Paavo Väyrynen ja Päivi Jussila – Santeri Alkio ja Martin Luther

Olen tänä keväänä ajatellut Paavo Väyrystä ja Päivi Jussilaa. Tarkemmin sanottuna en kuitenkaan kumpaakaan henkilöinä, vaan heidän haastattelusanomisiaan.

Jussilan tunnen vain lehtien sivuilta, hän on Oulun Tuiran seurakunnan kappalainen, teologian tohtori ja ekumeniikan tuntija.

Väyrystä ei tarvitse esitellä. Hänen kanssaan olen kerran juonut kupin teetä. Väyrysen politiikka ja pyrkyryys on tietenkin ihan mahdotonta, mutta olen aina pitänyt hänen ihan muissa asioissa osoittamastaan lukeneisuudesta. Jos haluaa keskustella Euroopan aatehistoriasta ja esimerkiksi tolstoilaisuudesta, Väyrynen tarjoaa oivan referenssin.

Luther takaisin koipussiin odottamaan seuraavaa juhlavuotta

Päivi Jussila antoi ajattelemisen aihetta Kotimaan haastattelussa 16.3.2018:

Jussilan mielestä kirkon pitäisi vapautua reformaation ja pietismin painolastista.

– Haluan kysyä, missä määrin me olemme velkaa Lutherille niin, että palaamme hänen ajatuksiinsa, jotka ovat kokemuksina ja ajatuksina nyt hyvinkin vieraita. Meidän pitäisi katsella avarammin sitä, mitä on olla kirkko tässä ajassa.

Jussila tekee irtiottoa luterilaisen tradition käsityksestä Lutherista. Väyrynen taas on antanut antiteesin tuon kaltaiselle ajattelulle puhuessaan välttämättömästä palaamisesta alkiolaisuuteen. Tänä viikonloppuna Sotkamossa pidettävässä keskustan puoluekokouksessa tullaan monessa puheenvuorossa palaamaan Santeri Alkioon, vaikka Väyrystä ei Sotkamossa kai nähdäkään.

Molemmat, Jussila ja Väyrynen, ovat siis puhuneet historiallisista auktoriteeteista oman aikamme ajattelun suuntaajina. Toinen edusti redusointia, toinen restituutiota.

Martin Lutherilla kirkossa ja Santeri Alkiolla keskustassa on melkoisen samanlainen asema. Lutheriin viitataan usein, ja vielä useammin vähän sinne päin. Hänen sanomakseen on laitettu paljon myöhempien aikojen viisauksia. Vielä useammin on omia ja oman aikamme muotiajatuksia sisäännytetty Lutheriin, luterilaisuuteen ja reformaatioon.

Oma lukunsa on se, että monet luterilaisuudeksi väittämämme kirkolliset ideat ja virtaukset ovat kulttuuriprotestantismia ja sukua enemmän reformaation kalvinistiselle haaraumalle. Tämäkin tuli hiljattain ajankohtaiseksi siinä keskustelussa, joka koski arkkipiispan virkaanasettamisessa nähtyä liturgisten asujen ja elkeiden sopivuutta, teologisia perusteluja ja kulttuurihistoriaa.

Toinen oma lukunsa on Lutherin herättämä aggressio. Siinä kritiikissä nostetaan keskeiseksi asiaksi hänen juutalaisvastaisuutensa, patriarkaalisuutensa ja poliittinen konservatiivisuutensa. Viimeksi mainitun kohdalla Luther-kuva on muuttunut. Aiemmin hänet kuvattiin rohkeana vallankumouksellisena, joka nousi katolisen kirkon auktoriteetteja vastaan ja uudisti kirkkoa ja jossain määrin jopa demokratisoi sitä.

En usko, että Päivi Jussila tarkoitti tällaisia pintakuohuja. Hänen kriittisyytensä koski signaalia eikä vain kohinaa. Jos yhtään olen ymmärtänyt oikein, olen hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Minuakin kiehtoo tulevaisuus eikä menneisyys. Tulevaisuutta ei kuitenkaan voi opiskella, ja siksi täytyy tutkia historiaa. Sieltä ei materiaali lopu.

Mistä tässä uskonnossa on kysymys?

