään rakastaa! Haluaako lähtijä keskustella myös papin kanssa?
Olli ilahtuu suuresti havaittuaan tulomme. Hän pyytää meitä odottamaan, että saa hampaansa pestyksi. Mietin, että mitä järkeä hampaita on enää hoitaa, kun kuolema kolkuttaa ovella. Hymähdän typerää ajatustani, ja tajuan, että rutiinit vahvistavat elämänviettiä ja antavat pitemmän jatkoajan.
RR: En usko, Mikko, että tässä tapauksessa olisi ajatuksena toivo pitemmästä jatkoajasta. Peseekö kuoleman merkitsemä mies itsestään pois kalman hajua, jonka hän jo arvelee itseensä tarttuneen?
Menemme Antin ja Ollin kanssa Terhokodin pihalle. Olli ottaa taskustaan savukkeen ja polttaa antaumuksella. Ihan kuin jokainen sisäänhengitys olisi hänen viimeisensä. Taas pohdin, miten hienolta tupakointi voikaan tuntua saattohoitokodissa. Kaikki moralisointi sen terveysvaikutuksista on poissa ja ihminen on vapaa kaikesta muusta paitsi kuolemasta.
RR: Jos hampaitten pesu on pinttynyt tapa, niin sitä on myös tupakanpoltto. Tässä nimenomaisessa tapauksessa ei taida edes terveysterroristeilla olla asiaan mitään sanomista. Joko niin, että tupakoinnilla ei ole enää mitään merkitystä loppuelämän kannalta tai sitten niin, että ihminen saa lopultakin tehdä sitä, mitä itse haluaa ilman toisten syyllistävää asennoitumista.
Hetkessä elämistähän meille yritetään koko ajan opettaa, mutta onko paras opettaja Tässä ja nyt-asenteeseen lopultakin vain se, että tulevaisuutta ei enää ole?
Lyhyen vierailumme aikana Olli itkee ja nauraa paljon. Erityisesti kyyneleet silmiin saa ajatukset hänen 2-vuotiaasta pojastaan. Muistaako hän isästään mitään? Miten kaikki läheiset jaksavat lähestyvän kuoleman kanssa?
RR: Tämä on raastava kohta: Isä joutuu eroon 2-vuotiaasta pojastaankin! Hän ei saa nähdä poikansa varttuvan ja tarttuvan kiinni elämän syrjään, vaan hänet itsensä syrjäytetään lopullisesti. Miten järkyttävän epäreilua elämä voikaan toisinaan olla! Tunneskaalan ääripäät ovat koko ajan käytössä. Ja niin pitää ollakin. Miksi niitä pitäisi pidätellä? Eikä katkeruuttakaan kannata sisällään pitää!
Vierailumme päätteeksi rohkaistun kysymään Ollilta tulevaisuudesta: Nyt kun olet vääjäämättömästi lähdössä tästä elämästä, mikä sinusta on elämässä luovuttamatonta?
RR: Hyvä, kun rohkaistuit kysymään, Mikko! Mahdoitko rohkaistua myös lähtiessänne lukemaan Herran siunauksen entiselle työtoverillesi?
Olli: Pitäkää huolta läheisistänne. Älkää pelkästään kiinnittäkö huomiota lähipiiriinne, vaan rakastakaa koko yhteisöä ympärillänne. Pitäkää aina oikeudenmukaisuuden lippua korkealla!
RR: Jostakin syystä olemme tottuneet pitämään ihmisten ns. viimeisiä sanoja suuressa arvossa. Niihin suhtaudutaan kuin testamenttiin. Voisikohan noita viimeisiä sanoja harjoitella myös hyvissä ajon etukäteen, ilman kuoleman välitöntä läheisyyttä?
Keskiajalla kuolemaan valmistautumista pidettiin jalona taitona. Kirkko opetti, että ihmisten pitäisi mietiskellä omaa kuolemaansa joka päivä tunnin ajan. Voisiko nykyajan kiireinen ihminen onnistua nappaamaan edes vartin päivässä tällaiseen puuhaan, ettei totuus kokonaan pääsisi unohtumaan arjen keskellä? Sillä kiire vie aina harhaan.
