Demokraatin päätoimittaja Mikko Salmella on pappina kompetenssia käsitellä kuolemaa ja ns. perimmäisiä kysymyksiä viisaasti, lämminhenkisesti ja kuitenkin kaunistelematta. Aiheeseen vähemmän vihkiytyneille Terhokodin maine kuoleman tyyssijana saattaa tuntua yksinomaan ahdistavalta: Sieltä ei enää palata elävien kirjoihin. Siellä odotetaan vain Noutajaa.
Mikon teksti on niin karhean kaunis ja liikuttava, että todella soisin aiheesta keskusteltavan myös Kotimaa24:n blogipalstalla. Marssijärjestys voisi olla sellainen, että lukija tutustuisi ensin kokonaisuudessaan Salmen kirjoitukseen, joka löytyy tämän bloggauksen lopusta linkkinä. Lukija huomaa, että olen lyhentänyt juttua niiltä osin kuin se sivuaa politiikkaa. Näin pysymme paremmin tässä tärkeässä aiheessa. Ruttopuiston rovasti (RR) tahtoo tapansa mukaan kommentoida vähän joka välissä…
* * * * * * * * * *
Terhokodin käytävillä on hiljaista. Oleskeluhuoneen Biedermeier-kalusto henkii arvokkuutta ja rauhaa. Vastaan tulee riisuttuja ihmisiä, joiden elämä on epilogia vaille valmis. Mietin, miten tärkeää jokaisen elämässä kiinni olevan olisi vierailla täällä edes hetken. Seurustella oman kuoleman kanssa ja taas jatkaa elämää.
RR: Vääjäämättömän kuoleman edessä moni aiemmin tärkeä asia menettää merkityksensä, elämä yksinkertaistuu, kun ei enää ole voimia ja kenties mielenkiintoakaan siihen, mitä ennen oli. Tietoisuus elämän rajallisuudesta tuntuu ahdistavalta, mutta siihen on vain suostuttava, että lähtö voi tulla millä hetkellä hyvänsä.
Alusta alkaen elämä on luopumista. Välillä voimme kyllä matkamme varrella hetken uhota kuin sadun keisari uusista vaatteistaan, vaikka hänellä ei niitä edes ollut. Kun lapsi sanoi hänelle totuuden, hän vain jatkoi showtaan, sitä koreiluaan, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, vaikka tajusikin esiintyvänsä alaistensa edessä alusvaatteisillaan.
Vähä vähältä me joudumme luopumaan kaikesta, työstämme, harrastuksistamme, ystävistämme, läheisistämme, omaisuudestamme, kaikesta siitä, mitä olemme ympärillemme koonneet. Mitään ei saa mukaan, kun lähtö tulee.
Olen Antin (Rinne) kanssa liikkeellä. Hän oli kuullut, että pidetty ja arvostettu eduskuntatoimittajamme Olli taistelee elämästään aivokasvaimen kanssa. Vielä alkukeväästä Olli oli vakuuttunut, että hän nujertaa ”sen paskiaisen”. Mutta nyt taistelu on tauonnut ja vakavasti haavoittunutta kannetaan kohti vääjäämätöntä.
RR: Aivokasvain, se paskiainen voitti! Mitään muuta ei ole tehtävissä kuin kivun lievitys ja lähdön odotus. Miten lähtijä valmistautuu tulevaan? Kokoaako hän läheisensä ympärilleen, haluaako saada ja antaa anteeksi menneitä asioita, sanoja ja tekoja, jotka ovat jääneet painamaan mieltä? Ja varmasti hänen on saatava kertoa, miten paljon läheisiään rakastaa! Haluaako lähtijä keskustella myös papin kanssa?
Olli ilahtuu suuresti havaittuaan tulomme. Hän pyytää meitä odottamaan, että saa hampaansa pestyksi. Mietin, että mitä järkeä hampaita on enää hoitaa, kun kuolema kolkuttaa ovella. Hymähdän typerää ajatustani, ja tajuan, että rutiinit vahvistavat elämänviettiä ja antavat pitemmän jatkoajan.
