Paavit ekumenian edistäjinä

Kardinaali Kurt Koch (1950) on johtanut viimeiset kymmenen vuotta paavillista kristittyjen ykseyden edistämisen neuvostoa. Kuten edeltäjänsä Walter Kasper, Koch on toiminut niin professorina kuin piispana ennen nykyistä pestiään. Kokemuksensa ja tietämyksensä ekumeenisen liikkeen menneisyydestä, nykypäivästä ja tulevaisuudesta hän on kiteyttänyt kirjaan Wohin geht die Ökumene? Rückblicke – Einblicke – Ausblicke (2020). Kirja kokoaa roomalaiskatolisen kirkon näkemyksen ekumeniasta erottamattomana osana kirkon itseymmärrystä ja missiota. Onhan kirkko yksi kolmiyhteisen Jumalan kirkkona ja Kristuksen ruumiina, ja sen tehtävän toteuttaminen perustuu juuri tähän todellisuuteen. Yhteys rakentaa, riita raunioittaa.

Koch haluaa kirjassaan muistuttaa siitä, että ekumeniassa on saavutettu paljon ja meneillään on monia kiintoisia prosesseja, vaikka yleinen mielikuva voi olla, että ekumenia on pysähtynyttä. Koch kertoo huomanneensa, että Vatikaanissa määräaikaisilla ad limina -vierailuilla käyvät piispat kertovat, että varsinkin nuorten parissa, myös pappien, ekumenian vetovoima on heikentynyt. Niinpä ekumeenisesta koulutuksesta ja kasvatuksesta huolehtiminen on tärkeää. Tämä tehtävä ulottuu kaikkiin kastettuihin. Koch painottaa, ettei ”ekumenialle ole vaihtoehtoa. Se on kristillisen uskon ja kirkon lähetystehtävän uskottavuuden kannalta nykypäivänä välttämätöntä, se vastaa Herran tahtoa ja on Pyhän Hengen vaikutusta, ’päivä päivältä leviävää liikettä kristittyjen ykseyden palauttamiseksi’, josta Vatikaanin toinen kirkolliskokous ilmaisi kiitollisuutensa.” Seuraavassa esittely siitä, miten kardinaali analysoi paaveja Johannes Paavali II:sta Franciscukseen ekumeenisina ajattelijoina ja toimijoina.

Johannes Paavali II
Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen ekumeenisen perinnön tulkkina ja edistäjänä on keskeisessä roolissa ollut paavin opetusvirka. Niinpä Koch analysoi etenkin Johannes Paavali II:n, Benedictus XVI:n ja Franciscuksen ekumeenista sanottavaa. Johannes Paavali II johdatti kirkon ekumeenisesti kolmannelle vuosituhannelle. Usein ei tulla ajatelleeksi, että hänen johdollaan toteutettu kirkkolain uudistus raotti osaltaan ovea ekumenialle. Uudistuksen myötä myös kirkkolaissa tuli näkyviin katolisen kirkon peruuttamaton sitoutuminen kristittyjen yhteyden asiaan. Tämä nähdään kirkko-opillisesti perusteltuna velvoitteena. Kaikkein selkeimmin piirre tulee näkyviin vuonna 1990 säädetyssä kirkkolaissa katolisille orientaalisille kirkoille.

Johannes Paavali II:n ekumeeninen kiertokirje Ut unum sint paalutti hengellisen ekumenian merkityksen perustavana osana kaikkea ekumeniaa. Yhteisellä rukouksella ja hengellisellä sitoutumisella yhteyden rakentamiseen tulee olla avainasema ekumeenisessa työssä. Hellittämätön rukous Kristukselle antaa voimaa ylittää jakautuminen. Tässä hengessä tulee käydä myös ekumeenisia dialogeja, jotka eivät suinkaan ole ensisijaisesti ajatusharjoitus vaan lahjojen vaihtoa. Ekumenian keskeisiin löytöihin Johannes Paavali II lukeekin uudelleen löydetyn veljeyden. Tällä tiellä myös kardinaali Kasper kirjoitti kirjansa Harvesting the Fruits.

