Paholainen pukeutuu pravdaan?

Evankelis-luterilaisen kirkon ja Moskovan patriarkaatin suhteissa painettiin Pause-näppäintä. Ortodokseillakin on naapurisuhteissa säröt muuttuneet railoiksi kevättalvella. Itse yritän painaa patriarkka Kirillin ulostuloja lukiessa Ignore-buttonia, siinä ollenkaan onnistumatta. Kirillin toiminta ärsyttää Helsingin Sanomia, kun ”vain lähimmäisenrakkaus puuttuu”. Jotkut näkevät värisävyjä itänaapurin valtakirkossa: on myös venäläispappeja rauhan puolesta. Propagandakone pyörii ylikierroksilla, vaan Ukrainan totuus ei pala tulikomennoissakaan.

Karjalan siirtoväen ja Siperiaan karkotettujen inkeriläisten ja virolaisten vaiheissa on paljon samaa ja paljon eroja. Tutustuin virolaismieheen, joka oli ollut Siperiassa yli 10 vuotta. Paluu mahdollistui vasta 1956. Stalinin oli kuollut 1953, ja Hruštšev alkoi puhdistaa puhdistusten likaamaa ilmaa. Sukulainen puhui kerran Viipurista lähtemisestä: evakuointi ei ollut vaaratonta silloinkaan. Brežnevin aikana yksi käynti nuoruuden kaupungissa riitti, sillä mikään ei ollut entisellään. Tallinnalainen Siperian-kävijä ehti puolestaan nähdä Eestin uuden itsenäistymisen. Liian monen inkeriläisen maallinen matka taas päättyi jo ennen sodan alkua.

Lännen ja idän rajalla on myös Ukraina. Sota siellä herättää historian kerrostumat pintaan. Näin tapahtuu sekä Suomessa että Virossa. Virossa on paljon venäjänkielisiä, ja rajantakaiset huolet ja huhut ovat läsnä reaaliajassa. Maamme presidentti totesi CNN:n Amanpourille, että suomalaiset eivät pelkää. Huolestuminen on silti todellista siellä ja täällä.

Sitten vähän pohdintaa.

Sota Ukrainassa herättää etsimään kaikkia voimavaroja, myös hengellisiä. Tulee kuolemaa ja kärsimystä. Perustavat kysymykset heräävät. -Onko mitään kaiken tämän jälkeen? -Miksi pahoja asioita tapahtuu, tai miksi Jumala sallii niiden tapahtua? Alppilan kirkon rauhanrukous sunnuntaina 13.3. oli juutalaisten, kristittyjen ja muslimien tapahtuma. Se olisi toki voinut olla laajempikin, mutta polttopisteessä olivat ukrainalaisten suurimmat uskonnot. Näitä ovat kolme Abrahamin seuraajien kirjavaa ryhmää.

Luin psalmia 31 messun esirukouksena sodan juuri alettua. Pohdin, oliko yhteensattumaa se, että saman psalmin jakeita (2-6) oli kyseisen laskiaissunnuntain psalmina. Some-tietäjien mukaan Kiovan päärabbi oli kehottanut sitä rukoilemaan. Myöhemmin kuulin, että kristittyjenkin haasteena on rukoilla sitä, esim. joka päivä kello 17. Psalmin lukijalle voi tulla samantyyppinen kysymys kuin täällä blogimetsässä Koraanin Avauksen suuraa kuuntelevalle Alppilan tilaisuuden aikana. Siinä puhutaan ”niistä, joiden osana on viha”. Ajattelen tämän herättäneen kriittisen kommentin. Seuraavassa mietin miksi.

Nimittäin onko meidän – yhdessä juutalaisten kanssa – oikein toivoa Ps. 31:18 sanoin, että ”jumalattomat syöstään tuonelaan”? Mihin jäi toisen posken kääntäminen? pohtii myös Kari Kuula. Onko valistuksen ja hyvinvointivaltion pintasilaus imeytynyt mieleemme syvyyksiin niin, ettei vihollista ja tuonelan portteja enää olekaan? Kuinka silloin löytyy tulkinnan silta 3000 vuotta vanhan tekstin kanssa?

Tulkinnan silta on silti kuin Irpinin silta – omien räjäyttämänäkin se toimii. Ps. 31:22 voisi olla kirjoitettu vaikka Kiovassa tai Mariupolissa: ”Kiitetty olkoon Herra, sillä hän osoitti minulle ihmeellisen armonsa piiritetyssä kaupungissa.” Näin menee käännös vuodelta 1933. Armoa ei tosin ole kovin paljon vielä nähty? Tai ehkä onkin, mutta emme voi aina tietää, ja toisten puolesta emme ehkä koskaan. Psalmin voi kokea paitsi ahdistuksen, myös luottamuksen ja toivon viestinä.  Jae 9 sanoo: ”Sinä et jätä minua vihollisten käsiin vaan avaat minulle ahdingosta tien.” Mutta juuri tämä kohta on laskiaissunnuntain päivän psalmista poissa. Viha/vihollinen ei kenties sovi sisäsiistiin kirkkoomme – mutta entä jos me itse koemme vihaa ja raivoa? Tunteet eivät käskemällä poistu. Ehkä siltaa pitää vähän kohentaa, jotta tunteet löytyvät ja traumat lievenevät. Kirkossa voisi olla silloin tilaa pakolaisten kokemuksille. Yhteisessä rukouksessa näin jollain käsittämättömällä tavalla myös on.