RR: En usko, Mikko, että tässä tapauksessa olisi ajatuksena toivo pitemmästä jatkoajasta. Peseekö kuoleman merkitsemä mies itsestään pois kalman hajua, jonka hän jo arvelee itseensä tarttuneen?
Menemme Antin ja Ollin kanssa Terhokodin pihalle. Olli ottaa taskustaan savukkeen ja polttaa antaumuksella. Ihan kuin jokainen sisäänhengitys olisi hänen viimeisensä. Taas pohdin, miten hienolta tupakointi voikaan tuntua saattohoitokodissa. Kaikki moralisointi sen terveysvaikutuksista on poissa ja ihminen on vapaa kaikesta muusta paitsi kuolemasta.
RR: Jos hampaitten pesu on pinttynyt tapa, niin sitä on myös tupakanpoltto. Tässä nimenomaisessa tapauksessa ei taida edes terveysterroristeilla olla asiaan mitään sanomista. Joko niin, että tupakoinnilla ei ole enää mitään merkitystä loppuelämän kannalta tai sitten niin, että ihminen saa lopultakin tehdä sitä, mitä itse haluaa ilman toisten syyllistävää asennoitumista.
Hetkessä elämistähän meille yritetään koko ajan opettaa, mutta onko paras opettaja Tässä ja nyt-asenteeseen lopultakin vain se, että tulevaisuutta ei enää ole?
Lyhyen vierailumme aikana Olli itkee ja nauraa paljon. Erityisesti kyyneleet silmiin saa ajatukset hänen 2-vuotiaasta pojastaan. Muistaako hän isästään mitään? Miten kaikki läheiset jaksavat lähestyvän kuoleman kanssa?
RR: Tämä on raastava kohta: Isä joutuu eroon 2-vuotiaasta pojastaankin! Hän ei saa nähdä poikansa varttuvan ja tarttuvan kiinni elämän syrjään, vaan hänet itsensä syrjäytetään lopullisesti. Miten järkyttävän epäreilua elämä voikaan toisinaan olla! Tunneskaalan ääripäät ovat koko ajan käytössä. Ja niin pitää ollakin. Miksi niitä pitäisi pidätellä? Eikä katkeruuttakaan kannata sisällään pitää!
Vierailumme päätteeksi rohkaistun kysymään Ollilta tulevaisuudesta: Nyt kun olet vääjäämättömästi lähdössä tästä elämästä, mikä sinusta on elämässä luovuttamatonta?
RR: Hyvä, kun rohkaistuit kysymään, Mikko! Mahdoitko rohkaistua myös lähtiessänne lukemaan Herran siunauksen entiselle työtoverillesi?
Olli: Pitäkää huolta läheisistänne. Älkää pelkästään kiinnittäkö huomiota lähipiiriinne, vaan rakastakaa koko yhteisöä ympärillänne. Pitäkää aina oikeudenmukaisuuden lippua korkealla!
RR: Jostakin syystä olemme tottuneet pitämään ihmisten ns. viimeisiä sanoja suuressa arvossa. Niihin suhtaudutaan kuin testamenttiin. Voisikohan noita viimeisiä sanoja harjoitella myös hyvissä ajon etukäteen, ilman kuoleman välitöntä läheisyyttä?
Keskiajalla kuolemaan valmistautumista pidettiin jalona taitona. Kirkko opetti, että ihmisten pitäisi mietiskellä omaa kuolemaansa joka päivä tunnin ajan. Voisiko nykyajan kiireinen ihminen onnistua nappaamaan edes vartin päivässä tällaiseen puuhaan, ettei totuus kokonaan pääsisi unohtumaan arjen keskellä? Sillä kiire vie aina harhaan.