Saatamme Ollin hänen huoneeseensa. Pöydällä on ainakin neljä avattua viinipulloa, jotka taitavat jäädä juomatta. Hyvästelemme Ollin ja toivotamme hyvää matkaa. Sen jälkeen suljemme saattohoitokodin oven. Jokin merkillinen pyhä on hipaissut minun ja Antin kasvoja. … Suruviesti Ollin kuolemasta tuli torstaina 28.7.
RR: Varmasti pyhyys on teitä koskettanut, Mikko ja Antti! Niin usein tuollaisessa tilanteessa osat vaihtuvat: Te menitte sinne lohduttamaan Ollia, mutta saatoittekin astua ulos suruhuoneesta itse syvästi lohdutettuina.
Mitä mahtaisi politiikassa ensimmäiseksi muuttua, jos Memento mori- ajatus saisi Arkadianmäellä enemmän jalansijaa? Muista olevasi itsekin kuolevainen erityisesti silloin, kun teet toisten ihmisten elämään vaikuttavia suuria päätöksiä! Mieti, millaiseksi teet hallinnointisi kohteena olevan pienen ihmisen mahdollisuudet tulla toimeen tässä yhteiskunnassa.!
Juttu on kokonaisuudessaan tässä: https://demokraatti.fi/alkaa-jumalauta-antako-persuille-periksi/
Korjaan tässä painovirheen: Tutkimuksen mukaan tyttöjen hyväksikäyttäjistä 97 % oli miehiä ja siis 3 % naisia. Poikien hyväksikäyttäjistä 60 % oli miehiä ja vain 40 % naisia.
Nyt näyttää järkeenkäyvältä. Eiköhän tuo tieto ole ollut lehdissäkin.
Pekka Sahimaa: ”Homous on yhteiskunnan rakenteita murentava synti. Ei vain henkilökohtainen synti. Se on Jumalan luomisjärjestyksen vastaista toimintaa. Sen hyväksyvät nostavat keskiöön ihmisen himoineen ja syrjäyttävät Luojan ja Hänen periaatteensa.”
Pekka Sahimaa: ” Surullista. Toivottovasti kova otsasi pehmenee – ennen helvettiä.”
-Jumala ne on luonut homoseksuaalitkin ihan samalla tavalla kuin heterotkin, ja jollei tätä käsitä niin pään täytyy olla jostain syystä pehminnyt aika tavalla !.
-Homoseksuaalisuuden hyväksyvät ihmiset jotka nostavat tasavertaiseen kohteluun tuon lähimmäisen niin näin noudattavat Jeesuksen perimmäistä viestiä rakastaa ihan kaikkia lähimmäisiä niin kuin itseäsi.
-Nyt jotkut (onneksi hyvin harvat) törkyturpa kristityt selvästi rakastavat itseään enemmän kuin lähimmäisiään ja jopa toivottavat näitä ihmisiä helvettiin jotka eivät heidän omaan törkeään ja inhottavaan homovastaiseen viestiin yhdy.
Homous ei ole mikään yhteiskunnan rakenteita murentava synti, päinvastoin on useita tunnettuja / tuntemattomia homoseksuaalisia lähimmäisiä jotka ovat merkittävästi edistäneet yhteiskunnan rakenteita kaikissa eri yhteiskunnan kerroksissa. Monikaan näistä törkyturpa kristityistä ei edes tajua että ihan heidän omassa suvussaan on useita homoseksuaalisia lähimmäisiä ja että heidän puheensa voi syvästi loukata heitä.
Olen sitä mieltä että jos kaikkivaltias Jumala on olemassa, niin hänen täytyy olla oikeudenmukainen noille luomilleen ihmisille. Ja kun hän kiistatta on luonut, ja edelleenkin luo sekä homo että heteroseksuaalisia ihmisiä niin miten ihmeessä tämä voisi olla jotenkin Jumalan tahdon vastaista ?
Vai onko Jumala jo kuollut, mutta raamattu elää ?
Uskovien kielteinen kanta homoseksuaalisuuteen perustuu Jumalan Sanan, eli Raamatun selviin käskyihin. 3.Moos,18:22 Mies ei saa maata miehen kanssa, niin kuin naisen kanssa maataan. Se on iljettävää 1.Kor.6:9 Äläää eksykö,. Eivät haureelliset, epäjumalanpalvelijat, eivät avionrikkojat, irstailijat eivätkä homoseksuaalisuuden harjoittajat…. peri Jumalan valtakuntaa.