Silmäilymme reformaatioon on kuin optikon työskentely hänen sovittaessaan silmiimme sopivia laseja. Linssi toisensa päälle vaihdellen aina sopivampaa ja sopivampaa kunnes jokin haluttu kirjain seinällä näyttää terävältä. Meillekin on aseteltu useita linssejä viidensadan vuoden etäisyyden tarkentamiseksi. Pietismin ja herätysliikkeiden linsseistä kirkossa on korostunut synninhädän ja armon evankeliumin kuva.

Mahtoiko Päivi Jussila tarkoittaa tätä? Uskonnon pitäisi olla muutakin kuin alituista jahnausta sen kanssa, pääseekö sinne taivaaseen vai eikö sinne pääse ja miten ne synnit saa anteeksi ja mikä sitä syntiä nyt sitten taas olikaan. Luther ja pietismi ovat määritelleet esityslistan ja me korkeintaan kinastelemme sen sivuasioiden järjestyksestä.

Kirkon pitää katsoa elämää avarammin. Se on totta, mutta totta sekin on että edelleen täältä maailmasta kuollaan vanhalla tavalla pois. Kuolemaa katsellessa ei avaruus aukene, kirkkautta siinä kaipaa ja sitä vanhanaikaista Vapahtajaa. Tiedän, kun ole sitäkin jo ehtinyt katsella.

Kirkko, joka elää omassa ajassamme, on kuin tornin katolla seisova ihminen. Hän ei voi taikoa tornia altaan pois. Ja jos se katoaisi alta, kävisi huonosti. Toisin sanoen: me emme voi pyyhkiä pois reformaatiota, pietismiä, valistusta, romantiikkaa tai nationalismia, koska ne ovat meissä. Tornin katolla voi tosin joko seistä ja katsella ympärilleen tai sitten maata rähmällään, pelätä ja tuijottaa vain alas.

Aika vähän uutta maailmassamme

Herätysliikkeet ovat perinneliikkeitä. Isien kirjoituksia arvostetaan, ja vähän niiden harvojen äitienkin. Joskus herätysliike-elämä muistuttaa roolipeliä, jossa pukeudutaan vanhoihin tamineisiin ja touhutaan kuin kesäteatterinäytelmässä. Herätysliikkeissä on vaikea sanoa mitään uutta. Ne eivät ole löytäjien markkinoita, ellei sillä tarkoiteta antikvaarisia löytöjä.

Tämä koskee myös niin sanottuja uusia herätyksiä, esimerkiksi karismaattisuutta. Niissäkin toistetaan sata vuotta vanhoja ajatuksia, tarkemmin katsottuna vielä vanhempiakin. Moni karismaatikko tai liberaali puhuu kyllä uudistamisen tärkeydestä, mutta en ole huomannut kenenkään tuoneen mitään varsinaisesti uutta esille. Hengen hanat taitavat olla kiinni ja me tarjoilemme toisillemme vain vanhoja pullovesiä.

Reformaatio 501

Reformaation juhlavuodesta on jo muutamia kuukausia kulunut ja siihen voi ottaa arvioivaa etäisyyttä. Tarkoitus kai oli nostaa esille reformaatio ilmiönä ja aikakautena, eikä vain juhlia sen tunnetuinta historiallista hahmoa. Näin haluaisin sen ainakin itse nähdä.

Lutherin osuutta luterilaisuuden syntyyn ja hänen merkitystään edelleen on arvioitu väärin. Reformaatio oli ytimeltään tiimityötä ja laajimmillaan kansainvälinen joukkoilmiö. Se oli kuin virta, jonka lukuisat haarat ja suvannot jäivät nyt aivan yhtä tuntemattomiksi kuin ennenkin, kun kerrattiin vain muutamia Wittenbergin tapahtumia ja luettiin Martin Lutherin ikäviä kirjoituksia ilkeät metkut mielessä.

Uskonnollisissa liikkeissä on aina toteemipaaluja. Ne näyttäytyvät ulospäin korkeina ja komeina, mutta varsinaisesti niiden merkitys liikkeen uskolle ja elämälle on vähäisempi. Mitä? Luterilaisuus on paljon muutakin ja etupäässä paljon muuta kuin Luther, lestadiolaisuus Laestadius tai körttiläisyys Ruotsalainen.