Saatamme Ollin hänen huoneeseensa. Pöydällä on ainakin neljä avattua viinipulloa, jotka taitavat jäädä juomatta. Hyvästelemme Ollin ja toivotamme hyvää matkaa. Sen jälkeen suljemme saattohoitokodin oven. Jokin merkillinen pyhä on hipaissut minun ja Antin kasvoja. … Suruviesti Ollin kuolemasta tuli torstaina 28.7.
RR: Varmasti pyhyys on teitä koskettanut, Mikko ja Antti! Niin usein tuollaisessa tilanteessa osat vaihtuvat: Te menitte sinne lohduttamaan Ollia, mutta saatoittekin astua ulos suruhuoneesta itse syvästi lohdutettuina.
Mitä mahtaisi politiikassa ensimmäiseksi muuttua, jos Memento mori- ajatus saisi Arkadianmäellä enemmän jalansijaa? Muista olevasi itsekin kuolevainen erityisesti silloin, kun teet toisten ihmisten elämään vaikuttavia suuria päätöksiä! Mieti, millaiseksi teet hallinnointisi kohteena olevan pienen ihmisen mahdollisuudet tulla toimeen tässä yhteiskunnassa.!
Juttu on kokonaisuudessaan tässä: https://demokraatti.fi/alkaa-jumalauta-antako-persuille-periksi/
En tiedä mitään tahoa, joka pyrkisi virallistamaan murhaamisen tai tekemään sen yhteiskunnallisesti hyväksytyksi. Sama koskee vaikkapa kateutta. Kertokaa minulle jos tiedätte.
Tästä jutusta ei käy ilmi toteuttaako Beeching taipumustaan ja pitääkö hän sen toteuttamista syntinä.
Toisaalta Suomessa on melko suurella varmuudella eronneita henkilöitä (joiden puoliso ei ole vielä kuollut) jotka ovat säveltäneet kirkkomusiikkia. Voidaanko eronneen ihmisen tekemää musiikkia käyttää kirkossa?
Petri Malk,
Esität ihan hyviä kysymyksiä. Voiko eronneen ja uudelleen avioituneen (ei-lesken) säveltämää tai esittämää hengellistä musiikkia kuunnella? Uskoisin, että USA:n evankelikaalien keskuudessa ei ole suuriakaan rajoitteita tämän suhteen. Heidän keskuudessaan avioerot ja uudelleen avioitumiset ovat varsin yleisiä. Raamatun ”selviä sääntöjä” tulkitaan valikoiden ja klassisen kristinuskon perinteistä poikkeavalla tavalla, silloin kun on heteroista kyse.
On mielenkiintoista huomata miten homokeskustelut ovat avanneet oven aivan uudenlaiselle syntikäsitykselle.Mitään syntiä ei saisi enää tuomita. Moore tunnustaa homuden synniksi, mutta puolustaa sitä Raamatulla. Näin toimien hän tekee sovituksen mitättömäksi.
Nimittäin, jos kerran hän hyväksyy syntiä parhaillaan tekevän henkilön aidoksi kristutyksi vain sillä perusteella, että kaikki saarnaajat ja psalmien kirjoittajat ovat olleet syntisä, niin mitään parannusta ei synnin tekemistä enää tarvita. Homokeskustelu on nostanut esiin aivan toisen evankeliumin. Siinä syntien anteeksiantaminen käsitetään syntien tekemisen hyväksymiseksi.
Näin ei tarvitse luopua mistään uskon perukstuksista.Muutetaan vain hiukan niiden merkitystä. Näin menetellen ei tarvita Jumalan voimaa synnistä luopumiseen. Tämä on sitä, että on jumalisuuden ulkokuori, mutta kielletään sen voima.
Lauluilla ei käsittääkseni ole seksuaalista suuntaumusta.