Kun Raamattu näin selvästi kieltää homoseksuaalisuuden ja sanoo sen olevan Jumalan tuomion alainen Room.1:26-28, niin miksi ihmeessä kristillinen kirkko hyväksyy sen, vielä alkaa edistämään homoseksuaalisuutta?
Paavali kirjoittaa 1.Kor.6. luvussa miten jotkut korinttilaiset harjoittivat noita syntejä, mutta he ottivat vastaan puhdistuksen Jeesuksen nimessä ja veressä. Mutta me olemme läntisessä maailmassa tulleet tuomioiden aikaan hyljätessämme Jumalan käskyt.
David Wilkerson, amerikkalainen profeetta näki jo 1973 näkyjä, joissa homoseksuaalien joukot kulkivat kaduilla raiskaamassa ihmisiä. USA:ssa on jo vainoja niitä kauppiaita, opettajia, pappeja ja politiikkoja vastaan jotka eivät hyväksy homoutta. Heidän elämänsä tehdään tukalaksi. He menettävät työpaikkansa. Homous on todella yhteiskunnan turmioksi.
Jos murhaaja tulee uskoon ja katuu tekoaan ja ryhtyy ylistyslaulajaksi, se on menestystarina.
Jos ylistyslaulaja on ollut syntinen, se ei ole uutinen. Jos ylistyslaulaja tunnustaa syntinsä, se voi olla uutinen, mutta ei huononna häntä Jumalan lapsena.
Jos ylistyslaulaja tunnustaa syntinsä ja kertoo, ettei aiokaan tehdä parannusta, se on uutinen.
Nythän ei voida erottaa tunnetunesiintyjän henkilöä esityksestä, joten kyllä radioasemalla pitää olla oikeus valita esiintyjänsä. Niin ne tekevät kaikissa muissakin ohjelmaformaateissa.
1. Kor. 6:9 sanat μαλακοι ja αρσενοκοιται ovat ongelmalliset suomentaa. Agricola käytti edellisen kohdalla nyt jo vanhentunutta sanaa heikuri (myöhemmin se käännettiin sanalla pehmiä) ja tulkitsi jälkimmäisen pedofiieiksi ”ne iotca Piltien cansa macauat”. Ei siis ole aivan varmaa, mitä sanoilla tarkoitetaan.
Kiitos Ruttopuiston rovasti blogista. Mikko Salmen kirjoitus, jonka luin kokonaisuudessaan, todella koskettaa ja puhuttaa. Niin surullista. Enpä oikein tämän blogin luettuani muuta ole osannut ajatellakaan. Paljon ajatuksia ja tunteita.
Erityisesti on raastavaa tällaisia uutisia lukiessaan, että jälkeen jää pieniä lapsia. Mutta olen pahoillani myös muiden läheisten puolesta.
Mielessäni on tekstin lisäksi toistuneet Juicen erään laulun sanat ”… elämä on kuolemista…” Sen kokee voimakkaasti tässä puolison kanssa ollessa seitsemänkympin kahta puolta. Totesinkin, että ei sitä näköjään enää panna parempaa päälle kuin hautajaisiin mentäessä.
Kuolema on jostain syystä ollut lähellä meitä viimeisen kanden vuoden aikana jatkuvasti. Postunut on läheinen sukulainen, hyvin rakas ystävä ja ikätoveri, läheisempiä ja etäisempia muita ystäviä ja naapureita. Hautajaisia on riittänyt. Ja jotenkin tuntuu, että lehdistä on saanut lukea jatkuvasti useiden julkisuuden henkilöiden poismenosta, ikätovereita.
Viisaasti edesmennyt toimittaja sanoi, että pitäkää huolta läheisistä, mutta myös yhteisöstä ympärillä. Todellakaan ei tiedä, milloin on oma aika lähteä.
Järkyttävin kokemukseni on ollut hyvin rakkaan ystäväni poismeno. Hän sairastui vatsasyöpään odottamatta. Mitään oireita ei ollut. Yksi lauantai mökille lähtöä valmistellessa tuntui vatsakipu ja päätti mennä pikaisesti lääkärin puheille jotain rohtoa saamaan. Leikkaus tehtiin saman tien.