Johannes Paavali II painotti myös ekumenian martyriologista ulottuvuutta, ”marttyyrien ekumeniaa”. Totalitarististen valtioiden ja järjestelmien varjossa kasvaneena hän oli nähnyt tämän konkreettisesti. Vuonna 2000 muistettiin Kolosseumilla paavin johdolla 1900-luvun marttyyreja, jotka edustivat eri kirkkoja ja kristillisiä yhteisöjä. Paavius on keskeinen ekumenian hankauskohta. Johannes Paavali II teki merkittävän avauksen kutsuessaan toisten kirkkojen edustajia keskustelemaan siitä, miten Pietarinvirkaa ykseyden virkana pitäisi nykyään harjoittaa. Edellytyksenä oli eron tekeminen tämän viran olemuksen ja muodon välillä. Tärkeätä on myös havaita ja ymmärtää, että ekumenia oli Johannes Paavali II:lle syvästi henkilökohtaisesti koskettava ja puhutteleva asia.

Benedictus XVI
Benedictus XVI puhui tunnusomaisesti täyden ja näkyvän ykseyden toteutumisen puolesta. Hänen ekumeniakäsityksensä Koch kiteyttää tähän lainaukseen vuodelta 2010: ”Kirkon ykseys ei voi olla muuta, yhdellä sanalla sanottuna, kuin ykseyttä apostolisessa uskossa, uskossa, joka uskotaan jokaiselle uudelle jäsenelle Kristuksen ruumissa kasteen riitissä. Tämä usko yhdistää meidät Herraan, antaa meille osallisuuden Pyhästä Hengestä ja tekee meistä myös nyt osallisia pyhän Kolminaisuuden elämään, kirkon koinonian muodossa täällä maan päällä.”

Paavi Benedictus painotti ekumeniaa uskon liikkeenä. Kyse on uskon totuudesta, ei poliittisin kompromissein rakennettavasta ykseydestä. Niinpä, ”mitä lähemmäs tulemme Kristusta, kun käännymme hänen rakkauteensa, sitä enemmän me tulemme lähemmäksi toisiamme.” Uskon lisäksi on tärkeää rukous. Ekumenia on osallisuutta Jeesuksen rukoukseen ykseyden puolesta. Se on ekumenian varsinainen sydän, ja sen voima on osallisuus kolmiyhteisen Jumalan rakkaudesta. Jeesus rukoilee ykseyden puolesta, ”jotta maailma uskoisi”. Niinpä keskeistä on missionaarinen ulottuvuus: yhteinen todistus Jumalan läsnäolosta. Evankelioimisen ja kristittyjen jakautumisten voittamisen välillä on läheinen yhteys. Tärkeää on, että ykseys on näkyvää, vaikka se ei perustukaan ihmisvoimiin – tulihan Jeesuskin ihmiseksi näkyvästi. Maailman tulee nähdä opetuslasten ykseys, jotta maailma uskoisi. Vaikka ei olla maailmasta, ollaan maailmassa ja siinä vaikuttavia ja pyrkimyksenä olla myös ymmärrettäviä ja vakavasti otettavia. Kirkolle uskonyhteisönä on tärkeää kokonaisvaltainen ruumiillisuus, kokonaisvaltainen evankeliumi.

On selvää, että Benedictuksen ekumeniakäsityksen taustalla on hänen kirkkokäsityksensä. Kirkon näkyvän ykseyden ajatuksen kieltäminen ja siitä seuraava kirkko-opillinen pluralismi merkitsisi kirkkokäsityksen muuttumista sellaiseksi mystiikaksi, joka päätyisi platoniseen idealismiin. Suhteessa luterilaiseen kirkkoon Benedictus painotti Augsburgin tunnustuksen sitovuuden selkeää tunnustamista myös luterilaisilla kirkoissa, jotta katoliset voisivat sen tunnustaa.

Benedictus painottaa Jumalan sanan läsnäoloa apostolisissa todistajissa. Todistaja on todistaja vain silloin, kun hän on Jumalan sanan todistaja. Tässä tulee näkyviin, miten Benedictus painottaa evankeliumin julistamisen yhdistävyyttä ja uskon tunnustamista ekumeniakäsityksessään. Tärkeää on usko, joka vaikuttaa rakkautena, ei kirkkopolitiikka. Uskon yhteisen totuuden etsiminen vaikuttaa myös eettisessä toiminnassa. Uskosta tulee rakkaus, Kristuksen rajoittamaton rakkaus. Niinpä karitatiiviselle palvelulle tulee keskeinen rooli ajatellen kirkkojen ykseyspyrkimyksiä. Tämähän on toteutunut myös mm. Luterilaisen maailmanliiton Maailmanpalvelun ja katolisen Caritaksen syvenevässä yhteistyössä. Kaikkiaan ekumenia on läpäisevä teema paavi Benedictuksen ja teologi Josef Ratzingerin ajattelussa.