Paavi Franciscus muistutti sunnuntaina 13.3. että Mariupol tarkoittaa ”Marian kaupunkia”. Paavi puhui hautausmaasta, ukrainalaisarkkipiispa Ševtšuk Harmagedonista  ja Punainen Risti ”apokalyptisesta” tilanteesta. Tämä on vahvaa kieltä, mutta sanoihan Ukrainan YK-lähettiläskin kollegalleen heti sodan alettua: ”Sotarikollisille ei ole kiirastulta. He joutuvat suoraa päätä helvettiin.” Paavi tulee pyhittämään Ukrainan ja Venäjän kansat Neitsyt Marian tahrattomalle sydämelle 25.3.2022. Muutama päivä sitten Moskovan patriarkka Kirill oli puolestaan lahjoittanut Jumalanäidin – siis Marian – ikonin armeijalle erityisoperaation ”vauhdittamiseksi”. Näin myös Neitsyt Marian sydämen läpi menee taas miekka. Sancta Maria vs. Theotokos – suuren skisman tuntua, suuren urheilujuhlan jälkeen?

Lars Ahlbäckin blogi muistuttaa, että panslavistinen kristinusko on teologian kielellä ”etnofyletistinen”. Kyseessä olisi tällöin harhaoppi, joka on tuomittu jo 1872 Konstantinopolin kirkolliskokouksessa. Kirkko ei voi olla jonkun kieliryhmän tai kansallisuuden maskotti sen laajennellessa vaikutuspiiriään – sellainen on itseasiassa kansankirkko-ajatuksen vastaista. Rajat ovat jostain syystä olemassa, pohdittakoon vaikka Ap. t. 17:26-28. Kun elämässä on rajoja ja niihin törmätään, on aika etsiä Jumalaa. Rajattomuuteen sairastuneilla diktaattoreilla on ongelmia tässä. Sanktioimattomana ensiapuna voi käyttää Leo Tolstoin novellia Kuinka paljon maata mies tarvitsee?

Helsingin yliopiston seminaari ”Sota Ukrainassa – historia ja uskonto ristitulessa”  10.3. herätti keskustelua: Onko ”Gayropan” vastaiselle ristiretkelle lähtenyt Kirill jo opissa harhautunut? Tätä kysyi tilaisuutta kommentoinut ortodoksiteologi. On kyllä hyvä, ettei ortodoksimaailman kansainvälistä pyykkiä pestä vain kirkkokunnan sisäisesti. Venäjän ortodoksikirkon rooli ekumeenisessa liikkeessä on valinkauhassa, Konstantinopolin patriarkasta ja Ukrainan ortodokseista puhumattakaan. Syksyllä koittaa Kirkkojen Maailmanneuvoston yleiskokous, ja siinä on muilla kirkoilla pohtimista. Ekumeeninen liike nousi toisen maailmansodan jälkeen, kun Mussolinin, Hitlerin, Pavelićin ym. harjoittama kirkkojen manipulaatio ja vaino olivat lähimuistissa. Mahtuuko idän nationalistikirkko KMN:ään vain siksi, ettei se ole lännessä?

Kun luxus-liikkeet Moskovassa ja Pietarissa suljetaan, ei ole enää helppoa pukeutua Pradaan. Pravda, ’Totuus’, taas on perinteinen lehti, mutta sieltäkin on nyt totuus kaukana. Elokuvan nimeä mukaillen ja Orwellia muistellen voi pohtia, pukeutuuko paholainen nykyisin juuri ”pravdaan”, hämäävään ideologiatotuuteen, jota Totuusministeriön uudet ”Tiltut” vääntävät trollitehtaan uumenissa. Jääkööt agit-prop, provokaatio ja maskirovka, uusinta hybridimössöä vasta keitellään kokoon?

Venäjän kielessä on silti toinenkin sana totuudelle, istina, joka esiintyy mm. raamatunkäännöksessä Joh. 14:6, ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Ukrainan kriisi herättää propagandaa levittävät tahmatassut kysymään Pilatuksen tavoin, mikä on totuus. Rauhanviestiä heilutellut Marina Ovsjannikova on ankkuri, joka on noussut sameasta liemestä pintaan. Eikö se ole toivon merkki, kun muutkin lähtevät puppugeneraattorista? Enää paholainen pukeutuu pravdaan?