Hänelle luvattiin enintään vuoden verran elinaikaa, mutta viidessä kuukaudessa sairaus vei voiton. Tavatessamme puhuimme menneistä mutta myös mahdollisesta tulevaisuudesta, jos hyvin käy. Mutta puhuimme myös luopumisesta erityisesti iän tuomista vaivoista surullisesti hymyillen vaan myös ihan tavarasta luopumisesta. Paljon ehdittiin käsitellä ja ihmetellä elämää kuoleman edessä.
Siitä voisi kirjoittaa paljonkin vaan en taida pystyä. Monin tavoin järkyttävä ja jopa mielestäni merkillinenkin elämän lopun tarina. Valtava järkytys niin hänen omaisilleen kuin minullekin. Siitä on vaikea toipua. Häntä ikävöin lähes päivittäin edelleen. Hänhän oli niin monipuolisesti lahjakas ja elinvoimaa täynnä! Hänen hautajaisiinsa tytär oli valinnut muun musiikin ohella myös vanhan kappalleen ”Kenpä tietäis sen, ken arvaisi huomisen….”
Tätä taustaa vasten tuntuu aika kornilta, miten paljon ns. elämänhallinnasta on kirjoitettu kirjoja. Niissä kehotetaan ottamaan elämän ohjat ikiomiin kätösiin, tekemään elämästä juuri itsemme näköisen ja päivistämme parhaiten itseämme miellyttäviä.
Haaveen ja unelman tasolla tämä tietenkin toimii, mutta käytäntö hieman takkuaa, sillä emme voi elää ottamatta huomioon toisia ihmisiä, joilla myös on omat toiveensa ja tahtomisensa. Lisäksi kuvioitamme sotkevat onnettomuudet, sairaudet, kärsimys, kaikenlainen elämän hajoamisen uhka, johon emme ole pätkääkään osanneet varautua…
Kyllä minä siihen uskon, että kun joku läheinen ja tärkeä ihmisemme kuolee, osa minusta kuolee hänen mukanaan. John Donne sanoi asian kauniisti:
Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään;
jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa;
jos meri huuhtelee mukaansa maakimpaleen,
niin Eurooppa pienenee vastaavasti,
samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,
joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi;
jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;
äläkä sen vuoksi koskaan lähetä kysymään
kenelle kellot soivat;
Ne soivat sinulle.
Hannu,
rakkain läheiseni, isosiskoni, kuoli 24-vuotiaana. Oli häntä vuoden nuorempi. Hän sai nuorena morsiamena juuri hääpäivänsä alla kuulla sairastavansa akuuttia leukemiaa, joka olisi merkinnyt kuolemaa kahdessa viikossa. Kuin armosta hän verensiirtojen ja muun hoidon ansiosta elikin kaksi vuotta, meni naimisiin, opiskeli ja oli ”elämässä kiinni”. Kuitenkin kahdenkesken hän kertoi, että tiesi kuolevansa pian ja halusi jakaa ajatuksensa kanssani. Rakkauden katoamattomuudesta, uskon uteliaisuudesta hengelliseen iankaikkisuuteen ja tulevaan, tehtävästäni perheen lohduttajana, hautajaisten järjestäjänä (vanhempieni tueksi). Yhteydestämme yli rajan ja ajan.
Sen jälkeen olen elänyt kuoleman ”siunauksessa”, tietoisuudessa, että tulen aikanani kuolemaan tavalla tai toisella sisareni ”jäljissä”. Omat läheltäpiti -tilanteeni elämässä ovat vakuuttaneet siitä, että olen käynyt kuoleman esikartanossa tajutakseni elämän lyhyyden ja samalla jäljellä olevan ajan arvon, olipa kestoa yksi päivä tai enemmän. Toisaalta sen, miten huojentavaa onkaan jonakin päivänä vain henkäistä viimeinen henkäys tässä ajassa ja tilassa.
Mitä tulee käytännön yksityiskohtiin: minusta on ihmiselämän kunnioitusta hoitaa kaikki elämän asiat voimiensa mukaan loppuun asti, mm. hampaitten harjaus.