Franciscus
Paavi Franciscus ja tiellä olevien ekumenia. Edeltäjiensä ja Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen ekumeniadekreetin mukaisesti paavi näkee ekumenian päämääräksi kristittyjen ja kristillisten yhteisöjen täyden yhteyden palauttamisen. Kristittyjen jakautuminen ja siihen liittyvä kipu on skandaali. Jakautumiset haavoittavat Kristuksen ruumista ja heikentävät kristillistä todistusta. Kirkon ykseys ei kuitenkaan ole samanmuotoisuutta. Ykseys tulee näet Pyhältä Hengeltä, joka vaikuttaa ykseyden aina erilaisuudessa. Toisin kuin ihmiset, jotka yhtäältä haluavat todistaa eroavuuttaan ja päätyvät partikulaarisuuteen ja poissulkevuuteen ja luovat jakautumista sekä toisaalta haluavat luoda oman päänsä mukaista ykseyttä, joka päätyy yhtenäistämiseen ja samanmuotoisuuteen, yksin Pyhä Henki, joka kutsuu esiin moneuden ja erilaisuuden, luo ”ykseyden sovitetussa erilaisuudessa”. Ekumeniassa ei ole kyse kuulamaisesta pyöreän kappaleen ykseydestä vaan monikulmion sisäisestä ykseydestä.

Tästä lähtökohdasta ja päämäärästä seuraa erilaisia ekumeenisen toiminnan muotoja. Ensinnäkin ekumeniassa on kyse veljellisestä kohtaamisesta sanojen ja merkkien tasolla. Keskeistä on rakkauden ekumenia, veljeys ja ystävyys. Paavi Franciscus on itse kohtaamisen kulttuurin ruumiillistuma, jolle on tärkeätä välitön kohtaaminen kristittyjen, erilaisten kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen välillä. Totuudessa on kyse persoonasta ja persoonien välisestä kohtaamisesta. Totuus löydetään löydettäessä Jeesus keskellä elämää. Tästä seuraa kristillinen veljeys kohtaamisissa.

Totuuden ekumeniassa on Franciscukselle kyse ”polvistumisen” teologiasta ja lahjojen vaihdosta. Jo nyt pitää tehdä yhdessä ekumeenisten kumppanien kanssa se, mitä voimme vastuullisesti tehdä. Silti teologinen dialogi on hänelle edelleen välttämätön osa ekumeniaa. Traditioiden tulee kohdata toisensa syvätasolla ja rikastuttaa toisiaan lahjojen vaihtamisen kautta. Se mitä Henki on toisessa kylvänyt, tulee meidänkin ottaa vastaan.

Franciscuksen käsityksessä ekumeniasta nousee keskeiselle sijalle myös käytännön ekumenia eli yhteinen toiminta ja ekumeeninen evankelioiminen. Hajaannus on skandaali ja este evankeliumin julistamiselle maailmassa. Kuten edeltäjilleen, myös Franciscukselle on tärkeää hengellinen ekumenia: rukous ja marttyyrius. Ykseydessä on kyse ennen muuta lahjasta, jota meidän tulee pyytää Herralta. Yhteisessä rukouksessa voimme jo nyt kokea ykseyttä. Nykyinen kristittyjen ahdinko, marttyyrien ekumenia kaikista eroistamme huolimatta on Franciscukselle vakuuttavan ekumenian merkki.

Symboliset teot ja rohkeat aloitteet ovat Franciscuksen tavaramerkki. Ne kuuluvat keskeisesti myös hänen käsitykseensä ekumeniasta: tapaaminen patriarkka Kirillin kanssa Havannassa 2016, reformaation merkkivuoden avajaispalvelus Lundissa 31.10.2016 ja tapaaminen Lähi-idän kirkollisten johtajien kanssa 2018.

Kaikkiaan paavit näyttävät edustavan nykyisessä ekumeniassa esiin voimakkaasti noussutta ajatusta, joka painottaa ekumenian ja kirkon mission välistä yhteyttä, hengellistä ekumeniaa ja toisiltamme oppimaan ohjaavaa reseptiivistä ekumeniaa – unohtamatta teologista ja kirkko-opillista pohjaa. Yhteys tai liturginen elämä, todistus ja palvelu kuuluvat yhteen. Nykyään tätä painotetaan entistä enemmän kirkoissa muutenkin. Tulee tehdä yhdessä se, mikä voidaan vastuullisesti tehdä toistemme lahjoja yhteiseksi hyödyksi käyttäen.