Paavin suosio osoittaa, että Räsänen on syytön

Ransu-paavi on vajaassa vuodessa muuttanut maapallon uskonnollista ilmapiiriä enemmän kuin kukaan muu ihminen 50 vuoteen.

Hän ei ole muuttanut roomalaiskatolisen kirkon opillisia näkemyksiä yhtään mihinkään. Rooman kirkko on edelleen aivan samoissa asemissa kuin 2012. Franciscus on aivan yhtä oikeaoppinen kuin edeltäjänsä Benedictus.

Mutta kaikki näyttää toisenlaiselta, sillä Franciscuksen äänensävy on päinvastainen kuin omaan nerouteensa käpertyneen Benedictuksen. Benkku osasi kyllä kirjoittaa syvällisesti ja ystävällisesti, ja jopa minunkin mielestäni hänellä oli akateemisesti ajatellen muutama ihan järkevä pointsi.

Mutta hän ei saanut asiaansa lävitse.

Uutisen mukaan katolisen kirkon konservatiivit inhoavat Franciskusta.

Se saa kuulostamaan asian siltä, että jotkut inhoavat ystävällistä käytöstä.

Ransu teki temput. Muuan kaverini ilmaisi huumorin avulla, mistä tällaisessa ilmiössä on kyse. Tämä on kirkkojen ja lähetysjärjestöjen strategia: Ei puhuta koko ajan keskitysleireistä, puhutaan mieluummin Hitlerin kasvisruokavaliosta. Maineenhallinta syntyy tästä, kun koetetaan keksiä miellyttävämpiä puheenaiheita. Kirkon tiedotuskeskus on tässä lajissa tunnetusti hyvin uuttera, joskin saavutukset ovat vähän laihanoloisia. Ja ihmisetkin yleensä ovat tässä asiassa hyvin eteviä. Pulmatilanteissa he mielellään kääntävät syyttävän sormen pois itsestään.

Jotkut ovat sanoneet, että mediassa ei ääntä saa lävitse ilman provosointia ja kärjistystä. On huudettava lujempaa kuin muut. Ala-asteella opettaja sai kyllä luokan hiljaiseksi vain seisomalla paikoillaan. Mutta ei aina tietenkään, ja joskus openkin piti sanoa iso sana.

Franciscus on osoittanut, että jos valtaa ja sisäsyntyistä auktoriteettia on riittävästi, jokainen teko on symboli ja vahva lause. Hän on niin vahva, että pahanilman linnutkin ovat loitonneet, eikä kukaan ole ollut kyseenalaistamassa hänen motiivejaan tavata laitapuolen kulkijoita tai pestä vankien jalkoja. Hän ei ole tarvinnut kirjoittaa aggressiivisia blogeja saadakseen äänensä kuuluviin. Argentiinalaisena piispana hänellä ei tätä mahdollisuutta ollut. Kyse on siitä, miten hän on käyttänyt tilaisuutensa saatuaan valtaa.

Ransun ansio toistaiseksi on aivan järisyttävä. Hänen ansiostaan tällä hetkellä ollaan askel likempänä tilannetta, jossa yksittäisen ihmisen ei kansalaisluottamuksensa ja yksityisen maineensa kannalta ole aivan katastrofaalista kertoa olevansa roomalaiskatolilainen. Kari Mäkisellä tällaiseen on vielä melko pitkä harppaus edessään. Hän ei ehkä itse katso tämmöistä tehtäväkseen, mutta sellaista moni kai kuitenkin kaipailee. Meillä Päivi Räsänen aiheuttaakin sitten aggression, joka kanavoituu Mäkisen putiikkia vastaan. Ihmiset eivät voi erota valtiosta, jota Räsänen edustaa.

Mediaa ei voi syyttää. Kai jokainen näki, miten media kärkkäästi kävi pedofiliaskandaalissa katolisen kirkon kimppuun. Yhtäkkiä – uutisessa lammasmainen Ransu vain silittää pikkupojan päätä puhujapöntön luona, kamerat kuvaavat moottorit kuumina, ja sitten saadaan nettiin video: oi, kuinka hän rakastaa lapsia. Sallikaa lasten tulla.