Minulla on silti sellainen käsitys, että reformaation tekstejä ei pappien saarnoissa ja puheissa lainata liikaa. Tapaan nykyään lukea joka sunnuntaiksi Kotimaa24:n julkaiseman digipostillan saarnat. Kovin vähän niissä viitataan kirkkoisiin tai reformaattoreihin. Tai jos kuuntelen televisioidut ja radioidut sunnuntaisaarnat. Suoria siteerauksia ei saarnoissa juuri pidäkään olla, mutta olisipa joskus edes jokin oivallus, joka pohjautuisi vanhoihin löytöihin. Papit tuntuvat elävän niin toisenlaisessa todellisuudessa kuin vanhat ja aidot kilvoittelijat.

Patristiikan harrastamisen suhteen kirkkomme on varmaan köyhimpiä maailmassa.

Herätysliikkeiden seuroissa ongelma on päinvastainen. Puhujat siteeraavat liian pitkiä katkelmia postilloista, jotka vain puuduttavat kuulijan persukset penkkiin. En tiedä, haetaanko siteerauksilla arvovaltaa sanoihin, vai onko luettu teksti elähdyttänyt puhujaa hänen yksinäisessä lukukammiossaan, mutta seuroissa toistettuina ne menevät ohi niin että suhisee. Eikä tämä moitteeni koske vain Lutherin lukijoita vaan myös liberaalimpaa runoutta ja ajatelmia.

Vain Santeri Alkion kuva on seinällä vieressä länkien

Suomenmaa on keskustan puoluelehti. Se julkaisi jokin aika sitten videon, jossa kansanedustajat kertoivat vuorollaan jotain Santeri Alkiosta. Tarinoita oli kahta lajia. Toisissa oltiin tanakasti nykyajassa ja laitettiin Alkion suuhun sellaisia nykyajan muotijuttuja, joita ei viime vuosisadan alussa olisi tullut kenenkään mieleen. Toisissa taas hoettiin sitä ainoaa Alkion lausetta, jonka kaikki osaavat. Se on muistutus köyhän asiasta, jota ei saa unohtaa. Köyhän asia on ihan hyvä muistaa, mutta aika harva on koskaan lukenut, mihin Alkio ajatuksensa sijoitti ja mitä sillä köyhällä tarkoitti.

Alkiolaisuuteen vetoaminen on itse asiassa aika kummallinen piirre keskustalaisuudessa. Viitataan löysästi mutta velvoittaen sadan vuoden takaiseen auktoriteettiin. Se on kuin lievä natsikortti, ja siksi Väyrynenkin sitä helposti heiluttelee. Mutta aikuisten oikeasti Santeri Alkion (1862 – 1930) aatteelliset kirjoitukset ajoittuvat vuosiin 1906 – 1930. Alkion yhteiskunnalliset ja politiikkaa syvällisemmin ihmisyyttä koskevat ajatukset tarvitsevat adapterin. Niiden hienouden oivaltaa sukeltamalla hänen aikakautensa kontekstiin. Silloin voi välillisesti oppia jotain nykyaikaan käypää, aivan kuten Shakespearen näytelmiä katsomalla.

Mutta. Aika muuttuu ja muuttaa meitä. Muutokset eivät ole vain ulkoisia, kuten maailmantilanne sekä tekniikan ja talouden uusiutuminen. Käsityksemme ihmisestä, maailmankaikkeudesta ja olevaisuuden rakenteesta elää ja kehittyy. Ihmisten elinolosuhteita ei paranneta kisailemalla siitä, kuka on uskollisin vanhoille teksteille, joiden syntykontekstia ei ole ollut olemassa enää aikoihin.

Tämä vuosi on sisällissodan satavuotismuiston vuosi. Kun vallankumouksen punainen roihu ja kostohengen valkoinen pilvi hälvenevät, on tilaa Santeri Alkion ajaman kansallisen sovinnon muistelemiselle. Alkion mielestä Suomen vuoden 1918 tapahtumissa oli kyse Venäjän vallankumouksen ”hyökylaineista” ja sosialistijohtajien kiihotuksesta. Sotaan ajoi myös yhteiskunnan tarpeellisten uudistusten lykkäytyminen. Vaikka punainen vallankumous oli hänelle järkytys, hän ei jäänyt voittajapuolen kostonhimon valtaan, vaan edusti kansallista sovintopolitiikkaa. Sitä tarvittaisiin nykyäänkin, kun kiivailijat nostattavat kiistojaan niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin.

(Alkion luonnehdinnassa käytetty Juhani Myllyn laatimaa Kansallisbiograia-artikkelia)