Kyllä saattaa hyvinkin olla. Esime monet ns. maalliset laulut ovat siveettömyyteen kehottavia. Mitä sitten tulee homoseksuaalin esittämiin hengellisiin lauluihin, niitä voi tietysti kuunnella jos huvittaa. Mutta mitä arvelette papista, joka ei itse elä Jumalan sanan mukaan? En minä kuuntelisi häntä monta kertaa,
Vicky Beechingin Jumala-kuva ei vastaa sitä mikä löytyy Raamatusta. Siinä Jumala selvästi ilmoittaa inhoavansa homoseksuaalisuutta. Kyllä Hän rakastaa homoseksuaaliakin, mutta ellei tämä halua luopua synnistään, hän joutuu Jumalan tuomittavaksi, kuten jokainen muukin, joka ei tahdo taipua parannukseen.
Nykyään ihmisillä on vaarallinen harha Jumalasta, olettaessaan Hänen hyväksyvän kaiken ilman seurauksia. Raamattu sanoo ”Älkää eksykö, eivät homoseksuaalisuuden harjoittajat peri Jumalan valtakuntaa” (1.Kor.6:9) Kuka meistä uskaltaa muuttaa Jumalan sanoja?
Kyllä saattaa hyvinkin olla. Esim. monet ns. maalliset laulut ovat siveettömyyteen kehottavia. Mitä sitten tulee homoseksuaalin esittämiin hengellisiin lauluihin, niitä voi tietysti kuunnella jos huvittaa. Mutta mitä arvelette papista, joka ei itse elä Jumalan sanan mukaan? En minä kuuntelisi häntä monta kertaa,
Vicky Beechingin Jumala-kuva ei vastaa sitä mikä löytyy Raamatusta. Siinä Jumala selvästi ilmoittaa inhoavansa homoseksuaalisuutta. Kyllä Hän rakastaa homoseksuaaliakin, mutta ellei tämä halua luopua synnistään, hän joutuu Jumalan tuomittavaksi, kuten jokainen muukin, joka ei tahdo taipua parannukseen.
Nykyään ihmisillä on vaarallinen harha Jumalasta, olettaessaan Hänen hyväksyvän kaiken ilman seurauksia. Raamattu sanoo ”Älkää eksykö, eivät homoseksuaalisuuden harjoittajat peri Jumalan valtakuntaa” (1.Kor.6:9) Kuka meistä uskaltaa muuttaa Jumalan sanoja?
”Kuka meistä uskaltaa muuttaa Jumalan sanoja?”
No, ainakin tuossa Martin käyttämässä käännöksessä on muutettu. Alkutekstissä puhutaan vain miehistä, mutta tuo kohta on laajennettu koskemaan myös naisia. Silloin sitä voi soveltaa myös Vicky Beechingiin.
Tuollaiset inklusiiviset käännökset ovat nykyään muodissa. Esimerkiksi NIV sanoo monessa kohden ”brothers and sisters”, vaikka alkutekstissä mainitaan vain veljet.
Laulujen käyttökysymyksissä varmaan heijastuu amerikkalaisten evankelikaalien järkytys. Beechingin ajatukset ovat saaneet ristiriitaisen vastaanoton myös hänen kotimaassaan brittikristittyjen parissa, kuten näkyy esim. seuraavista linkeistä:
Beeching kertoo ja vastaa kysymyksiin
http://www.premierchristianity.com/Past-Issues/2014/October-2014/Profile-Vicky-Beeching
Kommentteja toisinajattelevilta
http://www.eauk.org/church/stories/christians-and-same-sex-attraction-the-other-side-of-the-story.cfm
http://pjsaunders.blogspot.co.uk/2014/09/vicky-beechings-challenge-to.html
Tärkeintä lienee kuintenkin ylistyksen kohde ja laulun sanoma eikä sen esittäjä.
Beeching sanoo: ”Olen lesbo. Jumala rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen.”
