Luterilainen kirkko on ottanut tänä vuonna etäisyyttä kahteen vahvaan naiseen: rukoilija-Pirkkoon ja poliisiministeri-Päiviin. Pirkko Jalovaara visioi kirkoissa helmikuuhun asti, mutta sitten seurakunnat päivittivät sananvapauden rajoja temppeleissään. Heinäkuussa Päivi Räsänen pohdiskeli avoimesti, ja hänkin ärsytti lomailevaa kirkkoa.
Luterilaiset teologit ovat pärjänneet heikosti keskusteluissa totuttuja ajatuskulkuja haastavien kanssa. Teologeilta tuntuu puuttuvan jotain, mitä vastustajilta löytyy, eli innostusta, uskallusta ja uskoa. Uskalluksen puute ja harmistunut arroganssi näkyivät selvästi niissä kommenteissa, joita kirkon väki Räsäs-jupakassa julkisuudessa esitti.
Kirkon pelastus oli arkkipiispa Kari Mäkinen. Hän uskalsi avata Räsäsen pohdintoja syvemmälle. Toivotaan, että arkkipiispa Mäkisestä tulee luterilaisille Martti Lindqvistin paikan täyttävä päivystävä eetikko.
Luterilaisella kirkolla on valtava mediaorganisaatio, jota johtaa entinen yleläinen ammattijournalisti Tuomo Pesonen. Missä oli hän, kirkon viestintäpäälliköt ja kymmenet tiedottajat? Jos teologit kääntävätkin Jalovaaran tai Räsäsen kritiikin fraaseihin armosta ja rakastavasta Jumalasta, olisi kirkon journalistien mentävä myrskyn silmään ja haastettava kirkon äänen kaapanneet asia-argumentein.
Keskustelua kirkosta voidaan rohkaista vain niin, että annetaan itse sisältöä keskusteluun. Heinäkuussa kirkko kiiruhti sanoutumaan Räsäsen kannoista, mutta ei tarjonnut omasta piiristään selittäviä, avaavia tai syventäviä näkökulmia! Kirkon työntekijöillä on oikeus kesälomiin, mutta jos Räsäsen kesäpuheesta poikinut eroaalto tekee parin miljoonan loven kirkon verotuloihin, on viestinnän lomakalentereita syytä miettiä uusiksi. Antiikin filosofiakin syntyi auringon alla ja ihmiset ajattelevat edelleen kriittisesti – erityisesti kesällä.
Päivi Räsänen nosti esille aiheen, josta on syytä keskustella laajemmin. Kysymys on valistusajan perinteestä, jossa kristillisyys joutui omien periaatteittensa sijaan ”järjen” äänen talutettavaksi. Tuon kehityksen seurauksena Suomeenkin tuli harhaoppi ”Jumalan säätämästä esivallasta”. Ortodoksina pitäisin tärkeänä, että Martti Lutherin, Pietari Suuren tai Thomas Hobbesin luoma hengellisen ja maallisen regimenttien oppi purettaisiin rohkeasti Suomessakin.
Erinomainen kirjoitus. Vaikken olekaan viimeisen kappaleen sisältämän ehdotuksen kannalla, on viittaus mm. Lutherin ajatteluun ja valistuksen ideoihin keskustelun kannalta olennainen. Jos tuolta pohjalta jatketaan, päästään vihdoin tämän teologisen dilemman ytimeen.
Minulle tuli nyt kordionin solmu eteen, pitäskö lyyvvä halki?
En tiedä mitä kahden regimentin ajatus lopullisesti sisältää, mutta tyhmänä kerron mitä minulle tulee mieleen.
Maallinen regimentti koskee maan hallitsemista siten, että tosiasiat huomioidaan ja resursseja suunnataan tarpeellisiin asioihin.
Hengellinen regimentti hallitsee maassa olevia uskovia. Jos joku ei tunnusta mitään uskoa, ei hän kuulu hegellisesti hallittaviin hallintoalamaisiin, silti hän on maan kansalainen ja luonnollisen regimentin alainen.