Olin anoppini” vierihoitajana” sairaalassa ylimääräisellä sängyllä hänen viimeisen elinviikkonsa ajan aina kuolinhetkeen asti. Hän tiesi kuolevansa munuaisten lakattua toimimasta. Vietimme sovituksen, rukouksen ja hiljaisen keskustelun suurenmoista aikaa, jossa hoidin hänen ruumiintarpeitaan. Annoin hänelle viimeisen iltapalan, otin suusta pois tekohampaat, pesin ne, huuhdoin suun ja suukotin hyvän yön suukon. Luin iltarukouksen. Jäin hiljaa vierelle… ja hän hengitti äkkiä syvään, pois. Panin tekohampaat takaisin suuhun, niin makaaberilta kuin voi kuulostaa. Se oli kuitenkin rakkauden teko. Saatoin sen jälkeen kutsua paikalle mieheni ja pikkutyttäreni hyvästelemään arvokkaasti poismenneen rakkaansa siinä muodossa, jossa he hänet muistivat.
Nuorena on niin helppo ajatella, että selvitän välini Jumalan kanssa vasta sitten kuolinvuoteella. Elämän meno on tätä nykyä niin hektistä, että yhä harvempi ehtii oikeasti kuolinvuoteelle asti. Lähtö tulee yks kaks yllättäen. Mainitsemasi ”kuolettaminen” on rankka mutta kuitenkin tässä maailmassa aivan vertaansa vailla oleva kokemus.
Oman isäni kohdalla kävi niin, että kun kipupumpusta ei ollut enää mitään apua, tuli sellainen hämmentävä hetki, jonka aikana isän ilme muuttui kysyväksi: Mitä nyt tapahtuu? Olin laulanut hänelle hengellisiä lauluja, mutta nyt otin häntä kädestä kiinni ja sanoin ihan rauhallisella äänellä: ”Kaikki on hyvin, isä. Kaikki läheisesi rakastavat sinua. Nyt on hyvä aika lähteä!” Ja katso: Isä vilkaisi minua vielä viimeisen kerran, ikään kuin hyväksyen tilanteen, veti henkeä syvään sisään, sulki silmänsä – ja nukkui pois.
Kuvaamastani tilanteesta on kaksi vuotta. Näitä viimeisiä rivejä kirjoitin kyynelten kastellessa tietokoneeni näppäimistön.
Saattohoito on joidenkin kohdalla heidän elämänsä parasta aikaa. Kuoleman odotus voi sisältää paljon iloa. Iloa pienistä asioista, joiden ohi on aina kulkenut havaitsematta niitä lainkaan. ”Saada vielä kerran”: merkitys vailla vertaa. Upottaa käsi vielä multaa, suussa tuttu lakkahillon maku, nähdä perhosen lento, olla ulkona auringossa.
Niin, noin yksinkertaisia ne toivomukset ovat, kun elämässä on tosi kyseessä eikä aikaa ole enää tuhlattavaksi. Vaan mitä kaikkea me sitä ennen olemmekaan saattaneet elämältä, toisiltamme tai itseltämme vaatia! Puhutaan siitä, että jotkut tahtovat vaikkapa kuun taivaalta. Onneksi kukaan ei ole vielä tähän mennessä tässä asiassa onnistunut. Eihän se ole minun oma kuuni vaan meidän yhteinen.
Minusta on Jumalan armoa saada jakaa läheisen kanssa hänen kuoleman kohtaamisensa. Niinkuin Hannu sanoit, sitä ei vain usein rauhallisesti kaikille suoda nykyajan hektisessä menossa. Jos saa jakaa läheisyyttä lähtevän kanssa aivan viime hetkeen asti, tajuaa oman kuolevaisuutensa realiteetin jotenkin uudella ja samalla ”tutulla” tavalla. Ja toisaalta missään muualla en ole kohdannut samaa sulaa rakkauden yhteyttä lähimmäiseen ja Jumalaan. Ymmärrän hyvin, että kyyneleeet nousivat silmiisi, kun kirjoitit minulle vastauksesi. Ole lohdutettu surussasi…
Kiitos, Päivi. Sinulla on käsittämättömän hieno kyky sanoittaa jotakin sellaista, mitä usein pruukataan pitää sanoinkuvaamattoman ihmeellisenä kokemuksena.