Kukaan ei edes muista pedofiliaa.

Rane on taitavampi kuin kukaan muu johtaja tällä hetkellä koko maailmassa.
Tämän kaiken hän sai aikaiseksi muuttamatta yhtään mitään.

Täällä meillä päin kuitenkin ilma edelleen seisoo. Joulupäivänä tein sen erehdyksen, että toivotin sosiaalisessa mediassa hyvää joulua. Heti oli joku nälvimässä keksittyään, millä harhaoppisyytteellä hän tällä kertaa ja joulusta välittämättä voisi mestaroida. Tsot tsot. Rupesi tuntumaan, että siinä kuvastui jotakin suurempaa tämän ajan hengestä.

Pidän yhteyksiä hirveän moneen suuntaan. Teologit ja kirkolliset ihmiset ovat vain osa porukkaa, ja he erottuvat heti. Ja usein minusta vähän kiusallisesti. Kas, kun vapaa-ajattelijat seinälläni eivät hillu joka paikassa. Jos erehdyn sanomaan, että onpas kaunis aamu, niin heti on joku luterilainen kirkkopirkko runoilemassa, että meillä kirkossa joka aamu on armo uus. Se kun on se uskonto pakko vetää joka loveen ja rakoon, niin kuin tilkkeeksi, ettei omassa tuvassa vetäisi. Siksikähän siellä tuvassa onkin sitten niin tunkkaista. Sukupuolten välillä on myös lievää eroa. Naiset enemmänkin voihkivat jäsenkatoa tai vastaavaa. Miehet taas esittelevät suuria ja jäykkiä lauseitaan. Teologia on eräänlaista falloksen heiluttelua.

Syksyn aikana juttelin erään luottamushenkilön kanssa. Hän oli ollut eräässä seminaarissa, jossa papisto puhui kirkosta ja mediasta. Luottamushenkilömme totesi, että vaikka hän on jo aika kauan heilunut näissä uskovaisporukoissa, niin se papillinen jargon on jotakin, mitä hän edelleenkään ei ymmärrä. Siis menee yli hilseen.

Totta kai mietin sitä, että kun taloustoimittaja kirjoittaa artikkelin euron kriisistä, niin en meinaa ymmärtää. Silti pitää kirjoittaa, ja minun pitää vain yrittää ymmärtää. Vastuu on myös minun lukijana. Jos haluan tajuta jotakin talouskriisistä, minun pitää vain istua alas ja opiskella.

Samaan aikaan olen silti sitä mieltä, että uskovaispuhetyyli on jotakin ihan kauheaa. Papeilla on oma nuottinsakin. Kun päälle vielä lisätään, että nämä uskikset eivät aidosti ole edes kiinnostuneita muusta kuin seurakunta-asioista. Joko se on sitä lähetysrahaa ja taloutta, tai se on sitä jäsenkatoa, tai se on sitä tuomasmessua ja viemäsmessua ja jotakin himputin oratoriota.

Kirkon työntekijät tekevät arvokasta työtä, mutta kun tuntuu, että moni on myös ylikierroksilla käyvä työnarkomaani, niin se sosiaalisen median statukset ovat suoraan sanottuna aika hirveitä. Ei siihen kerhoon tee mieli kuulua.

Luterilaisten jäsenkato ei ole Päivi Räsäsen vika. Jos perusmeininki olisi missään järkevissä kuoseissa, ei Räsänen omilla kommenteillaan saisi tuommoista liikettä aikaan. Syytä pitää etsiä ihan muualta.

