Kristillisen ihmiskuvan mukaan ihminen on turmeltunut, langennut, syntinen ja tarvitsee armoa. Melko kyynistä, väittäisi Antero matkalla Optimistit ry:n kevätkokoukseen.
Syvällisempi historian ja ihmisen tutkimus osoittaa, ettei kristinuskon kyyniseen ihmiskuvaan ole kovinkaan kummoisia perusteita. Olemme pohjimmiltaan hyviä ja kilttejä, emme suinkaan mitään pelastusta kaipaavia holhokkeja, jotka möhlivät ainoastaan aina, kun siihen siunaantuu mahdollisuus.
Rutger Bregmanin kirja Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa kertoo meistä jotain aivan muuta kuin tavallisesti on totuttu. Lajimme menestyskin riippui osittain juuri siitä, että olimme lauhkeampia ja kiltimpiä kuin muut ihmislajit. Me jäimme jäljelle, menestyimme ja valloitimme koko maailman. Sosiaalisesta oppimisesta tuli ominaisuus, joka erotti meidät muista lajeista.
Kun tallasimme Tellusta metsästäjä-keräilijöinä, väkivalta oli hyvin harvinaista. Vasta kun keksimme asettua aloillemme, aloimme viljellä maata ja määrittelimme tonttien rajat sekä sen, kuka omistaa mitäkin, konflikteille oli luotu perusta.
Kirjassa käydään läpi tukuittain tapauksia ja tutkimuksia, jotka osoittavat luontaisen hyvyytemme. Kirjassa kerrotaan myös tutkimuksista, jotka ovat maalanneet meistä todellisuutta negatiivisemman kuvan tutkimusten asetelmien ollessa manipuloituja tai tarkoitushakuisia. Niin Milgramin tottelevaisuuskoe kuin Stanfordin vankilakoe osoittautuivat myöhemmin avautuneen tutkimusmateriaalin perusteella tarkoitushakuisiksi. Osallistujia ohjailtiin toimimaan tietyllä tavalla vaikka he eivät olisi halunneet. Kokeet eivät kertoneetkaan meistä lajina mitään, vaan ne kertoivat enemmän tutkijoista, jotka olivat päättäneet millaisia tuloksia haluaisivat maailmalle esitellä.
Kirja ei myöskään väistä kysymystä siitä, miksi kuitenkin kykenemme pahuuteen. Yleensä kyse on siitä, että tehdäkseen pahaa ihmisen tulee uskoa tekevänsä hyvää. Ja juuri tätä tapahtuu yleensä kaikkialla siellä, missä pahuutta esiintyy – niin Ukrainassa, maailmansodissa kuin myös uskonnoissa. Jopa natsit kuvittelivat olevansa hyvän puolella. Esimerkiksi holokaustin kapellimestarina pidetty Adolf Eichmann uskoi elämänsä loppuun asti olleensa hyvän puolella, eikä katunut mitään. Pahuutta esiintyy myös erilaisten psykologisten häiriöiden takia, mutta nekään eivät kerro meistä lajina mitään.
Kristinuskon kyyninen ihmiskuva on ollut ehkä ymmärrettävä siinä kontekstissa, missä kristinusko sai alkunsa. Sotia oli kaikkialla, sosiaalitoimistoja ei ollut eikä armoakaan jaettu kuin harvakseltaan. Maailma oli kova paikka, ihmiselämä lyhyt ja altis jatkuville haasteille. Sairaudet ja väkivalta vaanivat aina kulman takana.
Tänään olemme aivan erilaisessa ympäristössä. Kyyniselle ihmiskuvalle ei ole enää samanlaisia perusteita. Kristinuskon tulisi päivittää ihmiskuvaansa niin että se täsmäisi nykyisen tiedon ja todellisuuden kanssa. Kun kirkko menettää jäseniä, syitä on paljon eikä yhtäkään niistä ole syytä ihmetellä.
Kun tarjolla on esimerkiksi pessimismiin ja kyynisyyteen kiedottu ihmiskuva, niin mihin terveellä itsetunnolla varustettu ja valoisuutta tulevaisuudessa näkevä yksilö sellaista ideologiaa tarvitsee? Kuka tarvitsee jumalanpalveluksia, joissa painotetaan syntisyyttä ja pelastuksen tarvetta? Kuka herää sunnuntaina aikaisin mennäkseen kuuntelemaan moista moraalista heristelyä? Aika harva, eikä syitä tosiaan ole tarvetta sen syvällisemmin analysoida.
Myös se uskonnollinen viitekehys, josta käsin itse aloin maailmaa ihmetellä (Jehovan todistajat), ei näe ihmisessä juuri mitään hyvää. Kaikki hyvä mitä ihmisessä sattuu joskus olemaan, tulee Jehovasta, muu on Saatanan käsialaa ja ihmiskunta on tuomittu epäonnistumaan. Tämä kaikki siitä huolimatta, ettemme ole tarvinneet Jehovan todistajien järjestön lanseeraamaa jumalaa yhtään mihinkään, yhtään missään emmekä koskaan.
Samalla tavalla myös jehovantodistajuudessa esiintyvä pahuus on naamioitu hyvyydeksi, jolloin Jehovan todistajat ajattelevat, että esimerkiksi läheisten hylkääminen edustaa hyvyyttä. Malliesimerkki siitä, miten hyvät ihmiset saadaan tekemään pahaa.
Pahuus ei joka tapauksessa sittenkään asunut meissä – meissä asuu hyvyys, joka realisoituu jokaisen arjessa, joka päivä.
Ps. Lähditkö blogitekstiä lukiessasi jo miettimään vasta-argumentteja, joilla voisit osoittaa ihmisen sittenkin juuri sellaiseksi langenneeksi turmeluksen lähteeksi, josta olet Raamatustasi lukenut ja kirkoissa kuullut?
Miksi?