Itse en osaa kuvitella minkälainen maa olisi, jos olisi voimassa vain toinen. Kumpi sitten lakkautetaan? Minä olen ollut lukevinani raamatusta, että esivalta olisi Jumalan säätämä asia. Olisiko se sitten paavin valtaa vai mitä se olisi. en tiedä, mutta sopertelin mitä ajattelen.
Kun Rooman keisari Konstantinus 300-luvulla kääntyi kristinuskoon, syntyi periaatteessa samanlainen valtionkirkkojärjestys, jollainen meillä Suomessakin yhä on. Miksi tuo kirkon ja valtion yhteys pitäisi purkaa? Monenlaisia filosofisia ja teologisia virtauksia on toki historian kuluessa aiheeseen liittyen virinnyt, mutta asetelma on yhä sama. Raamatun Jumala on ulottanut käskyvaltansa koko maailmaan, ja käyttää sitä myös maallisen esivallan kautta.
Minulle on muodostunut käsitys, että kunnioitettu esipaimen Kari Mäkinen toki puhuu viisaita, mutta usein vasta viikon, pari sen jälkeen kun kantaa olisi tarvittu.
Hän on myös viimeisen päälle herrasmies – niin korrekti, että särmää saa tikulla etsiä.
”Päivystävän eetikon” pitäisi olla mahdottomien virkojen valjaista vapaa. Virkamiesvastuulla kannanotot ovat toisaalta-toisaalta-tai jospa tasoa.
Jyrki Härkönen kysyy erinomaisessa blogissaan: ”missä oli kirkon viestintäpäälliköt ja kymmenet tiedottajat”?
En tiedä, mutta seuraavissa kohuissa toivottavasti mahdollisimman kaukana työpöydän ääreltä. Yhden suuren seurakuntayhtymän viestintäjohtaja jo kertoi analyyttisen arvionsa: kirkkoministeri päästelee aivopieruja. Vähän pienemmän seurakuntayhtymän tiedottaja ehdotti taannoin, että lähetystyö pitäisi lakkauttaa. Se olisi kirkolle sama kuin Suomen yleisurheilu ilman keihäänheittoa. Kolmannen vielä pienemmän seurakuntayhtymän viestintävastaava haukkui jokin aika sitten arkkipiispan esiintymisen kirkon yleisesitteessä: näyttää nukkuvalta ja puhelee niitä näitä, seuraavaan esitteeseen joku tolkun piispa!
Kirkolla on massiivinen tiedotusorganisaatio, mihin se enää vihollisia kaipaa?
”Kirkolla on massiivinen tiedotusorganisaatio, mihin se enää vihollisia kaipaa?” ”
:p
Osui ja upposi!
Nuo kaksi, kirkollemme niin kiusallista, naista ovat kirkon kanssa yhteensopimattomia. Heillä on elävä usko, Raamatun kunnioitus, ja ovat vieläpä rehellisiä ja suorapuheisia.
Eihän sellaisia saa mitenkään sopimaan yhteen poliittista ja taloudellista valtapeliään kutovan kirkko-ameeban kanssa.
Kommenteista saa sen vaikutelman, että mitä halventavimmilla sanakäänteillä kirkkoa mäiskitään sitä elävämmistä uskovista on kysymys.
Aarno Sainio:
Täsmälleen päinvastoin.
Tiesittekö että helluntailaisuus vietiin hiihtävien naisten toimesta mm. lappiin aikoinaan. Vahva näky ja rohkeus oli tarpeen. Miehet sitten kutsuttiin pastoreiksi valmiisiin seurakuntiin. Jumalalle on aina kelvannut naisetkin työkavereiksi. Ja yhä kelpaa niin pirkot kuin päivitkin:). Toki Matit ja Mikotkin jne.
Minulle taas tuli mieleen, että hengellinen puhdistus on alkanut sieltä, mistä pitääkin, uskovien joukosta. Kirkkomme on mennyt harhaan, eikä uudestisyntynyt uskova voi näitä poikkeamia niellä.
Tämä puhdistava aalto saisi mennä jokaisen seurakunnan läpi. Raha ei saa olla tähti, jota seurataan, vaan Raamatun sana. Onko meillä oikea Jumala? Ketä kuulemme, ihmisten mielipiteitäkö?
Niitä on hyvä jokaisen pohtia kohdallaan.