Paavi ”muiden kirkkojen ja niiden jäsenten paimenena” – havainto Rooman piispan vaikutuksesta globaalissa mediayhteiskunnassa

Asioissa, joihin liittyy voimakkaita mielikuvia ja jopa pelkoja tehdään usein johtopäätöksiä varsin helposti olemassa olevien mielikuvien ja ennakko-oletusten valossa. Näinhän ihminen yleensäkin toimii kohdatessaan uusia asioita. Tämä on usein myös harmillista, kun pääasia on tällöin usein vaarassa tulla sivuutetuksi. Yksi esimerkki etenkin menneisyydessä voimakkaita – antikatolisia – tunteita herättäneistä asioista oli suhde katoliseen kirkkoon ja paaviin. Mielikuvia ruokki mm. Sakari Topeliuksen maalaama karikatyyri jesuiittamunkki Hieronymuksesta Välskärin tarinoissa.

Onneksi kokemukset kristittyjen yhteydestä toisessa maailmansodassa sekä etenkin Vatikaanin II kirkolliskokous muuttivat asenteita hiljalleen myönteiseen suuntaan. Vatikaanin II kirkolliskokouksen havaittiin toteuttaneen monia niistä uudistuksista, joihin myös Martti Luther aikanaan viittasi: Raamattu ”pyhän teologian sieluna” ja Raamatun lukemisen edistäminen yleensäkin, maallikkojen apostolaatti, mahdollisuus nauttia ehtoollista molemmissa muodoissa, kansankielisyyden edistäminen messun vietossa, ajatus kirkosta Jumalan kansana ja siihen liittyvä korostus ”koko kirkon apostolisuudesta”, josta on tullut sittemmin yhteyttä luonut ilmaus.

On nähty, että katolinen kirkko ei opetakaan – karikatyyrin mukaisesti – apostolisen suksession merkitsevän katkeamatonta vihkimysten sarjaa piispalta piispalle vaan sitä, että apostolinen evankeliumi on ensisijainen. Apostolisen seuraannon kokonaisuudessa, apostolisen kristinuskon välittymisessä polvelta polvelle on keskeistä se, että apostolinen virka, jonka hoidosta piispat kantavat päävastuun, palvelee apostolisen uskonperinnön välittymistä yhteydessä toisiin piispoihin, eli paikalliskirkot puhaltavat yhteen hiileen. Pohjimmiltaan teologisena perustana on usko Kristuksen ja Pyhän Hengen toimintaan kirkossaan. Siksi kirkko on sekä Kristuksen ruumis, Jumalan kansa että Pyhän Hengen temppeli. Tästä näkökulmasta löytyy paljonkin yhteistä pohjaa myös luterilaiselle kirkolle perustavaan pyrkimykseen välittää apostolinen sanoma ensimmäisiä apostoleita seuraten tähän päivään, niin että evankeliumi säilyy tuoreena ja muuttumattomana. Yhteistä tulkintaa evankeliumista Jumalan armona Kristuksessa on sanoitettu Yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista (1999): ”Tunnustamme yhdessä, että syntinen vanhurskautetaan, kun hän uskoo Jumalan pelastustekoon Kristuksessa”.

Tästä näkökulmasta todettiin jo luterilaisten ja katolilaisten globaaleissa keskusteluissa 1980-luvun alussa, että ”mahdollisuus alkaa hahmottua, että luterilaisten ei tarvitse sulkea pois Rooman piispan pietarinvirkaa koko kirkon näkyvän ykseyden merkkinä, ’kunhan [tämä virka] on alisteinen evankeliumin ensisijaisuudelle teologisen uudelleentulkinnan ja käytännöllisen uudelleen organisoinnin kautta”. Se mitä tämä käytännössä tarkoittaisi – siis yhteys paaviin – on vielä avoin ja monin tavoin varmasti myös vaikea kysymys. Suomalaisessa luterilais-katolisessa dialogissa ”Kasvavaa yhteyttä. Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta” koottiin yhteen asioita, joista voidaan tällaisen uudelleentulkinnan jälkeen olla yhtä mieltä, myös reformaattorien tarkoitusperien valossa, kuten pietarinvirka kirkon ykseyttä palvelevana virkana sekä kristinuskon perustotuuksien puolustajana ja kristillisen julistuksen vapauden edistäjänä. Jo pitkään on tunnustettu se, että Uudessa testamentissa Pietarilla on johtava rooli opetuslasten joukossa, vaikka kaikki apostolit ovat Kristuksen evankeliumin apostoleita, mutta pietarinviran historiallisesta kehityksestä ja tulkinnasta tänään on ollut erimielisyyttä. Esimerkiksi katolilaisten ja ortodoksien kesken on 2016 saavutettu laaja yksimielisyys primaatista ja synodaalisuudesta 1. vuosituhannella. Toisen vuosituhannen kehitys odottaa vielä käsittelyä.