Onkos tuohon sinänsä mitään lisäämistä. Syntisiähän Jumala rakastaa. On todellista tekopyhyyttä väittää olevansa jotain parempaa kuin vaikka Beeching. Kullakin meillä on omat syntimme, joista emme pääse irti, emmekä pysty edes haluamaan irtipääsyä.
Beeching elää harhassa, kuten moni muukin nykyaikana. Kyse ei ole kenenkään ihmisen paremmudesta tai huonoudesta, sillä olemme kaikki rikkoneet Jumalan sanaa vastaan. Mutta on harhaa uskotella, että kyllä kaikki on kunnossa ja Jumala hyväksyy, vaikka en haluakaan luopua Raamatun vastaisesta elämäntavasta.
Ei kai se, että omassa elämässä on syntiä, josta ei pääse eroon, anna oikeutta hyväksyä syntiä muiden elämässä.
Ja päin vastoin.
Ei se, että muiden elämässä on syntiä, anna oikeutta hyväksyä syntiä omassa elämässä.
Tätä itsestään selvää lässytystä ”Kaikkihan me olemme syntisiä” käytetään yleensä väärin kuin Venäjä veto-oikeuttaan YK:n turvaneuvostossa.
Sydämestä lähtee elämä (San.4:23). Ihminen on kokonaisvaltainen, niin että kaikki sanat, teot ja asenteet kumpuavat sydämestä. Niin että jos synti on elämässä, kaikki tahriintuu. Jumalan Sana sanoo: ”Jos minulla olisi vääryys sydämessäni, ei Herra minua kuulisi.” (Ps.66:18). Synti sydämessä on kuin sielunvihollisen otepaikka siihen ihmiseen. Parannuksen teko on aina elämäksi (Apt.11:18).
Annikki Salo, oletko sinä syntinen? Tahriiko syntisyytesi kaiken?
Varoitus: raamattusitaattia.
”Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitävastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty. En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä mitä vihaan. Ja jos kerran teen sitä, mitä en tadho, silloin myönnän, että laki on hyvä. Niinpä, en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti. Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tadho. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.”
…
”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.”
(Room.7:14-20,24)
On muistettava, että kun puhumme synnistä, kristitty tarkoittaa sillä aina myös itseään. Synnistä puhutaan omasta sisimmästä käsin, kuten Paavalikin kirjoitti tässä. Ei osoitellen sormella muita.
Taas on synti käsitys tekemisessä. Synti on jotain mikä asuu meissä, se ei ole mitään ulkoista tekemistä, sitä ei voi riisua kuin likaista vaatetta, synti on vääryyden syy, eikä seuraus.
Jos syntinen tunnustaa vääryytensä ja julistaa Jumalan hyvyyttä ja Armoa ja ylistää Kiitosta Totuudessa, niin olkoon seksuaaliselta suuntautumiseltaan miten hyvänsä, sydämestä suu puhuu. Kristittyhän tunnustaa vääryytensä ja vihaa sitä ja julistaa Jumalan vanhurskautta, eikä omaansa.
Lihan himo on usein ihmiselle kärsimys. Kukaan ei ole toistaan parempi, eikä se muuta sitä tosiasiaa, että kukaan ei luonnostaan vihaa syntiä.
Pekka Pesonen osui ongelman ytimeen – halpa armo armahtaa synnin ja kallis armo syntisen. Jeesus tuomitsi aina synnin, mutta armahti katuvan syntisen – saatesanoilla: ”…äläkä tästedes syntiä tee.”. Parannuksen teko on edelleenkin sanan valossa synnin näkeminen ja tunnustaminen, anteeksi saamista Jeesuksen ristintyön kautta, sekä synnistä pois kääntyminen. Sen jälkeen ojentautumista sanan mukaan, ei omien tunteiden, rikkinäisyyden tai yleisen mielipiteen mukaan – vanhanaikaista? Kyllä, mutta alkuperäistä ja ainoaa mikä toimii, vapauttaa ja muuttaa ihmistä Jumalan armosta.