Pohjoismaisessa arvoliberaalissa yhteiskunnassa ihmisistä kieltämättä tuntuu ihan hoopolta, että jollain raamatturouskutuksella edelleenkin voidaan jankuttaa jotain homofobista hötöä. Tämäkin on kummallinen juttu. Rooman kirkko ei tässä asiassa ole tinkinyt yhtään. Heillähän homoseksuaalinen ihminen on ikään kuin hyväksytty, eikä homon tarvitse eheytyä. Se on virallinen oppi. Homo vain ei saa elää homona. Siinä mielessä homot on dumattu todella alhaiseen kastiin. Mutta sikäläisittäin älytään se, että virallisessa pönötyksessä paavit ja kardinaalit puhuvat sääntökirjoistaan tuolla lailla, ihmiset taas elävät tällä lailla. Meillä se menee niin, että kun Kekkonen jotakin sanoo, niin sitä totellaan tai sitten ruvetaan oikein kunnolla öykkäröimään. Ei osata ajatella, että hieno mies tuo Kekkonen, mutta meidän ei sitä tarvitse niin vakavasti ottaa. Tämä on siis johtajuusongelma. Rane tietää, että osa porukasta ei piittaa pätkääkään, mitä hänen sääntökirjoissaan sanotaan. Mutta siitä jotenkin ei vain tule valtataistelua.

Minusta merkillistä on sekin, että Ranen ei tarvitse oikeastaan edes mielistellä. Hän pystyy toivottamaan omat siunauksensa ihan samalla uskontopaatoksella kuin aina ennenkin, eikä hänen tarvitse tehdä mitään erikoistemppuja.

Jokainen ymmärtää, että jos joukko buddhalaisia munkkeja lähtee ongelle, he herättävät heti ihmisissä hyvän olon tunteen. Samalla tavalla kuin rullaluisteleva Sauli Niinistö herättää mukavia ajatuksia. Lentopalloilevasta Mauno Koivistosta puhumattakaan. Papeillekin pitäisi keksiä jotakin sellaista tekemistä. Ortodoksipuolella asia on oivallettu. Siellä kun on pääsiäinen, parrakkaat papit kauhtanoissaan kokoontuvat polttamaan sikareita ja juopottelemaan. Se on viesti. Se ei ole helppo temppu, koska – oikeastaan tätähän minä koetan sanoakin – on nimittäin todella ratkaisevaa, osaako näyttelijä roolisuorituksessaan polttaa tupakkaa niin, että se myös näyttää oikeasti tupakoitsijalta eikä ole ns. joker smoker. Tämä pitää ymmärtää paitsi kirjaimellisesti, myös vertauskuvallisesti.

Rane ikään kuin osaa samanaikaisesti sanoa asioita aivan tavallisella arkikielellä olematta äklö himouskovainen, toisaalta hän pystyy latelemaan omat uskontolitaniansa ilman minkäänlaista noloutta sen johdosta, että tämä uskonto on vähän kummallisen huuruista. Hän on reilusti uskonnollinen, ja se on selvästi yksi homman juju. Jos pappien puheista tai seurakuntien lehtien sivuilta siivotaan uskonto tyystin pois, siitä hommasta katoaa kokonaan suola, ja tämmöisen trendin vetäminen – että pannaan syötiksi ensin jotain ei-uskonnollista, jotta sitten mätkittäisiin katekismuksella – on kyllä idiotiaa. Se on idiotiaa ihan siksi, että siinä sekä ns. ”elämä” että ns. ”usko” on käsitetty tavalla, jossa ne molemmat näyttävät toistensa silmin jotenkin oudolta tai typerältä. En nyt jouda tarkemmin selittämään.

Meilläpäin joku Sarasvuo, hieno mies, pystyy puhumaan viisaasti. Sarasvuossa on vielä se hyvä puoli, että kun hän puhuu, hänen äänenkäyttönsä ja kehonkielensä eivät ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, mitä hän sanoo. Hän on uskottava. Juuri uskottavuus taitaa ollakin se avainsana, niin yksinkertaisen juntilta kuin kuulostaakin. Ranekin on tosi uskottava. Eikä se edes voi olla niin hirveän vaikeaa. Hän ei ole suureellinen, hän ei esiinny rokkitähden itsevarmuudella, hän ei staraile ja esitä jotain levotonta spektaakkelia. Hän vain on. Jose Ortega y Gassetkin sanoi aikanaan, että hallitseminen on yksinkertaisesti istumista.

Ransussa on jotain samaa kuin Obamassa. Obaman suosio on jo tipahtanut. Ja minustakin näin jälkikäteen, varsinkin nyt kun näkee tuoreita kuvia, Dubya on jotenkin hellyttävän oloinen papparainen tauluinensa.