Jo vuosikymmeniä on todettu paavin olevan yksi vaikutusvaltaisimmista ihmisistä maailmassa ja että hänen puheitaan kuunnellaan ja kirjoituksiaan luetaan eri kirkkokunnissa. Näin oli orastavasti jo Johannes Paavali II:n aikaan. Suomessa esimerkiksi on luettu mielenkiinnolla luterilaisen kustantajan suomennuttamia ja painamia paavi Benedictus XVI:n Jeesus-kirjoja. Hänen raamattuteologista panostaan tervehdittiin ilolla ja ammennettiin hengellistä ravintoa. Paavi Franciscus puolestaan on kyselytutkimustenkin mukaan luettu yhdeksi maailman vaikutusvaltaisimmista ihmisistä – eikä vain kristittyjen parissa vaan myös laajemmin. Tästä havainnosta nousee Kasvavaa yhteyttä -raportin artiklan 355 muotoilu: ”Näemme tänään, että Rooman piispa on de facto ei vain katolilaisten vaan myös muiden kirkkojen johtajien ja jäsenten paimen”. Katkelmaan ei siis tule lukea liikaa, kuten valitettavasti ovat tehneet toimittaja Jussi Rytkönen muuten ansiokkaissa analyyseissaan sekä nyttemmin piispa Björn Vikström. Tekstikohta viittaa siihen, että tulee jatkaa keskustelua pietarinviran merkityksestä kirkoille tänään. Kyseessä ei siis ole opillinen lausuma vaan havainto, joka nousee juuri edellä kuvatusta todellisuudesta. Globaali mediayhteiskunta toimii usein henkilöiden kautta julkisuudessa – pienemmässä mittakaavassa tämä näkyy piispa-instituution hoidon muutoksissa myös Suomessa. On ymmärrettävää, että suurimman kirkkokunnan ykköshahmolla on globaalia painoarvoa – varsinkin, kun hän ilmaisee itseään ymmärrettävästi ja puhuu yleisesti tärkeistä asioista: köyhistä, luonnosta, evankeliumista, ihmiskaupan uhreista, kritisoi vallan ja tavaran himoa jne. Wolfhart Pannenberg kiinnitti huomiota paavin saamaan huomioon ja vaikutukseen mediayhteiskunnan ”paimenena” jo 1990-luvun alun Systemaattinen teologia -kokoomateoksessaan.

Nykyisistä kirkonjohtajista paavi Franciscus on ehkä kaikkein näkyvimmin tuonut esiin ”Evankeliumin ilon”, puheissaan ja symbolisissa teoissaan muutenkin kuin saman nimisessä kehotuskirjeessään. Esimerkiksi Britannian kirkkojen neuvoston jäsenkirkot tutkivat ko. kehotuskirjettä tarkoin ja pohtivat, mitä voivat siitä yhdessä oppia ja miten siinä esitettyjä ehdotuksia kirkon palvelutyön kehittämiseksi yhdessä toteuttaa. ”Laupeuden” ajatusta on pidetty paavi Franciscuksen paaviuden keskeisenä avainteemana. Lähtökohdissaan hän tukeutuu voimakkaasti Vatikaanin II kirkolliskokouksen asiakirjoihin – kuten toki katolinen nykyteologia muutenkin. Myös luterilaisen korvissa vaikkapa tämä kohta Evankeliumin ilo -kehotuskirjeestä kuulostaa hyvän sanoman tarjolla pitämiseltä: ”5. Evankeliumi, jossa säteilee Kristuksen ristin loisto, kutsuu jatkuvasti iloon. …Hänen sanomansa on ilon lähde: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi” (Joh. 15:11). Kristillinen ilomme syntyy hänen ylitsevuotavan sydämensä lähteestä. Hän lupaa opetuslapsille: ”Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi” (Joh. 16:20). …Miksemme mekin kävisi sisään tähän ilon virtaan? …Eri tavoin nämä ilot ammentavat Jumalan aina suuremman rakkauden lähteestä, joka on tullut ilmi Jeesuksessa Kristuksessa.”